Takakannessa kirjoittajaa kuvataan ”legendaariseksi Ilta-Sanomien rikostoimittajaksi”. Kansikuvassa varmaankin tunnetuin suomalaisen henkirikoksen uhri, Kyllikki Saari katsoo valkoisessa leningissä ujosti rippikuvastaan. Kirjan pääotsikkona on ”Murha rikostoimittajan silmin”. Jo sisällysluetteloa selatessa käy kuitenkin ilmi, että kyse on kaikenlaisista rikoksista, ei ainoastaan henkirikoksista, saati sitten murhista. Onko kirjalle valittu väärä otsikko vai kirjoittaako Hannes Markkula otsikon vierestä? Kuten Markkula itse toteaa, ei hän millään ”malta keskittyä vain murhiin”, sillä ”muistakin rikoksista pitää puhua”. (s. 28) Lukijaa ajatellen kirjan otsikko on harhaanjohtava. Toki suurella kirjoitettu sana ”murha” herättää hyytävyydessään potentiaalisen lukijan ja kirjan ostajan mielenkiinnon. Vähän samaan tapaan tulee kirjan lyhyisiin rikosjuttuihin tutustuessa mieleen, että päällimmäisenä tarkoituksena on vielä kerran myydä jo kertaalleen iltapäivälehdissä julkaistut ikävät uutiset.

Yhtäältä rikosuutisointi on informaatiota, jota niin sanotulle suurelle yleisölle tuleekin välittää, toisaalta se on skandaalinhaluisuutta, jolla iltapäivälehdet elävät. Hannes Markkula huomauttaakin, että häneltä eivät työt lopu jatkossakaan, sillä rikollisuutta tulee aina olemaan. Kirjoittajan mukaan se ”lisääntyy, muuttaa muotoaan ja raaistuu päivä päivältä”. Juuri tämä asenne näkyy nykymediassa kun esimerkiksi pedofilian tai raiskauksien sanotaan lisääntyneen. Todennäköisesti kyse on useimmiten kuitenkin rikosilmoitusten ja rikosuutisoinnin kasvusta. Kun esimerkiksi katuväkivallan yleistymisestä uutisoidaan, ei kansalaisten keskuudessa kuitenkaan lisäänny ainoastaan terve itsesuojeluvaisto, vaan myös turvattomuuden tunne. Tämän vuoksi rikostoimittajalla tulisi olla suuri vastuu kirjoituksistaan. Markkula kyllä toteaa muutaman kerran, että murhat ja rikokset ovat järkyttäviä tapauksia, mutta tekstistä ei välity kunnioitus henkirikosten uhreja tai heidän omaisiaan kohtaan: he ovat ensisijaisesti jutun aihe.

Kirjan sisältämien juttujen otsikot lähestyvät raflaavuudessaan makaaberia ja kertovat kirjoittajan vahvasti henkilökohtaisesta otteesta: ”Ruumiin vieressä poliisia odotellen”, ”Kun minut uhattiin tappaa”, ”Kun murhaaja haukkui murhakirjoitukseni”, ”Pääsin sisään uunimurhan sinetöityyn huoneeseen” jne. Lukijalle selviää, että kyseessä onkin jonkinlainen muistelmateos, jossa rikostoimittaja kertaa uransa vaiheita nuoresta kesäharjoittelijasta ja Remington-kirjoituskoneesta alkaen aina viime vuosien uutisotsikoiden syntyyn. Mukaan ovat mahtuneet myös ”Taiteilijaprofessori in memoriam”, ”Myyrmannin pommi” ja ”Tony Halmeen kamppailut”. Kirja sisältää noin 50 ”taittopalaa” ja ”lööppiä”. Niiden joukossa on mm. tarinoita virkamiesten lahjuksista, Jörn Donnerista, huumeratsioista ja vartiointityön hankaluuksista.

Aivan kuten takakannessa luvataan, vie Murha rikostoimittajan silmin lukijan tunnetuimpien suomalaisten rikosten tapahtumapaikoille 1960-luvulta tähän päivään. Syväluotaava analyysi ja uusi tieto tapausten yksityiskohdista uupuvat, mutta sen sijaan kirja toimii hyvin rentouttavana sohvalukemisena. Mikäli rikosuutisten parissa nyt haluaa tai osaa rentoutua, ja mikäli antaa skandaalien ja murhenäytelmien viihdyttää itseään. Lehtityyli on helppolukuista, kerronta ajoittain lennokastakin, mutta kokonaiselta kirjalta odottaisi vähemmän valmiiksi pureskeltua tekstiä. Osin päiväkirjamaiseenkin tyyliin kuuluvat mm. sellaiset ilmaisut kuin ”pahansuopa vaimo”, ”naimaton suomalainen körmyniska”, ”roistot”, ”murhamiehet” ja ”toimittajaparka”. Toisaalta kirjoittaja itsekin myöntää, että ”kun kirjoitustyötä tekee kotona päätyön jälkeen ja muiden harrastusten ohella, ei voi yltää kovin korkeisiin kaunokirjallisiin saavutuksiin”.

Murha rikostoimittajan silmin sisältää ajoittain kiinnostavia vilahduksia menneiltä vuosikymmeniltä, kuten ”sievien neitosten” käyttäminen ETYK:n iltamenoissa vuonna 1975 (s. 31). Mielenkiintoista on myös seurata median ja poliisin työskentelyä ja suhdetta vuosien varrella. Harmi kyllä tällaiset yhteiskunnallisesti kiinnostavat näkökohdat, kuten myös tarkempi rikollisuuden syiden ja olemuksen pohtiminen jäävät maininnan asteelle. Kirjoituksien joukkoon mahtuu myös hauskoja sattumuksia, kuten luvussa ”Ylipoliisipäällikön kova hätä”, jossa virkaintoiset salolaispoliisit melkein pidättivät valtakunnan korkeimman poliisiviranomaisen julkiselle paikalle virtsaamisesta. Oli sitten kyse väkivaltaisuuksista tai harmittomista pikkurikkeistä, ovat menneiden vuosikymmenten rikokset ja niihin suhtautuminen myös osa kulttuurihistoriaamme. Tehdyt rikokset, niiden käsittely julkisuudessa sekä annetut tuomiot kertovat omalta osaltaan paljonkin ajan yhteiskunnasta.

Kirjassaan Murha rikostoimittajan silmin Hannes Markkula pohtii rikostapausten esittelyn ohella, miten tulla hyväksi rikostoimittajaksi. Tärkeintä on hänen mukaansa kirjoittaa ja haastatella mahdollisimman paljon sekä luoda hyviä suhteita ja kontakteja. Näin toimittaja saa tiedon kiinnostavasta uutisesta mahdollisimman tuoreeltaan ja voi esimerkiksi ehtiä rikospaikalle ennen muita lehdistön edustajia, jopa ennen poliiseja. Olisikin ollut kiinnostavaa kuulla hieman enemmän rikosjuttujen kirjoittamisesta, sillä rikosuutisia toimitettaessa eettiset kysymykset ovat erityisen ajankohtaisia.

Mitä kerrotaan, miten; ja lopultakin: miksi? Ketä rikosuutisointi palvelee esimerkiksi silloin, kun rikos on juuri vasta tapahtunut ja poliisin tutkimustyö tai oikeudenkäynti on vielä kesken? Onko meillä oikeus saada tietää esimerkiksi henkirikoksen tai muiden väkivaltaisuuksien tekotapa tai muita siihen liittyviä yksityiskohtia, kuten uhrin henkilöllisyys? Onko lehdistöllä velvollisuus kertoa niistä? Voiko tällaisten asioiden uutisoinnilla olla raaistava vaikutus yhteiskuntaan, ja mikä on siinä tapauksessa median vastuu? Viime aikoina on puhuttu paljon iltapäivälehtien lööpeistä, jotka monen käsityksen mukaan voivat esimerkiksi vaikuttaa haitallisesti lukemaan opettelevien lasten kehitykseen. Näistä kysymyksistä soisi jatkossa nousevan lisää keskustelua myös toimittajien itsensä taholta.