Entäs jos… Vaihtoehtoinen maailmanhistoria osallistuu siihen viime vuosikymmenien trendiin, joka on kiinnostunut niistä toteutumattomista vaihtoehdoista, joita historiassa on ollut. Tätä historiaa on kutsuttu myös kontrafaktuaaliseksi historiaksi eli toteutuneiden tosiasiain vastaiseksi historiaksi. Joidenkin mielestä jossittelu on kerta kaikkiaan väärin: vain siitä on puhuttava, minkä me tiedämme tosiasioiksi. Tällainen näkökulma ihmistieteisiin puolustaa helposti poliittista konservatismia, vallitsevien olojen säilyttämistä. Kaikissa muodoissaan historia on jossain määrin kontrafaktuaalinen tiede, koska se kertoo sellaisista elämäntavoista, asenteista ja ajattelutavoista, joista harva elää enää nykypäivänä.

Varsinainen ”kontrafaktuaalinen historia” kuitenkin vie todellisuuden vastaisuuden uudelle tasolle kertoessaan – ei siitä mitä oikeastaan on tapahtunut ja mitä von Ranke halusi selvittää – vaan siitä, mitä totisesti ei ole tapahtunut. ”Entäs jos” edustaa kontrafaktuaalista historiaa näkökulmanaan yleinen maailmanhistoria ja ajanjaksonaan maailman tapahtumat aina antiikista lähihistoriaan.

Robert Cowleyn toimittamassa kirjassa pääpaino on uusimman ajan historiassa, mikä ei ole kovin tavatonta. Ensimmäiselle 160 sivulle on mahdutettu pyöreästi 2 200 vuotta historiaa. Tarina alkaa Sokrateen kuolemasta Delionin taistelussa 424 eKr. ja päättyy Kaarle I:n Englantiin elokuussa 1641. Viimeiset 200 vuotta maailmanhistoriasta alkaa Napoleonin hyökkäyksestä Pohjois-Amerikkaan ja päättyy pohdiskeluun siitä mitä olisi tapahtunut, jos Pizarro ei olisikaan löytänyt perunoita Perusta. Jälkimmäisessä osassa on kaikkiaan 18 artikkelia, joista kahdeksan käsittelee toista maailmansotaa. Kahta artikkelia lukuun ottamatta Euroopan ulkopuoliset maanosat eivät ole saaneet sijaa teoksessa käsiteltävien aiheiden joukossa. Muun muassa Keski-Aasian, Etelä-Amerikan ja Afrikan imperiumit ovat jääneet kokonaan tarkastelematta. Sen sijaan kirjassa esitellään mahdollisuus, että kiinalaiset olisivat löytäneet uuden maailman ennen eurooppalaisia. Tässäkään ei kuitenkaan vältetä katsomasta historiaa nimenomaan etnosentrismistä ja nykyaikalähtöisyydestä käsin: ovathan tehtaat siirtymässä Kiinaan ja Kiinasta on tullut merkittävä kauppakumppani useimmille länsimaille.

Etnosentrimi näkyy siinä, miten uskonnot esiintyvät kirjassa. Ainoa uskonto, jota käsitellään erityisten artikkelien tasolla, on kristinusko. Jeesus, Martti Luther ja Pius XII ovat päässeet otsikoihin saakka. Mooses, Kungfutse, Muhammed ja Buddha eivät ole tämän kirjan kontrafaktuaalisessa historiassa merkittävällä sijalla – pääsääntöisesti he eivät itse asiassa ole edes olemassa. Tarkastelun kohteena ovat sen sijaan Aktionin meritaistelu, torjuntavoitto Hastingsissa ja suuren sodan torpedot. Kirja antaa vaikutelman sotien määräävästä asemasta historiassa kulttuuristen ja mentaalisten tekijöiden sijasta. Uskonnon osalta tätä näkökulmaa voi selittää länsimaisen sekularisaation vaikutus, jonka vuoksi uskonnon merkitys kuvitellaan historiallisesti vähäiseksi. Sotien ja kulttuurin välisen painotuksen yksi selkeä vaikutus itse kirjan kokonaistulkintaan on se, että vaihtoehdot historiassa nähdään yksittäisten tapahtumien tuloksiksi: Jos Pontius Pilatus olisi säästänyt Jeesuksen hengen tai Luther olisi kuollut polttoroviolla; Jos Rooseveltia ei olisi valittu presidentiksi; Jos Britannian pääministerinä olisi ollut Halifax; Jos Leniniä ei olisi ollut, eikä Nixonia, Johnsonia tai Kennedyä. Kirjan artikkelit nostavat esiin traditionaalisen suurmieshistoriankirjoituksen, jossa luodaan mielikuvia korvaamattomista historian sankareista.

Kirjasta olisi voinut antaa merkittävämmän osan kulttuurin ja mentaliteetin muutoksille. Otan esimerkkinä esiin sen, että jos Pilatus olisi säästänyt Jeesuksen hengen, olisi mahdollista pohtia sitä, ettei Jeesuksesta sen jälkeen enää olisi kuultu. Nyt kuitenkin artikkelin kirjoittaja Carlos M. N. Eire täysin epäuskottavasti ottaa lähtökohdakseen sen, että Jeesus olisi silti ollut suuri opettaja, jonka vaikutuksesta Rooman valtakunnan valtiouskonnoksi olisi noussut juutalaisuus. Tämä juutalainen Rooma on siksi epäuskottava, että juutalaisuus oli lähes koko Rooman historian ajan siedetty mutta ei pidetty uskonto. Juutalaiskapinat lisäsivät juutalaisuuden vastustusta. Sen sijaan jos monoteismiä pidetään ehdottomasti polyteismiä kehittyneempänä versiona, kreikkalais-roomalaisesta myöhäisantiikin maailmasta löytyi ”pakanallisia”, monoteistisiä kultteja, jotka olisivat juutalaisuutta todennäköisemmin vedonneet valtaväestöön ja olleet sopivampia yhteiskunnallisiin ja poliittisiin rakenteisiin. Kaiken lisäksi sekä kristinuskolla että 300-luvun pakanuudella oli yhteinen filosofinen pohja uusplatonismissa, jonka vaikutus teologiaan oli tuohon aikaan voimakasta. Itse asiassa lähempää ja yksityiskohtaisemmin tarkasteltuna tulisi pohdittavaksi se, olisiko ollut suurtakaan väliä, jos kristinuskosta ei olisi tullut valtionuskontoa vaan jostakin toisesta ”pakanallisesta” monoteismin muodosta. Tämä toteamus ei tarkoita sitä, että uskonnolla ei olisi väliä oman aikansa mentaliteetin yhtenä muotona, joka vaikuttaa tapoihin määritellä ihmisryhmien välisiä suhteita, poliittisia järjestelmiä ja sosiaalisia rooleja tai ettei uskonto määräisi osaltaan siitä, millä tavalla yhden kulttuurin piirissä asioista yleensä edes saa tai voi puhua.

Kokonaisuutena kirjaan sijoitetut eurot vaikuttavat minusta rahan haaskaukselta. Joitakin yksittäisiä artikkeleita lukuun ottamatta kirjasta ei ole vakavamietteisen kontrafaktualistin kirjahyllyyn eikä siitä myöskään ole hyväksi viihteeksi. Sotahistoriasta pitävä saattaa siitä jotakin iloa saada, mutta toisaalta on olemassa kirjoja, joiden tähden ei tarvitse uhrata pennosiaan turhiin sivuihin Antoniuksen ja Kleopatran keskinäisestä lepertelystä.