Lyseolaisten verinen katuväkivalta sortokauden Helsingissä

Pauli Jokinen kuvaa kirjassaan venäläistämispolitiikan vastaisia terroritekoja Helsingissä 1900-luvun alussa. Jokinen kuljettaa kirjan läpi punaisena lankana lyseolaisten Verikoirat-ryhmän vaiheita, mutta kirjan pääosassa ovat silti terroriteot, murhat, murhayritykset, ryöstöt ja pommiattentaatit. Kirja toimiikin ensisijaisesti katsauksena helsinkiläiseen katuväkivaltaan ja poliittiseen terroriin ns. ensimmäisen sortokauden aikana.

Jokinen, Pauli: Verikoirat. Ja muita terroristeja sortokauden Helsingissä. Into, 2021. 245 sivua. ISBN 9789523516450.

Tietokirjailija ja kaupunkiopas Pauli Jokinen on kirjoittanut toisen kirjansa murhien historiasta, Helsingin murhahistoria – 110 tarinaa henkirikoksista ilmestyi vuonna 2020. Verikoirat. Ja muita terroristeja sortokauden Helsingissä käsittelee tarkemmin ns. ensimmäisen sortokauden ajan väkivaltahistoriaa.

Jokinen kuvailee Suomen aktiivisen vastustuspuolueen, työläisaktivistien ja muiden terroristien tekemiä väkivaltarikoksia Helsingissä ja osittain myös Helsingin ulkopuolella.

Jokisen Verikoirat yhdistää paikallishistoriaa ja rikoskirjallisuutta, ja se muistuttaakin lähestymistavaltaan true crime -kirjallisuutta. Pitkään varsin huonosti tunnetusta Verikoirat-salaseurasta on viime vuosina kirjoittanut Jokisen lisäksi mm. Teemu Keskisarja kirjassaan Vääpeli T:n tapaus ja muita kertomuksia suomalaisista terroristeista (2010), ja onpa Verikoirat esiintyneet historiallisessa tv-draamassakin, kun Lauri Maijala ohjasi Aktivistit-sarjan Ylelle 2019.

Niin sanotulla ensimmäisellä sortokaudella tarkoitetaan helmikuun manifestin v. 1899 ja suurlakon 1905 välistä aikaa, jolloin Venäjän keisarikunta pyrki yhtenäistämään Venäjän suuriruhtinaskuntaa toteuttamalla venäläistämispolitiikkaa Suomen suuriruhtinaskunnassa. Tätä vastustamaan syntyi sekä ns. passiivista kuin aktiivista vastarintaa. Kagaalin järjestämät kutsuntalakot olivat tunnetuimpia sortokauden ajan kansalaistottelemattomuuden muotoja. Kaikille väkivallattomat vastarinnan muodot eivät kuitenkaan riittäneet. Aktivisti Konni Zilliacus perusti vuonna 1904 Suomen aktiivisen vastustuspuolueen, jonka keinovalikoimiin kuului myös väkivalta. Puolue käytti hyväkseen toiminnassaan helsinkiläisiä koulupoikia, kuten Verikoirat-salaseuraa.

Kirja jakautuu ajallisesti ja teemallisesti kolmeen osaan. Ensimmäisessä osassa Jokinen käsittelee elämää Bobrikovin ajan Helsingissä ja orastavaa vastarintaa sortotoimenpiteitä ja keisarinhallintoa vastaan. Toisessa osassa keskitytään omissa alaluvuissaan terrori-iskuihin vuoden 1905 aikana. Lyhyessä kolmannessa osassa Jokinen käsittelee epilogin lailla Verikoirien jäsenten myöhempiä vaiheita vuoden 1905 jälkeen.

Bobrikovia ja sortokautta vastustava Fria Ord -lehti ilmestyi Ruotsissa. Lehden toimittajina olivat Konni Zilliacus ja Arvid Neovius. Lehteä salakuljetettiin Suomeen. Museovirasto. Historian kuvakokoelma.

Verikoirat

Arvi Nikolainen oli Helsingin reaalilyseon koululaisten sortotoimenpiteitä vastustaneen salaseuran johtohahmo. Verikoiriksi ryhmän nimesi 22-vuotias anarkisti ja työläisaktivisti Karl Gustaf Konrad (Kalle) Nyman, joka otti salaseuran johtoonsa Suomen aktiivisen vastustuspuolueen käskystä vuonna 1905. Verikoirat ryhtyivätkin varsinaisiin terroritekoihin vasta Nymanin johdolla keväällä 1905.  Jokinen korostaa, että Kalle Nyman toimi johtajana tai käskyttäjänä väkivaltaisuuksissa, mutta on epäselvää, miltä taholta käskyt ja tehtävät lopulta tulivat. Jokinen nojaa Antti Kujalan tulkintaan, että ohjeet veritöihin saattoivat tulla Nymanille, ei niinkään Aktiiviselta vastustuspuolueelta, vaan työläisaktivistien johtohenkilöltä August Rissaselta.

Verikoirien suhde Aktiiviseen vastustuspuolueeseen ja toisaalta työläisaktivisteihin onkin kiinnostava, mutta haastava tutkimuskohde. Kysymys siitä, kuinka omaehtoista väkivaltaisten tekojen suorittaminen Verikoirille lopulta oli, jää yhä vastaamatta. Myös tarkempi kuvaus Verikoirien ei-väkivaltaisesta toiminnasta Suomen aktiivisen vastustuspuolueen apuryhmänä olisi ollut kiinnostavaa luettavaa.

Verikoirat olivat seikkailunhaluisia koulupoikia, jotka ihailivat suuresti J. L. Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoiden sankarihahmoja. Puhe koulupojista vie tosin hieman harhaan, sillä ryhmään kuului myös yksi tyttö, Siiri Tyrni, mutta hänen osallisuudestaan väkivallantekoihin ei ole tietoa. Eugen Schauman nousi välittömästi Verikoirien suureksi idoliksi onnistuttuaan kesäkuussa 1904 monien haaveilemassa tehtävässä, Bobrikovin murhaamisessa. Schaumanin asettaman esimerkin johdosta myös Verikoirien tavoitteet nousivat kunnianhimoisiksi: jotta Schaumania suuremmaksi sankariksi voisi nousta olisi murhattava itse keisari Nikolai II, mutta suunnitelma ei edennyt edes yritykseksi.

Verikoirien tekemät murhat ja murhayritykset kohdistuivatkin lopulta kokonaisuuden kannalta suhteellisen vähäpätöisiin henkilöihin, eikä ryhmän jäsenistä tullut kansallissankareita. Verikoirat murhasivat viilari Arvo Virtasen mahdollisesti varoitukseksi ilmiantajille, todennäköisesti erehdyksessä suomalaisen poliisin Johan Forsténin sekä ampuivat kuolettavasti kahta venäläistä santarmia. Verikoirien terroriteot ajoittuivat lopulta suhteellisen lyhyelle ajanjaksolle keväästä syksyyn vuonna 1905.

Uutinen Wiipuri-lehdessä 9.4.1904.

Terroriteot pääosassa

Jokinen kuljettaa kirjan läpi punaisena lankana Verikoirat-ryhmän vaiheita, mutta kirjan pääosassa ovat sittenkin terroriteot, murhat, murhayritykset, ryöstöt ja pommiattentaatit. Jokinen selvittää yksityiskohtaisesti murhien ja murhayritysten kulkua, jolloin niiden suhde kokonaiskuvaan paikoin hämärtyy. Läheskään aina ei myöskään liikuta Helsingissä, vaan myös Viipurissa ja Venäjällä. Kirja ei olisi kärsinyt tiiviimmästä keskittymisestä Helsinkiin, nyt ote on toisinaan poukkoileva. Eräänlaisena keskushenkilönä kirjassa toimii kuitenkin Helsingin reaalilyseon oppilas ja Verikoirien johtohahmo Arvi Nikolainen, jonka kautta sortokauden Helsingin levottomuuksia tarkkaillaan.

Pääasiallisena lähteenään Jokinen on käyttänyt Eino I. Parmasen Taistelujen kirjaa 1930-luvun lopulta. Muutoin Jokinen tukeutuu aiempaan tutkimukseen kuten Antti Kujalan tutkimuksiin 1990-luvun taitteesta, joissa hän tarkasteli erityisesti Venäjän ja Suomen työväenliikkeen sekä radikaalien yhteyksiä 1900-luvun alussa. Tiedot aktivistien toiminnasta nojaavatkin pitkälti heidän omiin muistelmiinsa eikä Jokisen kirja tuo aiheesta esiin varsinaisesti mitään uutta. Sen sijaan läsnä ovat aiempaakin tutkimusta vaivanneet ongelmat eli vähäinen näyttö salaseuramaisen Verikoirien toiminnasta, josta sen jäsenet pitkälti vaikenivat.

Monessa kohtaa Jokinenkin joutuu vain otaksumaan, että Verikoirat saattoivat olla tekojen takana, sillä todisteita ei ole. Kirjassa ei ole lähdeviitteitä, mikä tekee osaltaan hankalaksi arvioida sitä, mihin lähteeseen Jokinen milloinkin nojaa. Kirjan lopussa on vain suppeahko kirjallisuusluettelo. Jokisen kirja toimii kuitenkin pätevänä matkaoppaana ja yleiskatsauksena ensimmäisen sortokauden poliittisiin terroritekoihin Helsingissä.

 

Yksi kommentti artikkeliin “Lyseolaisten verinen katuväkivalta sortokauden Helsingissä

  1. Verikoirat ovat olleet viime vuosina esillä useasti. Lähteenä on käytetty lähes aina Parmasen ” Taistelujen kirjaa”. Varmaan saiksi, että sen tiedetään olevan lähes ainoa. En ole kuitenkaan havainnut, en Keskisarjan enkä muidenkaan, maininneen Parmasen kirjeenvaihtoa lähteenä? Sen hän on koonnut Kansallisarkistoon. Hän tunsi henkilökohtaisesti Verikoirat ja tunsi henkilökohtaisesti esimerkiksi Schaumanin ja Hohenthalin koska oli itsekin aikoinaan aktivisti. Verikoirien sisäpiirissä oli muuten kaksi tyttöä ja ryhmän tunnetuin jäsen oli Albet Edelfeltin poika Erik. Olen valmistelemaani näytelmää varten yrittänyt tutustua mahdollisimman laajaan lähdeaineistoon nimenomaan selvittääkseni mikä ajoi nuoria terrorismiin ja mitä miettivät Konni Zilliacus ja muut aktivistit houkutellessaan koululaisia tällaisiin töihin.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *