Ensimmäinen ajatukseni, kun sain dosentti Per Schybergsonin teoksen Förvärv och fördärv käteeni, oli ”Näinkö vähän?”. Olin kuvitellut, että Suomen taloudesta vuosien 1914-1924 murroskautena kertova kirja olisi kooltaan lähempänä tiiliskiveä kuin ruutuvihkoa, joten reilun sadan sivun mittainen kirjanen tuntui ohuelta. Sivujen määrä ei ole kirjan tärkein mitta, mutta lukemisen jälkeen en voi muuta kuin todeta, kuin että kirja antoi vielä vähemmän kuin olin odottanut.

Kirjan suurin ongelma on sen rakenteen rikkonaisuus. Noin sata kaksikymmentä sivua tekstiä on jaettu useaan toisistaan irralliseen osaan, joten yksittäiset pätkät jäävät auttamatta suppeiksi.

Ensimmäiset parisenkymmentä sivua Schybergson johdattelee lukijaa aiheeseensa käymällä läpi murroskauden talouselämää. Vaikka johdanto on lyhyt, samat teemat – valtava inflaatio, Venäjän keisarikunnan romahduksen aiheuttamat taloudelliset ongelmat ja harhaluulo markan arvon palautumisesta rauhan jälkeen – nousevat siinä esille uudelleen ja uudelleen. Seuraavaksi Schybergson siirtyy esittelemään sodan aikana avattua Helsingin pörssiä. Esittelyn osana kirjoittaja käy nopeasti läpi aikakauden tärkeimmät pörssimiehet, joita hän kutakin kuvaa vain suunnilleen sivun verran.

Taustoittavan alun jälkeen kirjassa seuraa eräänlainen välisoitto, jonka aikana kirjoittaja käy nopeasti läpi Maria Jotunin pörssikeinottelua käsittelevän näytelmän Kultainen vasikka. Aikalaisnäytelmän yhdistäminen taloushistorialliseen tutkimukseen on loistava idea, joten harmittamaan jää se, kuinka vähän Schybergson ottaa Jotunista irti. Niin mielenkiintoisia piirteitä kirjoittaja nostaa Kultaisesta vasikasta esille, että parisivuisen referaatin sijaan näytelmää olisi voinut jopa kuljettaa läpi koko teoksen ja nostaa sen kautta esille murroskauden talouselämän teemoja. Nyt näytelmä jää pikaiseksi välivaiheeksi, johon ei ikävä kyllä viitata lainkaan kirjan muissa osissa.

Teoksen viimeisenä osana on neljän liikemiehen esittely, joka ainakin kirjan etukäteisinformaatiossa oli nostettu kirjan keskeiseksi anniksi. Schybergson kirjoittaa vuorollaan 10-20 sivun verran Viktor Hovingista, Amos Andersonista, Allan Hjeltista ja Aleko Liliuksesta. Kukin neljästä liikemiehestä otti voimakkaasti osaa murroskauden talouselämään – kukin keräsi satumaiset rikkaudet kaupoillaan, joista osa sai nauttia lopun ikäänsä, osa taas teki konkurssin keinottelun ansiosta. Ikävä kyllä Schybergson ei malta keskittyä murroskauden vuosiin, vaan aloittaa jokaisen herran kohdalla vanhemmista (tai esivanhemmista) ja saattaa miehet läpi elämän aina hautaan asti. Näin lyhyessä sivumäärässä henkilöesittelyistä tulee auttamatta referaatteja heidän elämäkerroistaan, etenkin kun Schybergson ei juuri käytä muuta lähdemateriaalia. Esittelyjen yhteydessä vilahtelevat toisten esiteltävien nimet, mutta heidän keskinäisiin suhteisiinsa ei paneuduta, joten niin nämä neljä kuin aiemmin esitellyt pörssimiehetkin jäävät toisistaan irrallisiksi. Vasta lopuksi Schyberson tekee pientä yhteenvetoa neljästä liikemiehestään, muttei kuitenkaan ryhdy sen syvemmin analysoimaan heidän osuuttaan murroskauden kotimaisessa talouselämässä. Loppuluvussa kirjoittaja ajautuu analysoivan yhteenvedon sijaan toistamaan jo sanottua ja kertaamaan uudelleen kirjan alkupuolella läpi käymänsä vaiheet.

Kirjassa on runsaasti kuvitusta – yhteensä noin 70 kuvaa ja 9 diagrammia, eli enemmän kuin yksi per aukeama – mikä tekee kirjasta entistä nopealukuisemman. Kuvitus koostuu pääosin muotokuvista; kymmenet kirjassa ohimennen vilahtavat talousmiehet ovat sukulaisineen saaneet naamansa sivuille ja siinä sivussa nähdään kuvia heidän kotitaloistaan, sukukartanoistaan ja liikerakennuksista. Lukuisat Fyren ja Lucifer -lehdistä löytyneet karikatyyripiirrokset ovat hauskoja, mutta ne samoin kuin perinteiset potretit jäävät pelkiksi kuviksi kirjan sivuille. Ne eivät vie tekstiä eteenpäin, karikatyyrejä ei tekstissä avata tai analysoida ja usein kuvatekstien sisältö löytyy leipätekstistä melkein sanalleen samassa muodossa. Etenkin kuvat kotitaloista ja sukulaisista ovat samanlaista harhailua kuin itse tekstikin – Schybergson näyttää meillä vähän kaikesta, mutta ei syvällisemmin juuri mistään.

Kirjan lähtökohta on äärimmäisen mielenkiintoinen ja Schybergsonin teksti paljastaa, kuinka paljon siinä olisi aihetta tutkimukseen. Monta asiaa kirjoittaja ehtii teoksessa mainita tai lyhyesti käsitellä, mutta hän ei malta pysähtyä yhdenkään kohdalla. Koska perusteellisuus jää auttamatta uupumaan, kirja ei anna vastauksia. Sen sijaan se herättää roppakaupalla kysymyksiä ja kiinnostuksen murroskauden talouselämään, joka vaikuttaisi olevan herkullinen tutkimusaiheeksi.

Asettaessaan kirjan alussa tarkoituksekseen käsitellä ensimmäisen maailmansodan aiheuttamaa talouskriisiä ja sen jälkipelejä Schybergson toteaa, ettei aihetta ole juuri käsitelty, sillä tärkein talouskriisiä käsittelevä teos on edelleen Paavo Korpisaaren vaikeaselkoinen Suomen markka 1914-1925 vuodelta 1926. Ikävä kyllä Schybergsonin kirjan jälkeen on yhä pakko todeta, ettei Korpisaari ole menettänyt paikkaansa.