Maailmankarttojen pinnalla

Ari Turunen johdattaa teoksessaan Maailman kuvat. Mitä kartat kertovat meistä ja muista? lukijan eri paikoissa eri aikoina valmistettujen maailmankarttojen äärelle. Turusen esittelemät esimerkit ovat kiinnostavia ja maantieteen ja kartografian historialle olennaisia. Harmillista on, että Turunen analysoi karttoja varsin pinnallisesti ja näin sivuuttaa useita karttojen ymmärtämisen kannalta keskeisiä kysymyksiä.

Turunen, Ari: Maailman kuvat. Mitä kartat kertovat meistä ja muista?. Into Kustannus Oy, 2013. 200 sivua. ISBN 978-952-264-247-9.

Tietokirjailija, valtiotieteen lisensiaatti Ari Turunen esittelee teoksessaan Maailman kuvat. Mitä kartat kertovat meistä ja muista? maailmankarttojen avulla eri kulttuurien ja aikakausien maailmankuvia. Turunen, joka on kirjoittanut lukuisia teoksia erityisesti tapakulttuurista ja käsitellyt eri kulttuurien maailmankuvia lisensiaatintutkielmassaan (1997), lähestyy tuoreimmassa teoksessaan maantieteen ja kartografian historian kannalta kiinnostavaa teemaa luotaamalla maailmankarttoja aina Babyloniasta nykyajan Australiaan.

Kartat ja niiden merkitys tavoillemme käsittää maailmaa ovat Turusen ohella innoittaneet useita tutkijoita ja kirjailijoita lähestymään teemaa populaareilla teoksilla. Niillä on haluttu haastaa ihmisten enemmistön suorasukainen suhde koululuokkien seinillä ja Googlen karttapalveluissa käytettyjen maailmankarttojen välittämään kuvaan maailmasta. Teoksissa on käsitelty sekä karttojen piirtämistä ja valmistamista että niiden erilaisia funktioita, välittämiä viestejä ja käyttötapoja. Keskeisin lähtökohta on ollut analysoida karttojen subjektiivisuutta ja aika- ja paikkasidonnaisuutta sekä alleviivata karttojen ja todellisuuden väistämättä vääristynyttä suhdetta. Huomio on siis ollut kartoittamisen sosiaalisissa merkityksissä.[1]

Turunen mainitsee lähtökohdakseen John Brian Harleyn (1932–1991) toteamuksen kartografisten faktojen totuudellisuuden suhteellisuudesta. Harley teoretisoi kartografian historian tutkimusta 1970–80-luvulla ja tarjoaa toki edelleenkin innostavia lähtökohtia tutkimukselle. Turunen näkee kartat ilmauksina maailmankuvista, jotka kartantekijä tarjoaa yleisölleen ja summaa karttojen olevan juuri tämän vuoksi ”teatteria, joka suunnataan usein kritiikittömälle yleisölle” (s. 122). Tarjotun kartan uskottavuus riippuu Turusen sanoin ”kulttuurin luomista normeista, jotka määräävät, mitä voidaan pitää realistisena ja mitä ei” (s. 16). Siten Turusen keskeinen tavoite on kirjallaan luoda mahdollisuuksia ymmärtää maailmankuvien moninaisuutta ja herätellä ihmisiä tarkastelemaan kriittisesti oman kulttuurinsa tapoja esittää maailmaa.

Turunen kirjoittaa valitsemistaan maailmankartoista osoittaen niiden ominaispiirteet ja antaa lukijalle tietoa kartan historiallisesta taustasta nostaen välillä esiin aikalaisten kommentteja maailmasta. Analyysinsä apuna Turunen käyttää karttojen rekonstruktioita, joilla hän pyrkii havainnollistamaan karttojen keskeisiä piirteitä kohdistamalla lukijan huomion tärkeinä pitämiinsä yksityiskohtiin. Erityistä huomiota karttojen esittelyssä saavat erilaisten karttaprojektioiden merkitys ja maantieteellisten käsitteiden kulttuurisidonnaisuus. Turunen kommentoi muun muassa Mercatorin, Gall-Petersin ja Robinsonin projektioita kiinnittäen huomiota erityisesti Mercatorin projektion valta-asemaan läpi kirjan. Turunen kommentoi tätä teemaa myös erillisessä luvussa pohdinnoilla ”maailman parhaasta kartasta” nojautuen lopulta tsekkiläisen karttatutkija Richard Capekin näkemykseen venäläisestä Ginzburg V- karttaprojektiosta luotettavimpana vaihtoehtona maailmankartalle (s.112–113).

Projektioiden ohella Turunen kiinnittää huomiota siihen, mitkä asiat tai paikat kyseinen kartta esittää maailman keskipisteenä ja millaista maailmankatsomusta kyseinen kartta siten edustaa. Maantieteellisten käsitteiden paikkasidonnaisuutta Turunen kommentoi läpi kirjan alleviivaten karttojen merkitystä maailmankuviemme luojina ja rajoittajina kuitenkin myös erillisessä luvussa ”Maailmankuvien vankeina” (s. 121–123).      

Pinnallinen ja kuvaileva ote

Vaikka Turusen valitsemat esimerkit ovat mielenkiintoisia, on hänen tapansa analysoida karttoja kuvaileva ja harmillisen pinnallinen. Kartoista tehdyt huomiot ja taustoittavat tiedot, joita tämän tyyppisessä teoksessa ei tietenkään ole tarpeen olla sivukaupalla, ovat toteavia eikä Turunen juurikaan problematisoi karttojen valmistamista, muotoa tai käyttöä. Turusen sanavalinnat kartoista ja niiden tekijöistä kirjoitettaessa eivät myöskään aina ole täysin onnistuneita. Useiden karttojen kohdalla Turunen kirjoittaa kartantekijöiden tavoista esittää maailmaa arvottavaan sävyyn. Tämä välittää kummallisen viestin Turusen suhteesta tarkastelemiinsa karttoihin: toisaalta hänen tavoitteenaan on luoda parempaa ymmärrystä maailmankartoista tietyistä konteksteista ja kulttuureista kertovina ”maailmankuvien peileinä” mutta toisaalta hän kommentoi karttoja kuin olisi olemassa jokin oikea tapa esittää maailma kartalla. Esimerkiksi Al-Idrisin maailmankarttaa vuodelta 1154 esitellessään Turunen kirjoittaa: ”Keskiaikaisten arabimaantieteilijöiden käsitykset maailman asukkaista ovat yhtä omahyväisiä kuin antiikin kreikkalaisilla ja roomalaisille (sic)” (s. 33).

image

Brittiläinen imperiumi 1886

Vastaavasti brittiläistä imperiumia kuvaavan kartan Turunen kirjoittaa olevan ”häpeilemättömän isänmaallinen” (s. 86). Martin Waldseemüllerin vuoden 1507 maailmankarttaa analysoidessaan Turunen taas kummastelee kartantekijän tapaa kategorisoida Kristoffer Kolumbus ”muihin matkaajiin” ja antaa Amerigo Vespuccille keskeinen sija:

”Martin Waldseemüller oli Vespuccin kirjeistä niin vakuuttunut, että hän laittoi karttaansa nimen America kunnioittaakseen Vespuccia. Myöhemmin hän tajusi tehneensä virheen, koska kunnia mantereen löytämisestä kuului Kolumbukselle. Hän poisti Amerikan nimen 1513 julkaistussa kartassaan ja laittoi tilalle sellaiset nimet kuten Atlantis ja Columbiana. Mutta vahinko oli jo tapahtunut. Amerikasta oli tullut vakiintunut paikannimi.” (s. 56)

Olennaisempaa kuin puhua Walseemüllerin valinnoista virheinä ja vahinkoina olisi ollut kiinnittää niihin huomiota karttojen valmistamisen prosessien näkökulmasta. Lukijan kannalta olisi ollut kiinnostavaa ymmärtää tarkemmin, mistä tietoja karttoihin saatiin. Turunen mainitsee kyllä, että Waldseemüller oli lukenut Vespuccin kirjeitä ja Marco Polon matkakertomuksia, mutta ei erittele näitä mainintoja laajemmin suhteessa ajan kartografisiin käytäntöihin (s. 55–56).

Vastaavasti kuvatessaan japanilaista maailmankarttaa vuodelta 1645 Turunen toteaa, että lisääntyneet tiedot Euroopasta ja Amerikoista näkyvät selkeästi tässä eurooppalaisten karttoihin perustuvassa kartassa. Samalla hän huomauttaa kuitenkin, että ”Australiaa ei kunnolla näy, vaikka hollantilaiset olivat vierailleet siellä jo 1600-luvun alussa. Tilalla on pieni epämääräinen saari.” (s.81). Tämä huomio paitsi sisältää virheellisen oletuksen ”Australiasta” – hollantilaiset nimesivät kohtaamansa maamassan Uudeksi Hollanniksi – myös epämääräiseksi jäävän ajatuksen eteläistä mannerta koskevan tiedon helposta ja nopeasta liikkuvuudesta eri puolille maailmaa. Ei ole aiheellista olettaa, että alueiden, joista hollantilaiset olivat saaneet ensimmäisiä tietoja alle viisikymmentä vuotta aiemmin, tulisi olla osa japanilaista maailmankarttaa tietynmuotoisena maamassana. 

image

Detalji japanilaisesta maailmankartasta 1645 (klikkaa alkuperäinen koko linkistä)

Kartantekijöiden valintojen esittely synnyttääkin lukijalle enemmän kysymyksiä kuin selvyyden siitä, milloin, miten, kenelle ja miksi kyseinen kartta aikanaan valmistettiin. On valitettavaa, että Turunen ei paneudu näihin kysymyksiin syvällisemmin vaan tyytyy tarkastelemaan karttojen pintaa. Syvällisemmän ymmärryksen osoittaminen karttojen valmistamisen käytäntöjen tuntemisesta olisi huomattavasti parantanut kirjan lähtökohtia analysoida maailmankarttoja kurkistusaukkoina eri aikojen maailmanhahmottamisen ja -tuntemisen kulttuureihin.

Kenen maailmankuvasta kartat kertovat?

Syvyyttä Turusen teokselle olisi antanut myös suuremman huomion kiinnittäminen paitsi tiedon liikkumisen kanaviin ja karttojen valmistamisen käytäntöihin myös siihen, miten kyseisiä karttoja käytettiin ja kulutettiin. Yksittäisiä huomioita Turunen toki tekee, mutta yhtenäisempi linja läpi teoksen olisi mahdollistanut pohdinnan siitä, millainen merkitys kyseisillä kartoilla aikanaan oli: kuka niitä käytti, katsoi ja missä? Millaisia määriä karttoja valmistettiin? Esimerkiksi Abraham Orteliuksen (1527-1598) atlaksesta kirjoittaessaan Turunen ei kirjoita sanallakaan sen käyttötarkoituksesta tai kommentoi karttojen lukemisen ja kuluttamisen kulttuureja, jotka kuitenkin olivat edellytys sille, että Orteliuksen karttakokoelma ”oli kaupallinen menestys” (s. 75). 

Turusen analyysin vakuuttavuuden ja teoksen tavoitteen kannalta harmillista on myös hänen tapansa kirjoittaa kulttuureista, kartoista ja kartantekijöistä epämääräisesti. Vaikka Turusen tavoitteena on osoittaa, että maailmankartat ovat syntyneet erilaisten henkilöiden tekemien valintojen tuloksena, saavat nämä henkilöt vain harvoin lyhyitä biografisia tietoja enemmän huomiota tai sitten heihin viitataan määrittämättömästi ”kartantekijöinä” (esim. s. 85). Ylipäätään teoksessa on paikoin epäselvää kenen maailmankuvasta Turunen kirjoittaa ja millä perusteilla: karttojen kuluttajien, valtioiden, kartantekijöiden, maantieteilijöiden vai kokonaisten kulttuurien?

Turusen ”Maailman kuvat” on tarpeellinen populaari avaus karttojen ja kartografian historian keskeisistä teemoista. Lähtökohtaisesti eri aikoina eri paikoissa valmistettujen maailmankarttojen tarkasteleminen rinnakkain antaa mahdollisuuden ymmärtää karttojen samankaltaisuutta pyrkimyksinä esittää maailmaa käsitettävänä tilana. Teoksessa kuitenkin käsitellään monia maailmankarttojen ymmärtämiseen liittyviä mielenkiintoisia ja keskeisiä kysymyksiä vaillinaisesti, minkä vuoksi sen lopullinen anti on hienoinen pettymys. Ulkoasultaan teos on suhteellisen onnistunut, sillä painojälki on laadukasta. Silti valinta mahduttaa maailmankartat pienehköille sivuille harmittaa: nyt lukijan ei ole mahdollista täysin nauttia niiden hienoista ja kiinnostavista yksityiskohdista.    

[1] Ks. esim. Garfield, Simon. On the Map. A Mind-Expanding Exploration of the Way the World Looks. Gotham Books. New York 2013; Maps. Finding our place in the world.Edited by James R. Akerman & Robert W. Karrow Jr. The University of Chicago Press. Chicago and London 2007; Monmonier, Mark. How to Lie with Maps.Second Edition. University of Chicago Press. Chicago and London 1996.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *