Mirkka Lappalaisen esseekokoelma ”Maailman painavin raha – kirjoituksia 1600-luvun Pohjolasta” palkittiin viime vuonna vuoden tiedekirjana. Valinnan voi hyvin ymmärtää, sillä Lappalaisen teksti on mukaansatempaavan sujuvaa ja kevyttä kerrontaa, mutta samalla kirjoittaja säilyttää tieteellisen asiallisuuden, eikä ylilyöntejä tapahdu. Teksti on monikerroksista: perustana on vahva asiantuntemukseen perustuva historiallinen kerronta, jota värittävät fiktiiviset tuokiokuvat.

”Hägerstiernan palatsissa kukoisti onni. Kikatus kaikui kiviseinistä, kun perheen kaksi tytärtä valmistelivat häitään. Vieraita kävi usein, ja sulhaset ystävineen mellastivat saleissa myöhään yöhön.”

Välillä kirjoittaja hyppää nykyhetkeen kertomalla historiantutkijan vaikeuksista arkistomateriaalin suhteen. Paikoin hän tekee rinnastuksia 1600-luvun ja nykypäivän ilmiöiden kanssa. Kaikki tämä tapahtuu vaivattomasti, eikä kokonaisuus siitä kärsi.

Useissa esseissä Lappalainen lähtee liikkeelle jostakin yksittäisestä tapahtumasta ja siirtyy siitä käsittelemään laajempia ilmiöitä palatakseen lopulta takaisin alkupisteeseen. Kokoelman 12 tarinasta muodostuu laaja kuva 1600-luvun Suomesta ja Ruotsista. Suurelta osin aiheet liittyvät jotenkin aristokratiaan ja sen toimiin. Tässä Lappalainen onkin omimmillaan, onhan hän väitellyt siitä. Hän pystyy vaivattomasti kertomaan aateliston sisäisistä jännitteistä, valtapyrkimyksistä, taloudellisista intresseistä ja suhteesta kuninkaan valtaan. Paikoin tosin Lappalainen innostuu vyöryttämään niin paljon asioita viittauksen tasolla, että jää epäilemään, pysyykö maallikkolukija, jolta puuttuvat riittävät taustatiedot, mukana kyydissä.

Mielenkiintoisia ovat myös Lappalaisen rakentamat henkilökuvat 1600-luvun kiistanalaisista ja usein salaperäisistä hahmoista, kuten Botvid Hanssonista, Gertrud von Ungernista, Johan Gyllenstiernasta ja Herman Flemingistä. Kaikkien heidän kohdallaan yhteistä on se, että heistä on jäänyt jälkipolville voimakkaan yksipuolisen värittynyt maine. Tekijä asettaa nämä käsitykset kyseenalaisiksi, mutta ei väen väkisin pyri niitä muuttamaan, mikäli siihen ei ole tarvetta. Sen sijaan hän pyrkii selittämään heidän tekojaan oman aikansa kontekstissa.

Kokoelman nimikkoessee, Maailman painavin raha, on ehkä kaikkein myyvin. Siinä tekijä kertoo suurvalta-ajan Ruotsin omituisuudesta, valtavista kupariplootuista. Asiaa ei pelkästään hämmästellä, vaan selitetään erittäin uskottavalla tavalla syyt moisten kummajaisten tekoon. Kyseinen asia, Ruotsin 1600-luvun kaivostoiminta, oli eräs keskeisimmistä ja mielenkiintoisimmista teemoista jo kirjoittajan väitöskirjassa. Ainoa essee, joka kokoelmassa hieman tökkii, on Apollo ja uusi Rooma. Siinä käsitellään sitä, miten Ruotsin hovi ja myös aatelisto omi itselleen antiikin ihanteita. Jotenkin jää sellainen kuva, ettei kirjoittaja ole täysin sisäistänyt asiaa, vaan esitetty kuva jää pintapuoliseksi. Kokonaisuutta tämä ei kuitenkaan haittaa.

Kokonaisuudessaan Lappalaisen esseekokoelma on piristävä uutuus suomalaisessa historiankirjojen kentässä. Historiallisia esseitä on kirjoitettu maassamme jo sadan vuoden ajan Gunnar Suolahdesta lähtien. Kuitenkaan Suolahden voittanutta ei ole tullut. Mirkka Lappalainen pääsee lähelle, mutta jotain vielä puuttuu. Toivottavasti hänen seuraava kokoelmansa nousee vielä korkeammalle.