Maailmansodan oodi – seuraavan sodan preludi?

Ernst Jüngerin (1895–1998) Teräsmyrskyssä – alunperin vuonna 1920 ilmestynyt In Stahlgewittern – kuuluu ensimmäisen maailmansodan rintamakuvausten kirjalliseen kaanoniin. Kirja perustuu Jüngerin omakohtaisiin kokemuksiin ja päiväkirjamerkintöihin lähes koko sodan etulinjassa viettäneenä saksalaisupseerina. Toisin kuin Erich Maria Remarquen klassikko Länsirintamalta ei mitään uutta (Im Westen nichts Neues, 1929), Teräsmyrskyssä kasvaa sodan ylistykseksi inhimillisen tahdon ja voiman ankarimpana koitoksena.

Jünger, Ernst: Teräsmyrskyssä [In Stahlgewittern (1920)]. Käännös: Markus Lång. Ajatus kirjat, Gummerus, 2008. 344 sivua. ISBN 978-951-20-7024-4.

Jünger jatkoi teeman kehittelyä lukuisissa myöhemmissä kirjoissaan, mm. Der Kampf als Inneres Erlebnis (1922) ja Feuer und Blut (1925). Hän rakensi tälle pohjalle uusnationalistiseksi kutsutun yhteiskuntakäsityksen, jossa rintamalla rakentunut ”kansa- ja veriyhteisyys” murtaisi vanhat luokkarajat ja porvarillisen kauppiasmoraalin. Darwinistisessa olemassaolonkamppailussa kunkin yksilön arvo mitattaisiin hänen uhrialttiudestaan ja kyvystään sulautua yhteisönsä intresseihin. Vaikka Jüngerin suhde kansallissosialisteihin olikin jossain määrin ambivalentti, on selvää, että hänen teoksensa ja ajattelunsa valmistivat tietä Hitlerin valtaannousulle ja uudelle sodalle.

Edellä mainitut seikat käyvät ilmi professori Marjatta Hietalan kirjoittamista jälkisanoista nyt ensi kertaa suomennettuun teokseen. Jüngeristä vuonna 1975 väitelleen Hietalan saatteet ovatkin välttämättömiä näin kiistanalaiselle kirjalle. Mielestäni ne olisivat olleet paikallaan heti kirjan alussa, eikä piilotettuina loppusivuille, jossa ne helpommin ohitetaan. Hietala ottaa varsin varovasti kantaa Jüngerin ja natsien suhteeseen, eikä esimerkiksi nosta esiin kirjailijan antisemitistisiä käsityksiä muuta kuin pienenä mainintana. Selvitys Jüngerin elämästä ja uusnationalismin aatesisällöstä taustoittaa kuitenkin hyvin kirjaa.

Jüngerin kuvaukset ”taisteluhautojen ruhtinaista” ja kuolemaa viileästi silmiin katsovista teräskypäräheeroksista ovat saaneet tutkimuksessa kohtuuttomankin suuren painoarvon ”saksalaisen sotakokemuksen” stereotypiana. Osasyynä lienee kieli: englanninkielisessä tutkimuksessa on usein varsin kepeästi tyydytty käännettyihin teoksiin, kun on haluttu laventaa tutkimusta Saksaan. Käännöksiin kuuluvat tietenkin Remarque ja Jünger. Jünger -viitteet ovatkin jo klisee, kun halutaan kertoa sodan synnyttämästä ”uudesta sankarimieheydestä” Saksassa. Jälkikäteisen tiedon valossa Teräsmyrskyssä  ja Jüngerin muu tuotanto istuvat niin sopivasti kertomukseen saksalaisesta Sonderwegista 1914–45, että tämä houkuttelee oikomaan mutkia ja unohtamaan muun muassa 1920-luvun pasifistiset tendenssit ja natsien valtaannousuun johtaneen kehityksen monimutkaisuuden. Rintamalla todella varttui Jüngerin edustamia radikaalinationalistisia kaadereita, heidän sotakokemuksensa välineellistyi totalitaristisen revanssipolitiikan käyttöön, mutta saksalaista rintamakokemusta ei voida yksin nähdä uuden sodan juurena. ”Ei koskaan enää” oli myös monen saksalaisveteraanin päällimmäisin tuntemus.

Erityisen ongelmallista onkin Jüngerin käyttäminen rintamakokemuksen kuvaajana ikään kuin hänen kirjoissaan tiivistyisi jokin universaali, saksalainen tai edes erityisen yleinen sotakokemus. Jünger on irrotettu kontekstistaan: hän kuului kuitenkin moninkertaiseen vähemmistöön rintamasotilaiden joukossa. Jo ennen sotaa hän oli liittynyt Ranskan muukalaislegioonaan päästäkseen sotimaan ja seikkailemaan. Hän oli keisarikunnan korkeimmalla kunniamerkillä palkittu komppanianpäällikkö ja perheetön, korkeasti koulutetusta kodista tuleva nuorukainen. Suurin kuriositeetti on kuitenkin Jüngerin ilmiömäinen onni: jopa 14 haavoittumisestaan huolimatta hän selvisi sodasta hengissä ja vailla vammautumista. Jüngerin sotakokemus oli erityinen, ei tyypillinen. Tämä saattaa kirjaa lukiessa unohtua, sillä Jünger kuvaa upseerien ja miehistön yhteiselon hyvin saumattomana. Muutamin kohdin upseerin erityisasema tulee kuitenkin näkyviin; niinpä esimerkiksi sivulla 61 pieni maininta ”sotilaspalvelijastani” palauttaa mieleen, että Jüngerin ja hänen sotilaidensa väliin aukeni luokkakuilu, jonka syvyys saattoi jäädä ymmärtämättä upseerilta itseltään, mutta joka usein tulee vahvana näkyviin rivisotilaiden muistelmissa.

Vaikka Jüngerin merkitys sotakokemuksen kuvaajana onkin tutkimuksessa ylikorostunut, ei se tarkoita ettei kirja olisi ollut merkittävä. Ennen kaikkea se vastasi lukijoiden tarpeeseen löytää hävitystä ja koneellisen tuhovoiman leimaamasta sodasta miehekästä sankaruutta ja jaloutta. Kuten Marjatta Hietala kirjoittaa, Teräsmyrskyssä oli Saksan toiseksi myydyin kirja 1920-luvulla Thomas Mannin Buddenbrookien jälkeen. Jüngerin herooista rintamakuvausta ahmivat tulevan sodan sukupolvet, ja natsit löysivät sille helposti käyttöä rakentaessaan sotaista mytologiaansa. Sinällään on kiinnostavaa, ettei Jünger suoraan tue myyttiä ”taistelukentällä voittamattomasta”, mutta selkään puukotetusta armeijasta. Kirjan loppua kohden hän kuvaa ympärillä tapahtunutta muutosta, kun nälän riuduttamat saksalaisjoukot tuupertuivat espanjantautiin ja alati harvenevat iskujoukot joutuivat kantamaan yhä raskaamman taakan muun nostomiehistä haalitun sotaväen ollessa enää vähäiseksi hyödyksi taistelussa.

Jüngerin rintamakuvauskaan ei lopulta poikkea niin paljon Remarquen kirjasta kuin voisi luulla. Molemmat listaavat sivutolkulla makaabereja kuolintapoja ja ihailevat rintamamiesten murtumatonta toveruutta – Jünger tosin upseerin etäisemmästä näkökulmasta. Kaksi kirjailijaa päätyvät tästä vain tyystin eri johtopäätöksiin. Remarquelle sota oli valtavaa ihmiselämän haaskausta; Jünger löysi juoksuhaudoista eksistentiaalisen täyttymyksen. Jälkimmäiselle lopullinen käännekohta oli Saksan keväthyökkäys v. 1918:

”Suuri taistelu merkitsi minulle myös sisäistä käännettä, eikä vain siksi, että tästä lähin pidin häviötä mahdollisena. Voimien suunnaton latautuminen kohtalon hetkellä, jolloin taisteltiin kaukaisesta tulevaisuudesta, ja näiden voimien niin yllättävä ja hämmentävä purkautuminen olivat ensi kertaa vieneet minut yksilöä suuremman kokemuksen syvyyksiin. Se erosi kaikesta aikaisemmin kokemastani: tämä kaste ei vain avannut kauhun hehkuvia kammioita vaan myös vei niiden läpi.” (s. 295)

Teräsmyrskyssä on yhtä aikaa kiehtova ja vastenmielinen kirja. Kiehtova siksi, että se kertoo niin sumeilematta ihmisen kyvystä haltioitua väkivallasta ja kuolemasta. Sodalla todella on ”lumoava” puolensa – joillekin yksilöille erityisesti ja kestävämmin, mutta lyhyesti ja hetkittäin kollektiivisestikin. Samasta syystä kirja on myös vastenmielinen: Jüngerille taistelusta tuli egotrippi, jonka statistin osaa saivat näytellä ympärillä silpoutuvat aseveljet ja viholliset sekä kaiken menettäneet siviilit. Jünger ei hetkeksikään pysähdy miettimään sodan mielekkyyttä tai edes päämääriä: taistelu itsessään on merkitys. On kuvaavaa, ettei Jünger sitoudu tunteellisesti juuri mihinkään, hän ei vihaa eikä rakasta. Hän saattaa säälitellä kärsiviä siviilejä tai haavoittuneita sotilaita, mutta näin nyt vain oli tapahduttava sodan itsensä vuoksi. Uteliaana havaintona Jünger kuvaa, kuinka eräs nostoväkimies ja nelilapsisen perheen isä sai surmansa. Miehen nostomiestoverit ”itkivät raivosta” ja ”tuntuivat kantavan henkilökohtaista kaunaa englantilaiselle, joka oli luodin ampunut.” (s. 65) Moiset purkaukset näyttivät kummastuttavan Jüngeriä – eivätkö kaikki kokeneetkaan sotaa samalla tavoin kuin hän, ritarillisena sankarileikkinä?

Tällainen narsismi on luotaantyöntävää: kaikkien on kuoltava ja väkivallan on paisuttava ylimaallisiin mittoihin, jotta kuvitteelliseen rintamakollektiivin sulautuva Jünger voi kokea täyttymyksensä. Klaus Theweleit onkin analysoinut teoksessaan Männerphantasien I–II Jüngeriä osana protofasistisia Freikorps-miehiä, joille sodan kuolemantuotanto oli elämäntapa ja psyykkinen elinehto, eräänlainen syntymäkokemus. Sotilasidentiteetin symbolit minän osina ja koossapitäjinä olivat ihmishenkiä tärkeämpiä: niinpä Jünger saattoi kesken rynnäkön ryhtyä etsiskelemään pudonnutta rautaristiään kuin marjametsällä (s. 323). Edes edessä siintävä tappio ei tunnu masentaneen Jüngeriä, sillä sodassa ei viime kädessä ollut kyse valtiopoliittisista kohtaloista vaan eksistentiaalisesta kokemuksesta. Syyskuussa 1918 sotasairaalaan saapui sähke, jossa ilmoitettiin Jüngerin saaneen keisarikunnan korkeimman kunniamerkin Pour le Mériten. Ihanaa, kärsimykset oli kuitattu.

Miksi Teräsmyrskyssä ilmestyy nyt suomeksi? Ehkä on haluttu muistaa ensimmäisen maailmansodan päättymisen 90-vuotispäivää. Kirjan sisältöön nähden muistamistapa kuitenkin oudoksuttaa, ellei maailmansotaa haluta juhlistaa Jüngerin haltioitunein äänenpainoin. Mieleen tulee, että kirja täydentää näppärästi ehtymätöntä sotasankarigenreä kirjakauppojen valikoimissa. Historiallisena dokumenttina Teräsmyrskyssä on arvokas ja sen suomentaminen puolustaa paikkaansa, mutta sotaviihteenä se on tympeä kirja. Juuri tästä syystä Marjatta Hietalan jälkisanojen paikka olisi ollut kirjan alussa.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *