Antti Tuuri on suomalaisissa nykykirjailijoissa ainutlaatuinen tapaus. Hänen kirjansa kelpaavat edustamaan paikallista identiteettiä kertomuksilla, joissa monet muutkin kuin pohjalaiset tunnistavat itsensä. Suomessa paikallisuus on yhtä kuin pohjalaisuutta.

Tuuri on niitä kirjailijoita, joilla ei ole avainteosta kirjailijakuvan ratkaisuksi. Pohjanmaa-sarja (1982-97) toi hänet prosaistien eturiviin ja sota-aiheiset filmatisoinnit takasivat hänelle maineen koko kansan kirjailijana. Tuuri on erityisen maakuntainen kirjoittaja ja silti ylistetty kansallisesti tyypillisimmistä aiheista, työn, sodan ja maaseudun alkuvoimaisuuden kuvaamisesta. Maailmankuva on agraarisen jähmeä, vaikka käsiteltäisiin murroskauden pienteollisuutta ja sodankäyntiä. Ja huolimatta tarinoidensa vahvasta mieskeskeisyydestä, etenkin huumorissa, Tuuria lukevat myös naiset.

Markku Kulmalan tuore väitöskirja ”Miss’ laaja aukee? Antti Tuurin Pohjanmaa-sarjan merkitysrakenteita” osoittaa miten historiallisesti syvä ja maantieteellisesti laaja on Tuurin antama kuva Pohjanmaasta. Kulmala väitteli työllään joulukuussa 2003 Tampereen yliopiston Suomen kirjallisuus -oppiaineessa.

Kulmala onnistuu todistamaan, että Antti Tuurin Pohjanmaa-sarja sekä taltioi että kyseenalaistaa poikkeuksellisen paljon maakuntansa sosiaalihistoriaa, ”arkitietoa”, kuten tutkija sitä työnsä johdannossa nimittää (s. 23). Vaikka tutkijan tulkintapositio noudattelee tarkemmin määrittelemätöntä, mimeettisyydessään pelkistetyintä lukumallia, hänen huomionsa romaanisarjan ”mahdollisuuksiksi jäävistä kertomuksista” ovat oivaltavia. Kulmala myös osoittaa, miten Tuurin yksittäiset romaanit, Uusi Jerusalem (1988) ja Maan avaruus (1989) käyvät kolmannen kirjan, Ameriikan raitin (1986) sisäiskertomuksiksi, jos sarjaa luetaan sukukronologian sijaan ilmestymisjärjestyksessä.

”Lakeuden kronotooppi”

Ennen Kulmalaa Tuurin tuotannosta on ilmestynyt niukasti akateemista tutkimusta, tosin Kulmalan työ on välittömässä vertailusuhteessa vuosi sitten valmistuneeseen Juhani Sipilän väitöskirjaan ” Maa luja, taivas korkia” (2002), jossa tutkimuskohteena oli täsmälleen sama sarja. Tätä vertailua ja dialogia aiemman Tuuri-tutkimuksen kanssa Kulmala onneksi käy työnsä aikana.

Kulmalan tutkimuksessa on samoja ansioita ja ongelmia kuin Sipilän väitöskirjassa. Kulmalan tutkimus on teoriantuntemukseltaan ohuehko ja kohdeteoksen paikantamisessa – vaihteleviin kirjallisiin ja sosiaalihistoriallisiin konteksteihin – epäjohdonmukainen. Satunnaiset ”tulipa mieleeni” -tyyppiset viittaukset Wittgensteinin kieliteoriaan ja Milan Kunderan esseistiikkaan perustuvat pohdinnat kirjallisuuden perusluonteesta samoin kuin viime vuosikymmenten tutkimuskirjallisuuden vähyys työn taustoista osoittavat tutkijalta sekä kirjallisuustieteen että laajemmin ottaen hermeneutiikan peruskysymysten väheksyntää. Romaanien kirjallisesta laadusta tutkimus ei tee kummoistakaan, etenkään kirjailijan modernismiin kytkevää paikannusta.

Epäjohdonmukaisuus analyysissä ja tulkinnan edellyttämässä taustoituksessa käy ilmi työn rakenteesta. Kuusiosaista Pohjanmaa-sarjaa analysoidaan edestakaisin sekä romaanien ilmestymis- että juonen tarjoamassa järjestyksessä. Parhaimmillaan Kulmala kuitenkin todistaa sen, miten erilaisia tulkintatapoja sarjan lukeminen tarjoaa sen mukaan, kummassako järjestyksessä sarjaa luetaan. Tämä on se näkökulma, johon Juhani Sipilän väitöskirja ei puutu, ja sikäli Kulmalan työ täydentää asianmukaisesti Sipilän tutkimusta. Muuten Sipilän työ on kyllä suositeltavampi ja selkeämmän kokonaiskuvan antava johdatus siihen, miten pohjalaisuuden myyttejä puretaan ja vahvistetaan Tuurin kirjoissa.

Kulmala osaltaan täydentää Juhani Sipilän yritystä kuvailla ”lakeuden kronotooppia”, kulttuurimaiseman ominaisuuksia tiivistävää maailmankuvaa, eräänlaista maakuntakohtaista diskurssia, jossa luonnon ja kansan ominaisuudet liitetään toisiinsa. Hedelmälliseksi osoittautuu tässä yhteydessä Artturi Järviluoman Pohjalaisia-näytelmän soveltaminen Pohjanmaa-sarjan pohjatekstiksi, samoin ne Raamattuun liittyvät rinnastukset, joissa Kulmala niin ikään jatkaa Sipilän aloittamaa analyysiä, jos kohta välillä toistaakin Sipilän huomioita.

Pohjatekstien avulla Antti Tuuri on luonut Hakalan suvulle oman mytologiansa, joka hallitsee Pohjanmaa-sarjaa kerrontatekniikkaa kirjailijan tyylille ominaista ironiaa myöten. Se mitä tutkija nimittää tausta-kuvio -dialektiikaksi selittyy näin analyysin vaikkei teorian yhteydessä. Kulmala muistuttaa, että kirjallisen teoksen tapa käyttää alueelliseen identiteettiin liittyviä tekstejä voi olla uutta luova ja ironinen. Tämän tekstienvälisen ironian tunnistaminen yhdistää Kulmalan tutkimuksen lukuja ja antaa uuden näkökulman Pohjanmaa-sarjaan; Kulmala huomauttaakin että ”kerroksinen kuva on peittynyt romaanien toiminnallisuuden alle” ja että peittämiseen ovat osallistuneet myös kirjojen elokuvatulkinnat.

Myyttiset hahmot Pohjanmaalla

Työnsä johdannossa Kulmala esittää tutkimuksensa keskittyvän ”käytännön romaanianalyysiin” (s. 24). Mitään varsinaista teoreettista taustaa ei työlle esitetä. Kulmala viittaa myöhemmin työssään useimmiten venäläisten formalistien teoriaan ja narratologian peruslähteisiin ikään kuin romaaneja toisiinsa liittävät piirteet olisivat täysin kirjallisuudenhistoriasta riippumattomia. Mitään formalisteja kohtaan esitettyä kritiikkiä tutkija ei osoita tuntevansa – viimeisen kahdeksan vuosikymmenen ajalta sitä on kuitenkin kertynyt.

Teorian ja näkökulman summittaisuus näkyy jo työn laveakätisessä otsikoinnissa: ”Antti Tuurin Pohjanmaa-sarjan merkitysrakenteita” ei kerro vielä mitään tutkimuksen näkökulmasta eikä problematisoinnista. Tutkimuskohteen esteettiset erityispiirteet Kulmala pystyy osoittamaan verratessaan Tuurin kirjoja maailmankirjallisuuden klassikoihin, mutta kotimaisen ja etenkin nykykirjallisuuden osalta hänen taustoituksensa supistuu Tuurin oman tuotannon sisäisiksi rinnastuksiksi.

Avoimeksi jää, miten formalistinen ja narratologinen ”kuva” tulisi yhdistää huomioihin sarjan sisäisestä ja ulkoisesta intertekstuaalisuudesta. Sarjan yhtenäisyydestä Kulmala esittää lähinnä toteamuksen, että ”[k]erronnallisuus on romaanisarjassa dialektinen prosessi, jossa vuoropuhelua käyvät vaiheikas sukutarina ja havainnoivat kertojat.” (s. 192); Kulmalan analyysissä tämä dialektisuus toki käy ilmi.

Tarinan ja kerronnan formalistisiin vastaavuuksiin pitäytymistä Kulmala selittää sillä, että Tuurin romaanien ”ihmiskuvauksessa, rakenteessa ja muodossa” näkyvät kaunokirjallisuuden ”perusominaisuudet” sulautuneena modernistiseen proosaan. Tuurin romaanien modernistisia ominaisuuksia Kulmala ei kuitenkaan selitä ja formalistiset ”perusominaisuudet” perustellaan alaluvuittain vaihtelevilla lähteillä. Rajausta ei aina tehdä edes suullisen ja kirjallisen perinteen välillä. Kertojan ja lukijan välisen kommunikaation Kulmala olettanee perustuvan sille, että Tuurin lukijakunta on poikkeuksellisen yhtenäinen. Kulmala esimerkiksi väittää, että sankaruus on aina määriteltävissä ”romaanin arvomaailmassa” yksiselitteisesti (s. 74) – siis lukijan kontekstista riippumatta.

Klassisia myyttihahmoja Kulmala tunnistaa Tuurin tuotannosta, ilman, että hän pohtii edes sitä, kuinka erilaista myyttien käyttö voi olla suullisen tai kirjallisen perinteen piirissä ja realistisen tai modernin kirjallisuuden alluusiotekniikassa. Kulmalan näkökulmasta Pohjanmaan sosiaalista todellisuutta hallitsevat myytit ja sosiaalihistorialliset joukkovoimat, jotka saavat sitten ilmaisunsa Tuurin romaanisarjassa juuri kuten myyttitutkijat ja sosiaalihistorian kirjoittajat ovat ilmiöitä kuvanneet.

Samanlainen oli sävy Juhani Sipilänkin väitöksessä, että vahvistamalla konventionaalisia käsityksiä Tuurin teosten paikallisesta luonteesta osoitetaan kunnioitusta kotiseudun ikiaikaisuudelle. Vaikka siis kotimaisen kirjallisuuden tutkimus on vapautunut vanhasta kansallisesta tehtävästään, se näyttää edelleen kelpaavan kotiseutuideologian pönkittämiseen.

Kulmalan väitöskirja on luettavissa sähköisenä versiona
http://acta.uta.fi/pdf/951-44-5824-9.pdf

Arvostelu Juhani Sipilän vastaavasta väitöskirjasta mm.
http://www.uta.fi/~csmaso/sipila_arvostelu.htm