MAASEUTU YMPÄRISTÖHISTORIALLISESTA, JA VÄHÄN MUUSTAKIN NÄKÖKULMASTA

Turun yliopiston Suomen historian laitoksen Suomen oloissa pitkää ympäristöhistoriallista tutkimustraditiota jatkaa syksyllä 1997 toimintansa aloittanut Maaseutuyhteisön ja ympäristöhistorian tutkimusryhmä. Ryhmässä työskentelee 15 perus- ja jatkotutkintoa suorittavaa opiskelijaa. Ryhmältä on ilmestynyt ensimmäinen väliraportti, Kimmo Jalosen toimittama Myrkyn kylvöä vai puhdasta luontoa - maaseutu, ympäristö ja historia (Turku 1999). Tutkimusryhmä näyttää kirjan mukaan jakautuneen tavallaan kahtia: On maaseudun sosiaali- ja taloushistoriaan keskittyvää tutkimusta, ja maaseudun tutkimusta, jossa korostuu ympäristöhistoriallinen ote.

Jalonen, Kimmo (toim.): Myrkyn kylvöä vai puhdasta luontoa - Maaseutu, ympäristö ja historia. Turun yliopiston historian laitos, Suomen historian, 1999. 156 sivua. ISBN 951-29-1462-X.

Turun yliopiston Suomen historian laitoksen Suomen oloissa pitkää ympäristöhistoriallista tutkimustraditiota jatkaa syksyllä 1997 toimintansa aloittanut Maaseutuyhteisön ja ympäristöhistorian tutkimusryhmä. Ryhmässä työskentelee 15 perus- ja jatkotutkintoa suorittavaa opiskelijaa. Ryhmältä on ilmestynyt ensimmäinen väliraportti, Kimmo Jalosen toimittama Myrkyn kylvöä vai puhdasta luontoa – maaseutu, ympäristö ja historia (Turku 1999). Tutkimusryhmä näyttää kirjan mukaan jakautuneen tavallaan kahtia: On maaseudun sosiaali- ja taloushistoriaan keskittyvää tutkimusta, ja maaseudun tutkimusta, jossa korostuu ympäristöhistoriallinen ote. Jako vastaa tutkimusryhmän nimeä, pilkulleen.

Kirjan avaa Kimmo Jalosen artikkeli, jossa hän tutkii Giovanni Levin perhestrategiaa käyttäen maanomistusta perhestrategiana 1800- ja 1900-lukujen vaihteen Nousiaisissa. Artikkelin avaa pitkähkö metodinen johdanto, joka tässä saattaa puolustaa paikkaansa. Näkökulma ja siitä seuranneet ongelmat ovat mikrohistorian, kuten intentionaalisuuden ja edustavuuden ongelmat. Anakronistisuuden ongelman Jalonen väistää ottamalla Leviltä ainoastaan hänen perhestrategian käsitteensä, ja alistaen sen kriittiseen tarkasteluun. Jalonen erottaa strategioille kaksi keinoa ja tarkoitusta: keinoina käytettiin tilojen myyntiä tai perinnönjakoa ja näillä keinoilla pyrittiin taata luopujien sosiaalinen turvallisuus sekä tilan säilyminen suvulla. Artikkelin suuri kysymys liittyy sukuyhteiskunnan väistymiseen ja modernin yhteiskunnan läpimurtoon. Jalonen löytääkin yksityisomistuksen ja maanomistuksen läpimurrosta merkkejä modernista yksilöllistymisestä, ja venyttää näin murroksen rajoja 1700-luvun isojaon aikoihin. Kysymys on kuitenkin niin iso, että ainakin käytettyä kirjallisuutta voi pitää kysymyksen selvittämiseen jopa suppeana, mutta tilanne korjautunee jatkossa. Mikrohistorian edustavuuden ongelman voisi jatkossa alistaa tarkempaan pohdintaan.

Petri Kähkönen avaa ja lopettaa kuhmolaista talollistumista käsittelevän artikkelinsa eläytyvällä mikrohistoriallisella otteella, johon siihenkin löytyy Turusta traditiota. Tarkastelun kohteena on vuoden 1922 valtion metsämaiden asutuslain nojalla tapahtunut pulavuosien asutustoiminta. Kähkösen havainto kruununmetsätorpparilaitoksen sitkeydestä on mielenkiintoinen. Tavan hakea metsähallitukselta vuokrapalstaa katkaisi 1929 alkanut talouspula metsätöiden loppumisineen ja myöhemmän lainsäädännön muutokset maansaannin helpotuksineen. Vuoden 1922 laki olikin vain päänavaaja. Työmiehet ja itselliset olivat yleisimmin hakijoina ja maansaajina. Kähkönen seuraa vertaillen Aapeli Hurskaisen tietä hakuprosessista aina viljelystilan haltijaksi ansiokkaasti. Tarkastelu ulottuu rakennuskannan ja maiseman muutoksista aina hakuprosessin mutkiin. Maansaanti edellytti osoitettua kykyä maataloustyöhön ja tilan viljelykseen. Asutuslautakunnalla oli suuri valta punnitessaan hakijan persoonaa. Kähkönen valottaa tätä näkökulmaa paristakin eri keskihallinnon tasoisesta arkistosta ja vielä metsähallinnon ja kunnanhallinnon paikallistasoisesta arkistosta. Paikallistasolle meno onkin tässä välttämätön, koska siellä tehtiin värikkäimmät arviot maanhakijoista. Jatkossa voisi maansaannin vastustuksen tai vastustuksen puutteen nostaa erilliseksi luvukseen – nyt tästä mielenkiintoisesta asiakokonaisuudesta tulee valotetuksi vain aluemetsänhoitajien kannat.

Timo Kuukasjärven lyhyt artikkeli maidontuottajien selviytymisstrategioista margariinin tultua Suomeen on eräänlainen välisoitto kirjassa. Siinä loitonnutaan maaseudulta, vaikka käsi on tiukasti kiinni lehmän vetimessä, mutta lähestytään samalla muuta biosfääriä, ja ympäristöhistoriallisia pohdintoja. Mutta vain lähestytään – kyseessä on mentaliteettien historiaa lähestyvä, arkipäivän tottumusten murtumisen historia, jossa pohditaan mainontaa ja mitä pöytiin tuotiin ja leivän päälle levitettiin. Talouden suhdanteet, voin ylituotanto, maidontuottajien kapeneva leipä sytytti lopulta sodan margariini-"trustia" vastaan 1950-luvulla. Pohdittavaa riittää vielä terveysbuumeissa, mielikuvissa ja kolestrolin sakkauttamissa verisuonissa.

Raija Ollila avaa kirjan ympäristöhistoriallisen osuuden. Hänen aiheensa, kotieläimet ympäristöhistoriassa, on uudenaikaisin, ja näin Ollila käyttää pisimmän sivumäärän aiheensa perustelemiseen. Ollila kääntää tarkastelun hetkeksi jopa eläimen näkökulmaan – ihmisen rooliin eläimen elämässä, eläimen "sosiaalisen" ja poliittisen aseman tarkasteluun. Ote on metodinen – mikä on kotieläimen paikka ympäristöhistorian tutkimuskentässä ja vanhoissa lähestymistavoissa, joissa törmää ihmisen dominanssin (mitä ilman kirjoittaisimme luonnonhistoriaa) ja mutkikkaaseen rajanvetoon luonnon ja kulttuurin välillä. Kotieläimet tuntuvat sijoittuvan merkilliseen välitilaan, luonnon ja kulttuurin välimaastoon. Ollilan oma näkemys muistuttaa Donald Worsterin perinteistä määritelmää ympäristöhistoriasta luonnon ja ihmisen vuorovaikutuksen tutkimisena, tosin kokonaisvaltaisemmalla otteella.

Ollila kirjoittaa artikkelissaan Worsterin ympäristötietoisuuden aatehistoriaa lähenevällä pitkien linjojen otteella ihmisen eläinkäsityksistä kautta aikojen. Esihistoriallisen ajan ja alkuperäiskansojen animistinen eläinsuhde, ja sen käsitys eläimen tietoisuudesta periytyi keskiajalle, jonka eläimiä vastaan käytyjä oikeudenkäyntejä Ollila pysähtyy käsittelemään. Tässä unohtuu asian raadollisempi puoli – suhde eläimeen oli koko ajan Ilkka Patoluodon jaottelun mukaan myös hyödyn suhtautumistapa, eli eläimet olivat riistaa ja suuhunpantavaa. Nämä puolet eivät sulje toisiaan pois, mistä kertoo mm. peijaisperinne. "Edistyksellistä" animismia on näinä päivinä helppo painottaa. Järjen aikakausi, ja Rene Descartes erotti luonnon ja hengen, eläimen ja tietoisuuden, josta edettiin biologiseen kuvaan vaistojensa ohjaamista eläimistä. Uusin ajattelutapa sentientismi antaa eläimelle jälleen tunteet ja tietoisuuden. Francis Baconin voisi mainita utilistisen luontosuhteen esittelijänä. Jalostustoiminnasta saattaisi jatkossa löytyä alkuperäismateriaalia tutkimukselle.

Sami Louekarin artikkeli on metodisesti mielenkiintoisin. Louekari käyttää paikallisesti suunnaten Yrjö Hailan ja Richard Levinsin ekohistoriallisten kausien tutkimustapaa tutkiessaan luonnon hyväksikäytön kausia ja niiden murroksia Kokemäenjoen suistossa. Juha Kuisman "Tuli leivän antaa"-teoksen (1997) olisi voinut mainita, ainakin kuvaamaan alalla vallitsevaa käsitteiden sekavuutta. Louekari seuraa ympäristön ja elinkeinojen muutoksia hyvin kokonaisvaltaisella otteella pyyntikaudesta peltoviljelyn ja teollistumisen kautta suojelun ja sekakäytön aikakauteen. Kohdentamisen varaa on. Kokemäenjoen suistossakin havaitaan ekohistoriallisten kausien lyhenemisen ilmiö, joka on osin "lähdeharha", mutta kuvastelee ihmisen kasvanutta kykyä muuttaa luontoa ja kasvavaa väestöpainetta.

Jo Louekari käsitteli esimoderneja ympäristökatastrofeja, ympäristöhistorian tutkijoiden piirissa suurta innostusta herättäneitä järvenlaskuja. Minna-Liisa Myller valottaa asiaa Ilomantsin ensimmäisen järvenlaskuneuvojan, Lassi Nuutisen vaiheiden kautta. Köyhä uudistilallinen rikastui skandaalimaisella järvenlaskulla, joka koitui lopulta koko kylän eduksi. Värikkyyttään mies tosin ajautui käräjöimään ja ajamaan asiaansa Tukholmassa valtiopäivillä – mentaalisesti kankealiikkeinen talonpoikaisyhteisö taipui järvenlaskujen tuomaan edistykseen ja varallisuuden kasvuun, mutta riitaantui pahoin. Artikkeli on kirjan parhaiten kirjoitettuja.

Manne Pärkö avaa järvenlaskukysymystä historiografisella katsauksella ja peräänkuuluttaa ihmisen ja luonnon näkökulmien yhdistämistä tutkittaessa järvenlaskujen vaikuttimia ja seurauksia, mikä puuttui aikaisemmasta tutkimuksesta. Pärkö vilauttaa, ensimmäisenä kirjassa, luontoa mahdollisena historiallisena toimijana, elinmahdollisuuksien antajana tai niiden rajoittajana. Kähkönen hahmottelee artikkelissaan tällaista asetelmaa, mutta enemmän "vaistonvaraisesti" – luonto on toimija latentisti. Pärköllä ja Ollilalla ympäristön käsite on laajin, jonka myötä ympäristön, luonnon ja ihmisen tutkimus muodostaa heillä rikkumattoman kokonaisuuden, jossa on monimutkaisia vaikutussuuntia. Molempien artikkelit perustuvat puhtaasti kirjallisuuteen – onko niin, että ympäristöhistoriassa alkuperäislähteet latistavat idealistiset alkuasetelmat, vai tekeekö sen niistä avautuva materialististen arvojen läpilyömä "todellisuus"? Pärkö onnistuu artikkelissaan välttämään Ilmo Massan ryöstötalouden käsitteen anakronistisen ansan, ja kehottaa pohtimaan aatteellisia, tiedollisia ja taloudellisia tekijöitä, joiden varassa ihmiset tekivät luontoon vaikuttaneita ratkaisujaan. Avainsanoina ovat kontekstualisointi ja ymmärtäminen. Artikkelia voi suositella metodioppaaksi ympäristöhistorian tutkijoille.

Lukiessani kirjaa Jyväsjärvellä ajettiin ratamoottoriveneiden MM-kilpailut, joiden melu kantautui hyvin kotiini. Eikä minulla ole järvinäköalaa. Luin kirjaa siis aika radikaalisissa tunnelmissa. Näihin tunnelmiin kirja ei antanut lisärohkaisua – kirjassa on onnistuttu eroamaan ympäristöhistorian ja ympäristösosiologian lanseeraamasta ekologis-kriittisestä otteesta, jota puhtaimmin Suomessa edustaa Ilmo Massa. Saavutus on maininnan arvoinen, ottaen huomioon monen aiheen päivänpoliittisen luonteen. Ekologisen otteen valitseminen tutkimuksen ohjenuoraksi voi suhtautua vaikeasti, jos pidetään mielessä hermeneuttinen ymmärtämisen perinne ja/tai tieteen arvovapauden vaatimukset. Tai jos se valitaan, tulisi se Massan tapaan ottaa ohjelmalliseksi, ja mainita se johdantoluvuissa. Tässä mielessä on puolustettavissa metodinen hajanaisuuskin – edistyksellisten kysymyksenasettelujen sovittelemisessa menneisyyden ilmiöihin piilee anakronistisen tuomitsemisen vaara. Ryhmän jatkotuotantoa jää odottamaan mielenkiinnolla.

Vielä pari huomautusta. Kirjoittajaluettelo puuttui. Keinolannoitteita vahvempia "myrkkyjä" pelloille ei lupauksesta ja nimestä huolimatta levitetty. Kirjoituksia painaa ehkä myös nuoren tutkijan nöyryyden puute – siinä missä vanhempi, lukeneempi tutkija ehdollistaisi väittämiään, nuoruuden innolla tulokset paukutellaan kategorisina totuuksina.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *