Maapallo ihmisen hallussa

Sadonkorjuun aikakausi on ajankohtainen kirja Suomessa juuri nyt, kun keskustelua käydään biotaloudesta ja kotimaisen luonnonvarapolitiikan suhteesta EU:n ilmastopolitiikkaan. Kirjoittaja, kanadalainen Vaclav Smil on ympäristötieteen emeritusprofessori Manitoban yliopistosta. Hänen näkemyksiään kannattaisi kuunnella. Aihe on maapallon kokoinen: biosfääri, sen sisältämä biomassa, biomassojen muutokset ja hiilen kierto biosfäärissä.

Smil, Vaclav: Sadonkorjuun aikakausi [Harvesting the biosphere: what we have taken from nature]. Käännös: Pertti Ranta. Kustannusyhtiö Teos, 2016. 334 sivua. ISBN 978-951-851-705-7.

Vaclav Smilin tarkoituksena on kuvata tämän hetken tilannetta ja globaalien ilmastoon ja ravinnontuotantoon liittyvien haasteiden ratkaisumahdollisuuksia, mutta kirjoittaja pohjustaa aiheensa perusteellisesti, aloittaen lajimme varhaisvaiheista. Hän kertoo miten ihmiskunta on olemassaolonsa aikana vaikuttanut maapallon biosfääriin, sen eri biomeihin ja näiden fytomassaan eli yhteyttävän kasvibiomassan ja zoomassan eli heterotrofisen biomassan tuottavuuteen. Kirja sivuaa myös biodiversiteettiä ja sen vaikutusta biomassojen tuotantoon, mutta näkökulma aiheeseen ei ole laji- vaan biomassatasolla.

Megafaunan katoaminen

Smil antaa havainnollisen kuvan siitä, minkälaista muutosta maanviljelyyn siirtyminen merkitsi ihmiskunnalle ja sitä kautta koko biosfäärille. Maataloutta edeltävä ihmiskunta oli väkimäärältään hyvin pieni, vain joitain miljoonia, mutta sekin ehti ehkä aiheuttaa yhden suuren muutoksen biosfäärissä: niin sanottua megafaunaa kohtasi sukupuuttoaalto kaikissa maanosissa. Mammuttilajien ohella hävisivät muun muassa villasarvikuono, syöksyhammasnorsu, jättiläishirvi sekä joukko suuria petoeläinlajeja. Uuden maailman lajistosta katosi muun muassa hevos- ja kamelieläimiä sekä sapelihammaskissalajeja, Australiassa suuria pussieläimiä. Tästä pleistoseenikauden lajiston muutoksesta ja sen vaikutuksista ei ole täsmällisiä tietoja olemassa, mutta vahva oletus on, että ihminen oli ainakin osasyynä megafaunan katoamiseen. Pleistoseenikauden ihmisen ruokavalio koostuin pääosin lihasta. Koska rasvaton liha yksinään syötynä voi johtaa kaniinitaudiksi kutsuttuun puutossairauteen ja keskeinen haaste oli riittävä kalorinsaanti, olivat ihmiset kiinnostuneita erityisesti rasvaisesta lihasta. Parhaiten menestyivät rannikkoyhteisöt, jotka hyödynsivät maaekosysteemien tuottamien kasvien ja eläinten ohella kalaa ja rasvaisia merinisäkkäitä.

Suurten kasvinsyöjien katoaminen yhdessä ihmisen tulenkäytön kanssa lisäsi maastopaloja. Suuret kasvinsyöjät pitivät ruohostobiomien kasvibiomassan yleensä niin vähäisenä, että tuli ei edennyt ruohostoissa. Ruohostomaiden kasvibiomassan lisääntyminen lisäsi maastopaloja. Samalla metsät alkoivat lisääntyä. Pleistoseenikauden jäättömät alueet olivat pääosin ruoho- ja heinäaroa. Nämä alkoivat korvaantua ensin savannimaisilla kuusta ja lehtipuita kasvavilla harvapuustoisilla biomeilla ja lopulta metsillä. Muutos ei ollut pieni: trooppisen metsän pinta-ala kolminkertaistui ja lauhkean vyöhykkeen metsien pinta-ala 30-kertaistui haloseenikauden alkupuoliskolla. Fytomassan tuotanto kasvoi metsittymisen myötä. Lauhkean vyöhykkeen metsä tuottaa fytomassaa noin kymmenkertaisesti runsastuottoiseen ruohostoon verrattuna. Metsittyminen eristi ruohonsyöjäeläinten elinalueita toisistaan, mikä nopeutti sukupuuttoja. Kokonaisuudessaan pleistoseenikauden ympäristömuutokset ovat monen eri tekijän summa ja ihminen on tässä palapelissä ollut vain yksi osatekijä.

Maanviljelyn kumouksellisuus

Ihminen on noin 95 % lajin olemassaoloajasta elänyt ilman maataloutta, metsästäjä-keräilijä -yhteisöissä. Maatalouden keksiminen käynnisti ihmislajin historiassa uuden vaiheen. Varhaiset maanviljelyn ja karjankasvatuksen muodot olivat vielä hyvin ekstensiivisiä. Metsästys ja keräily säilyivät näiden rinnalla tärkeinä ravinnontuotannon muotoina ja ovat sitä edelleen monissa maailman osissa. Tämä ei koske vain kehittymättömimpiä maita. Esimerkiksi Suomessa hirvi on naudan jälkeen toiseksi tärkein ruoho- ja heinäkasvillisuutta ihmisten käyttämäksi liharavinnoksi muuntava eläinlaji.

10 000 – 5000 vuotta sitten maatalous syntyi ainakin seitsemässä eri paikassa itsenäisesti kolmella eri mantereella. Maatalouteen siirtyminen vaikutti ihmiskuntaan kahtalaisesti: samalla kun se lisäsi käytettävissä olevan ravinnon määrää ja tätä kautta syntyvyyttä, se heikensi ihmisten ravinnon laatua ja terveydentilaa. Syntyi tuhansia vuosia kestänyt ja edelleen jatkuva kierre, jossa ihmiskunnan riippuvuus maataloudesta kasvoi väestönkasvun myötä ja samalla ravitsemuksen laatu ja terveys heikkenivät jatkuvasti. Siinä missä pleistoseenikauden ihmisen ruokavaliosta arviolta 80 % oli ihmisen ravitsemustarpeita ajatellen ihanteellista liharavintoa, putosi maatalousyhteisöiden lihankulutus alimmillaan pariinsataan grammaan vuodessa henkeä kohden.

Kotieläimet olivat pääasiassa vetoeläimiä. Pääasialliseksi ravinnoksi muodostuivat vilja ja palkokasvit. Tiheässä asuva ja laadullisesti heikosti ravittu väestö oli alttiina tartuntataudeille. Maataloustyö oli metsästäjä-keräilijän elämään fysiologisesti sopeutuneelle ihmiselle raskasta ja kuluttavaa. Tyypillinen keskiajan ihminen eli lyhyen elämän, kärsi laadullisesta aliravitsemuksesta ja puutossairauksista, infektioista ja työperäisistä sairauksista ja vammoista. Kuitenkin hän sai paljon lapsia, koska kalorinsaanti oli tasaisen turvattua. Voidaan ajatella, että nykyisten globaalien ongelmien, liikakansoituksen, siitä seuranneen ja sitä ylläpitävän köyhyyden, ilmastonmuutoksen ja biodiversiteettikadon perusta laskettiin jo tuhansia vuosia sitten ihmisen tartuttua keihään sijasta kuokkaan.

image

Kuva: Maanviljelyä keskiajalla. Da Costa Hours, Simon Bening n. 1515. The Morgan Library.

Ihmiskunnan tultua riippuvaiseksi maatalouden tuottamista biomassoista sen innovaatiot alkoivat kohdistua tapoihin lisätä biomassan tuotantoa. Kuitenkin vasta teollisella ajalla tultiin tilanteeseen, jossa maatalouden tuottavuus oli niin korkea, että ihmiskunta alkoi palata takaisin kohti pleistoseenikauden luontaista ruokavaliotaan: lihan ja kalan kulutus kasvoi ja palkokasvien käyttö väheni. Kaupallista kysyntää alkoi kohdistua myös tuoreisiin kasviksiin ja hedelmiin. 1900-luvun alkuun saakka kotieläintalous perustui pääosin peltoekosysteemien ulkopuolisiin fytomassoihin. Vasta moderni ravinnontuotanto viime vuosikymmeninä on muuttanut tilanteen: nykyään suurin osa peltoalasta tuottaa ravintoa karjaeläimille. Eläinproteiiniksi muutettuna peltohehtaari tuottaa noin 200 kg ravintoa. Paluu yltäkylläisyyteen on tapahtunut fossiilisten polttoaineiden, keinolannoitteiden, torjunta-aineiden ja kasvinjalostuksen avulla.

Maataloustyön tuottavuuden nousu

Keskiajalla yhden henkilön tunnin työpanos maataloudessa tuotti vain 3 – 4 kiloa viljaa. Vuonna 1800 työtunnin tuotto oli noin Euroopassa noin 10 kiloa ja vuonna 1900 yli 40 kiloa. Tämä maataloustyön tuottavuuden nousu mahdollisti työvoiman siirtymisen ensin teollisuuden ja myöhemmin palvelutuotannon tarpeisiin. Ennen polttomoottorilla varustettua maataloustraktoria huomattava osa peltoalasta meni vetoeläinten ruokkimiseen. Kirjoittaja laskee, että Yhdysvaltain peltoalasta meni vuonna 1918 yli neljännes hevosten tarvitsemien heinän ja viljan tuottamiseen. Traktori vapautti tämän peltoalan eläimille, jotka tuottavat lihasvoiman sijasta lihaa ja maitoa.

Kirjoittaja pitää kuitenkin suurimpana modernin maatalouden tuotantoa lisänneenä saavutuksena kasvinjalostuksen. Lyhytkortisia lajikkeita on 50-luvulta alkaen jalostettu useimmista tärkeistä viljalajeista ja näiden satoindeksi eli korjatun sadon määrä suhteessa sivutuotteisiin eli olkeen on suurempi. Tämä on parhaimmillaan jopa moninkertaistanut hehtaarisadot. Kasvinjalostuksen keinot satoindeksin lisäämiseen on kuitenkin nyt käytetty. Satoindeksiä ei ole jalostuksella mahdollista loputtomiin lisätä. Ihmiskunta kuitenkin kasvaa, paljon peltoalaa tarvitsevien karjataloustuotteiden suhteellinen kysyntä samoin. Euroopan lihankulutus on nyt 77 kiloa henkeä kohden, Aasiassa vastaava luku on 28 ja Afrikan 16. Suurinta sekä ennakoitu väestönkasvu että elintason nousu on Aasiassa ja Afrikassa.

Smil esittää hätkähdyttäviä lukuja kuvaamaan sitä, millä tavoin ihminen on ottanut biosfäärin fytomassojen tuotannon haltuunsa. Nyt olemme tilanteessa, jossa yli kolmannes maapallon maapinta-alasta on valjastettu ravinnontuotantoon. Tästä alasta noin kolmannes on peltoa ja kaksi kolmannesta laidunmaita. Viljelykasvien globaali kokonaissato kasvoi 1900-luvun aikana 400 miljoonasta tonnista 2700 miljoonaan tonniin kuiva-ainetta eli lähes seitsenkertaistui. Pelkkä ihmislajin oma massa on Smil’n käyttämillä väestökohtaisesti tarkennetuilla indekseillä laskettuna noin 300 megatonnia. Me kaikki ihmiset yhdessä sisällämme 55 miljoonaa tonnia biosfäärin hiiltä.

image

Kuva: Biisonien metsästystä junasta n.1875

Suurimpienkin luonnonvaraisten selkärankaisten biomassa on vain murto-osa ihmisten biomassasta. Esimerkiksi afrikannorsujen kokonaispaino on vain 0,5 ihmisten kokonaispainosta. Aikoinaan sukupuuttoon metsästettyjen valtavien biisonilaumojen kokonaismassa vastasi vain noin neljän miljoonan ihmisen kokonaismassaa. Smil pitää epätodennäköisenä, että edes mammuttien biomassa suurimmillaan on ylittänyt ihmislajin nykyistä massaa. Ihminen on siis korvannut pleistoseenin megafaunan biomassallaan tai jopa ylittänyt sen. Vielä havainnollisemman kuvan luonnonvaraisen eläimistön syrjäytymisestä ihmisen luomien biomien tieltä saa, kun vertaa kotieläinten biomassaa luonnonvaraisen eläimistön biomassaan. Villien nisäkkäiden biomassa on alle 3 % kaikkien maapallolla elävien nisäkkäiden biomassasta. Sekä ihmisten että kesyjen nautojen kokonaismassa nelinkertaistui 1900-luvun aikana. Jopa eri trofiatasojen biomassojen suhteet ovat kääntyneet päälaelleen: monissa ekosysteemeissä ihmisen ja kotieläinten biomassat ylittävät maaperän selkärangattomien eläinten biomassan.

Vakavasti häiriintynyt meriekosysteemi

Omat lukunsa Smil varaa meriekosysteemien muutoksille. Kuva on lohduton: merten biomassantuotanto on vakavasti häiriintynyt, trofiatasojen suhteet vääristyneet ja osa kalakannoista romahtanut. Merieliöt tuottavat noin 15 % ihmiskunnan syömästä proteiinista. Vesiekosysteemit poikkeavat maaekosysteemeistä sikäli, että vesissä biomassa on keskittynyt heterotrofeihin eli eläimiin. Kuitenkin myös vesiekosysteemien elämä perustuu yhteyttämisen. Valtamerten kasviplanktonin määrä on 1970-luvulta saakka vähentynyt keskimäärin prosentilla vuodessa. Trofiatasojen suhteiden vääristyminen tarkoittaa sitä, että kalalajistosta ovat häviämässä ja monin paikoin hävinneet ylimpien trofiatasojen petokalat, jotka ovat kaikkein halutuinta saalista. Tällaisia lajeja ovat esimerkiksi kylmien vesien turskakalat ja lämpimien vesien tonnikalat.

Meriekosysteemien kestävän hyödyntämisen tiellä on laajamittainen laiton kalastus, laillinen ylikalastus ja tuhlailevat kalastustavat. Esimerkiksi katkaravun pohjatroolaus tuottaa viisi tonnia sivusaalista jokaista saalistonnia kohden. Sivusaalis sisältää kaikenlaisia merieläimiä kaloista delfiineihin ja lintuihin ja se jätetään hyödyntämättä. Vesiviljely ei ole parantanut kalaravinnon tuotannon kestävyyttä, pikemmin päinvastoin. Tavallisimmin viljeltävät lajit ovat petokaloja, joiden ravinnoksi kalastetaan vielä suurempi määrä pienempiä kalalajeja.

image

Kuva: Abraham Storck (1644–1708) Valaanpyyntiä Rijksmuseum Amsterdam.https://www.rijksmuseum.nl/en/collection/SK-A-4102

Japanin lihantuonti on havainnollinen esimerkki nykyaikaisesta elintarvikekulutuksesta ja sen vaatimista maa-aloista. Perinteisessä japanilaisessa kulttuurissa maaeläinten syönti oli kiellettyä. Eläinproteiinia saatiin kalasta ja valaanlihasta. Nykyään maan elintaso on erittäin korkea ja ruokailutottumukset länsimaistuneet, vaikka kalalla on edelleen suuri rooli eläinproteiinin lähteenä. Maan peltoala on rajallinen vuoristoisuuden takia. Japani toi vuonna 2000 maahan noin 2,8 miljoonaa tonnia lihaa ja lisäksi yhteensä 600 000 tonnia kananmunia ja maitotuotteita maan oman tuotannon lisäksi. Yhteensä japanilaisten maahantuoman eläinproteiinin tuottamiseen tarvitaan noin 3 miljoonaa hehtaaria peltoalaa. Suomen viljelyssä oleva peltoala on alle 2 miljoonaa hehtaaria.

Ongelmana on, että ihmisen tuottamat ekosysteemit tuottavat huomattavasti vähemmän yhteyttävää fytomassaa kuin alkuperäiset ekosysteemit. Poikkeuksena vain jotkin typensitojakasveja sisältävät viljelykierrot kuivilla mailla, esimerkiksi sinimailasen ja muiden rehukasvien vuoroviljely Kanadan preerialla voi yltää alkuperäistä preeriakasvillisuutta korkeampaan fytomassan tuottoon. Myös jotkin pysyvät laitumet voivat olla suhteellisen tuottavia. Pääosin pellot sijaitsevat kuitenkin alueilla, joiden alkuperäinen metsä- tai kosteikkoekosysteemi on ollut monin verroin tuottavampi. Biosfäärin hiilestä on siis koko ajan pienempi osa sitoutunut fytomassaan ja suurempi osa ilmakehään. Lisäksi eroosio siirtää hiiltä maaperästä suoraan ilmakehään.

Kokonaisuudessaan ihmisen toiminta on vähentänyt biosfäärin sisältämää fytomassaa 35 % – 40 % maataloutta edeltävään aikaan verrattuna. Vaikka ravintokasvien sadot seitsenkertaistuivat 1900-luvun aikana, oli ihmisen aiheuttama fytomassan nettovähennys kuluneellakin vuosisadalla 15 % koko biosfäärin fytomassasta. Tämä on ilmastonmuutoksen perussyy fossiilisten polttoaineiden ilmakehään vapauttaman hiilen ohella. Koska eri ekosysteemeissä vallitsevat kasvilajit ovat sopeutuneet yhteyttämään optimaalisella teholla erilaisissa lämpötila-, valaistus- ja kosteusoloissa, ei hiilidioksidin määrä ilmakehässä suoraviivaisesti lisää ekosysteemien perustuotantoa.

Kaskitalouden ja paimentolaisuuden vaikutus

Jo alkukantainen kaskitalous ja paimentolaisuus vähensivät käyttämiensä kasviyhdyskuntien hiilensidontaa, joskaan vaikutukset eivät olleet lainkaan niin dramaattisia kuin on ehkä ajateltu. Kun koskemattoman trooppisen sademetsän hiilivaranto on noin 300 tonnia hiiltä hehtaarilla, on se perinteisesti kaskeamalla, viljelylajikkeita istuttamalla ja puustoa hyödyntämällä hoidetuilla peltometsäviljelmillä 150 – 250 tonnia hiiltä hehtaarilla. Pitkällä aikavälillä perinteinen kaskitalous vähentää biodiversiteettiä noin 20 %. Kuitenkin tällaisen maatalouden tuotto voi tropiikissa olla melko hyvä. Itä-Afrikassa paimentolaisuuden on havaittu voivan jopa lisätä ruohostobiomien nettotuotantoa, koska maastopalot vähenevät laidunnetuilla alueilla. Maastopalot saattavat vapauttaa fytomassan hiiltä kiertoon enemmän kuin laidunnus. Toisaalta paimentolaisuus on hyvin tehoton tapa tuottaa ravintoa. Paimentolaisyhteisöt tarvitsevat jopa neliökilometrin laidunalaa yhtä henkilöä kohden.

Suomalaista lukijaa eniten kiinnostava, ajankohtaisiin keskusteluihin kytkeytyvä kirjan osuus on metsien hiilensidonta ja puubiomassojen korjuun vaikutus biosfäärin hiilen kiertoon. Suomessa on biotalousbuumin myötä esitetty, että puunkorjuun voimakas lisääminen tehostaa metsien hiilensidontaa ja näin edistää ilmastonmuutoksen hillitsemistä. Väitettä viljelevät erityisesti metsätalouden etujärjestöt propagandassaan. Tässä yhteydessä kuulee usein väitettävän, että kliimaksivaiheen metsäekosysteemi ei sitoisi hiiltä, vaan ainoastaan varastoisi sitä. Smil tyrmää nämä väitteet.

Ylivoimaisesti suurin fytomassa on luonnontilaisissa metsissä ja luonnontilainen boreaalinen vanha metsä sitoo jatkuvasti enemmän hiiltä kuin vapauttaa. Vanhassa metsässä hiiltä sitoutuu maanpäällisen elävän puun ohella kuolleeseen puuhun, karikkeeseen ja maassa olevaan eloperäiseen ainekseen. Vahan metsän pienilmastossa hajoaminen on hidasta, joten metsät muodostavat samalla sekä hiilinielun että valtavan hiilivaraston. Kuolleen maapuun sisältämän hiilen vapautuminen voi kestää satoja vuosia, eikä kaikki rungon sisältämä hiili välttämättä vapaudu lainkaan, vaan varastoituu maaperään. Talousmetsissä ei päästä samanlaisiin hiilensidonnan ja –varastoinnin tasoihin. Trooppisten metsien suuri hiilivaranto on sidottu pääasiassa elävään biomassaan. Biodiversiteetti on keskeinen hiilensidontaa säätelevä tekijä ja biodiversiteetin köyhtymisellä voi olla arvaamattomia seurauksia tästä näkökulmasta. Usein biodiversiteettikato ja ilmastonmuutos on nähty toisistaan erillisinä ympäristöongelmina tai korkeintaan on ajateltu ilmastonmuutoksen uhkaavan napa-alueiden biodiversiteettiä. Biodiversiteetillä voi kuitenkin olla yllättävän suuri merkitys ekosysteemien fytomassojen tuotannon jatkuvuudelle muuttuvissa olosuhteissa.

image

Kuva: A.W. Ericson: Punapuiden kaatoa Humboldt County, Kalifornia n. 1915, Ericson Collection, Humboldt State University Library.

Smil pitää yhtenä tärkeimmistä ilmastonmuutoksen hillitsemisen keinoista metsien suojelua. Köyhien maiden tulisi saada laittomat hakkuut kuriin, vähentää polttopuun kysyntää tarjoamalla väestöilleen energiatehokkaita liesiä ja istuttaa puuplantaaseja sellaisille alueille, joilla luonnonmetsiä ei enää ole eivätkä ne uudistu. Kehittyneiden maiden tulisi lisätä huomattavasti laajojen metsäalueiden suojelua kaikelta puunkorjuulta esimerkiksi perustamalla uusia metsäisiä kansallispuistoja.

23,5 % maapallon metsistä kuuluu uusimman tutkimuksen mukaan parhaiten säilyneiden metsämaisemakokonaisuuksien joukkoon. Parhaiten säilyneeksi arvioituun ryhmään hyväksyttiin yhteensä 66 metsäaluetta 149 maasta, pääosin trooppisia, subtrooppisia ja boreaalisia metsiä. Nämä metsät olisi syytä suojella puunkorjuulta pysyviksi hiilivarastoiksi. Tällä hetkellä näistä metsistä on suojeltu alle 10 %. Tässä kohden on todettava, että Suomen osallistuminen metsien suojeluun on hävettävän heikkoa. Viranomaisten esittämät suurehkot Suomen metsien suojeluprosentit koostuvat pääosin jouto- ja kitumaista sekä avosoista, vaikka tärkeintä olisi suojella tuottavaa metsämaata: boreaalisella vyöhykkeellä lehtoja, ravinteikkaimpia kangasmetsätyyppejä ja reheviä korpia.

Metsien käytössä tulisi nykyistä paljon huomattavasti laajempien suojelualueiden lisäksi tähdätä siihen, että puun käyttöä rajoitetaan pitkäikäisiin tuotteisiin. Pakkauskartongin ja paperin käyttöä tulisi globaalisti vähentää ja kierrätystä tehostaa. Metsittäminen on lisäksi tärkeä keino puunkäytön kestävyyden turvaamiseksi etenkin tropiikissa. Vaikka Smil korostaa luonnonmetsien suojelun tärkeyttä, hän kritisoi joidenkin kollegoidensa jyrkkiä ja yksinkertaistavia jaotteluita luontaisiin ja antropogeenisiin eli ihmisen tuottamiin ympäristöihin. Esimerkiksi monet kaupungit ovat varsin puustoisia ja huomiota voisi kiinnittää myös rakennettujen alueiden yhteyttävän biomassan lisäämiseen. Hiilen varastoijana ja sitojana sekä muiden säätelypalvelujen tuottajina kaupunkien puistometsät voivat olla yhtä hyviä kuin monet muutkin ihmisvaikutteiset puustoiset biomit. Tästä soisi käytävän nykyistä enemmän keskustelua myös Suomessa, jossa suositaan varsin vähäpuustoisia julkisia tiloja. Esimerkiksi puistot ja hautausmaat voisivat olla paljon nykyistä metsämäisempiä jo viihtyvyyssyistäkin.

Biopolttoaineiden turmiollisuus

Toinen keskeinen kysymys on maatalousmaan kysynnän pysyttäminen nykyisellä tasolla väestön kasvaessa. Fossiilisten polttoaineiden korvaamisen biopolttoaineilla Smil tyrmää täysin. Kirjoittaja pitää erityisesti nestemäisten biopolttoaineiden tuotantoa sekä ympäristöllisesti, taloudellisesti että teknisesti järjettömänä ja erittäin lyhytnäköisenä. Biopolttoaineiden tuotannon taustalla on pyrkimys mahdollistaa jatkossakin maapallon rikkaimpien väestönosien elämäntapoja, jotka eivät luonnonvarojen ehtyessä yksinkertaisesti voi säilyä ennallaan. Samalla vaikutukset biosfääriin voivat olla tuhoisia.

Maapallon väestön on arvioitu kasvavan noin yhdeksään miljardiin ja Smil arvioi, että 25 % on ehdoton enimmäismäärä, jonka peltoala voi kasvaa ilman valtavia ongelmia. Parasta olisi, jos ihmisen käyttämien fytomassojen viljelyyn käytettävä maa-ala saataisiin pysytettyä nykyisellä tasolla. Nämä ovat suuria haasteita, jos tavoitteena on samalla turvata koko väestölle monipuolinen, kohtuullisen määrän eläinproteiineja sisältävä ruokavalio. Rikkaissa maissa väestöt ovat tottuneet terveyden kannalta perusteettoman runsaaseen karjataloustuotteiden käyttöön, kun taas Saharan eteläpuolisessa Afrikassa eläinproteiinien käytön kasvattamiselle olisi tarvetta.

Vaikka joissain osissa kehittynyttä maailmaa hehtaarisadot alkavat olla jo niin suuret, että niiden lisääminen ei ole käytettävissä olevin keinoin mahdollista, on maailmassa silti edelleen paljon vajaatuottoisia peltoja. Erityinen murheenkryyni on Saharan eteläpuolinen Afrikka: vehnäsadot olivat maanosassa vain 25 % maailman keskisadosta ja maissisadotkin vain 65 % maailman keskisadosta. Ongelmia on kuitenkin myös kehittyneissä maissa. Smil arvioi, että Englannin vehnäsatoja olisi mahdollista nostaa tonnilla hehtaarilta paremmilla viljelymenetelmillä. Smil ei selvästikään usko nykykonseptin mukaiseen, torjunta-aineettomaan luomutuotantoon maapallon väestön ruokkimisessa ja fytomassan tuotannon turvaamisessa. Sen sijaan hän suosittelee permakulttuuriin liittyviä ratkaisuja, kuten ravinteiden tehokasta kierrätystä ja vuoroviljelytekniikoita yhdistettynä parhaiden lajikkeiden ja maatalouskemikaalien sekä keinolannoitteiden käyttöön. Kirjoittaja suosittelee tutkimukseen panostamista varsin haasteellisissakin kasvinjalostuksellisissa kysymyksissä, kuten typpeä sitovien viljakasvien kehitystyössä.

Suunnaton viljelysmaan säästö saataisiin aikaiseksi jo sillä, että ruokahävikistä päästäisiin eroon. 20 – 40 % maailmassa tuotetusta ruoasta päätyy vatsan sijasta roskiin. Kehitysmaissa ruokahävikkiä tapahtuu eniten tuotantoketjun alkupäässä puutteellisten varastointiratkaisujen takia, rikkaissa maissa vähittäiskauppa, kotitaloudet, ravintolat ja laitoskeittiöt heittävät ruokaa surutta pois. Suuri osa poisheitetystä ravinnosta on paljon tuotantopanoksia vaatinutta lihaa tai romahtamassa olevista vesiekosysteemeistä pyydettyä kalaa.

Hiiltä sitovan yhteyttävän fytomassan määrä on ihmiskunnan kohtalonkysymys, eikä sen tulevaisuutta ole helppo arvioida. Fytomassan tuotantoon muuttuvissa lämpö-, tuuli- ja sadeoloissa vaikuttavat ekosysteemien sopeutumiskyky. Tähän taas vaikuttaa ratkaisevasti biodiversiteetti. Monilajisemmat ekosysteemit ovat sopeutumiskykyisempiä. Haloseenin alkupuoliskolla kasvanut metsäala ja sitä kautta fytomassan määrä alkoi laskea maanviljelyn ja metsien hakkuun myötä noin viisituhatta vuotta sitten. Metsien hävittämisen vauhti kiihtyi ennennäkemättömäksi vasta 1900-luvun puolivälissä.

On epävarmaa, mitä tuleman pitää, koska ymmärryksemme nettoperustuottavuudesta lämpimämmässä ja enemmän hiilidioksidia ilmakehässä sisältävästä maailmasta on yhdistelmä luottavaisia päätelmiä ja epätyydyttäviä spekulaatioita.

Smil listaa kirjansa lopussa keinoja, joilla kaikkein pahimmat kasvavaan fytomassan kulutukseen ja siitä seuraaviin ongelmiin liittyvät skenaariot voivat olla vältettävissä. Viimeinen niistä kiteyttää sen, mistä lopulta on kyse:

Niin epärealistiselta kuin se voikin vaikuttaa, järkevän luonnonvarahallinnon pitäisi ottaa maailmanlaajuisesti huomioon jakamisen tarve, joka vähentäisi nykyisiä valtavia kansainvälisiä ja kansallisia eriarvoisuuksia.

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että meidän rikkaiden maiden asukkaiden olisi hyväksyttävä tosiasiana, että emme voi käyttää polttoaineita ja puutuotteita entiseen tapaan, syödä lihaa joka aterialla tai heittää huoletta roskikseen ruoantähteitä.

Smil lataa lukijan silmien eteen valtavan määrän numerotietoa. Myös tietojen hankintametodit ja näiden virhelähteet ja epävarmuustekijät käydään läpi. Kirja on kokonaisuudessaan hengästyttävä informaatiopaketti luonnonvaroista ja niiden kehityksestä kiinnostuneelle. Esitystavaltaan kirja ei kuitenkaan ole täysin onnistunut.

Viimeistelemätön kokonaisuus

Kirjan ilmeisin ongelma on viimeistelemättömyys. Suurta tietomäärää ei ole osattu paketoida helposti luettavaksi ja sujuvasti eteneväksi kirjaksi. Suunnaton määrä sulkeita tekee lukemisesta paikoin haasteellista. Osa sulkeiden sisälle kirjoitetusta tekstistä on sulkeissa aivan turhaan, osa taas koko kirjassa aivan perusteetta. Kun kirjan näkökulma on globaali ja kaikki biomassat kattava, ei lukijaa tarvitsisi vaivata sillä tiedolla, että Thaimaassa

[m]elkein kaikki villieläimistä otettu (usein laittomasti metsästetty) liha päätyy (tuoreena, kuivattuna tai savustettuna) kasvien ohessa paikallisille markkinoille, joita ei tilastoida.

Jo seuraavassa lauseessa kirjoittaja käsittelee vuotuisten riistasaaliiden kokonaispainoja Ghanassa, tällä kertaa kuitenkin sulkeisiin päätyy riistanlihan valmistustapojen sijasta luettelo tavallisimmista kotieläinlajeista, joiden lihantuotantoon korjattua riistamäärää verrataan. Lukija varmaan muutenkin olisi arvannut, että nämä lajit Ghanassa ovat nauta sika, vuohi ja siipikarjaeläimet tai että Thaimaassa liha on tapana myydä joko tuoreena tai jollain tapaa kypsennettynä. Hyppely globaalilta makrotasolta usein sulkeissa esitettyihin detaljeihin ja itsestäänselvyyksiin tekee etenkin kirjan alkuosan luvuista epäjohdonmukaista ja rasittavaa lukea. Ongelma korjaantuu loppua kohden ja kirjan viimeiset luvut ovatkin jo miellyttävämpää luettavaa.

Toinen toistuva ongelma on mittayksiköiden vaihtaminen lennossa. Hyvin suuret luvut ovat maallikolle muutenkin vaikeita hahmottaa ja kun lyhyen tekstinpätkän aikana puhutaan vuoron neliökilometreistä, hehtaareista ja megahehtaareista, ei tehtävä ainakaan helpotu. Paljon suuria lukuja ja niihin liittyviä kehityslinjoja sisältävän tekstin luettavuus hyötyisi diagrammien käytöstä. Diagrammiesityksiä ei ole kirjassa lainkaan ja taulukkomuodossa esitettyä tietoakin hyvin vähän. Vähäinen kuvitus sisältää suttuisia ilmakuvia ja otteita vanhoista kuvituskuvista. Nämä eivät ole erityisen informatiivisia. Lukijaa ei lohduta tieto, että paremman kuvan voi ladata netistä. Kuvat olisi voinut jättää pois ja korvata tekstissä esitettyä numerotietoa havainnollistavilla kuvioilla.

Osasyy kirjan kehnoon luettavuuteen lienee suomennoksessa. Ainakin pahimmat kielikukkaset ovat suomentajan aikaansaannosta: luuviulubudjetti tai olla vaiheessa eivät ole tiedettä popularisoivaan tekstiin sopivia ilmaisuja. Viljaa kylvetään, ei istuteta. Selviömäisehkö ei ole suomea ensinkään. Muodollisista puutteistaan huolimatta voin suositella kirjaa jokaiselle, joka kaipaa kokonaisvaltaista makrotason tietopakettia ihmiskunnan perustavimmasta, viljelemisen ja varjelemisen kysymyksestä.

 

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *