Green Spot -kustantamo on tehnyt luontokirjallisuuden ystäville palveluksen julkaisemalla Edward Abbeyn klassikon Kesä autiomaassa suomeksi. Kirjaa mainostetaan radikaalin Earth First! ympäristöliikkeen innoittajaksi, mutta se tarjoaa kyllä iloa, hyötyä, hupia ja herkkyyttä passiivisemmankin luonnonystävän makuun. Suomentaja Jussi Hirvi on tehnyt huolellista työtä alusta loppuun. Käännöstyön lisäksi hän on laatinut hyödyllisen viitteistyksen selventämään Abbeyn paikoin suurpiirteisiä ajatuskulkuja. ”Suomentajan jälkisanoissaan” Hirvi liittää Abbeyn teoksen laajempaa yhteyteen – Abbeyn elämään, muuhun tuotantoon ja ajankohdan henkiseen ilmapiirin – ja luo vielä katsauksen kirjan tapahtumapaikkojen, Utahin kanjoniseudun omalaatuiseen geologiaan. Klassikko tarjotaan lukijaystävällisessä ja ajantasaisessa muodossa.

Eksaktiuden poetiikka

Abbey kuvaa kanjoniseudun luontoa – kivistä, kuivaa ja kasvillisuudeltaan niukkaa autiomaata – pikkutarkan yksityiskohtaisesti. Abbeyn mukaan yksinkertaisissa tosiasioissa on runoutta, ehkä jopa totuutta. Tarkka luonnon kuvailu valottaa vain pintaa, mutta näin Abbeyn mukaan tulee ollakin. Hän ei usko mihinkään pinnan takaisen todellisuuden paljastamiseen. Kokoajan Abbey kuitenkin testaa näkemyksiään: Hän tarkastelee erästä katajaa huolella ja kärsivällisesti pitkän aikaa. Kataja ei silti paljasta hänelle sen syvempiä totuuksia. Puun kivulloinen natina vain ilmentää sen sisäistä pyrkimystä vapauteen, ajattelee Abbey, mutta tämä on jo hänen omaa tulkintaansa. Abbey myöntää, että joissain paikoissa luonnon ihmeellisyys ja erityinen paikan henki houkuttelee ihmistä selittämään tuota ihmettä jonkin jumalallisen elementin läsnäololla. Kuitenkin hän tulee siihen tulokseen, että luonnon sellaisenaan, aistein havaittavana, konkreettisena kohteena tulisi riittää sen arvostamiseen. Luonto on hyvä omana itsenään. Se ei kaipaa ihmistä, ei personointia. Jumaluuksien sijaa Abbey julistautuu uskolliseksi maalle, maateistiksi.

Tarkkuuden ihanne luonnon kuvaamisessa ei estä Abbeyä käyttämästä erilaisia kerronnallisia rakenteita. Abbeyn kolme kesää kansallispuiston vartijana kerrotaan yhtenä, huhtikuusta lokakuuhun etenevänä kertomuksena. Moni luku alkaa aamusta ja päättyy iltaan. Juonellinen rytmi tuntuu luonnolliselta, mutta Abbey ei yritä piilottaa sillä tekijänvalintojaan. Vaikka hän yrittää tietoisesti päästä eroon inhimillisestä arvottamisesta, hän on kirjailija, tarinankertoja ja hyvinkin tietoinen sanojen rajallisuudesta todellisuuden välittämisessä. Luonnon kömpelön jäljittelemisen sijaan Abbey uskoo mielikuvien luomiseen. Yksittäisellä voi olla yleisempää arvoa. Viipyilevä tarkastelu ei sittenkään mene hukkaan.

Villeyden ylistys

Autiomaa, erämaa on Abbeylle paratiisi. Se on paratiisi, johon kuuluvat myös skorpionit, tarantellahämähäkit, kalkkarokäärmeet, hiekkamyrskyt, kaktukset – ja bakteerit, sairaudet ja kuolema, maaksi muuttuva liha. Abbey ylistää koskematonta luontoa ja parjaa kaikenlaiset kesytetyt vaihtoehdot – kasvihuoneet ja ruukkukasvit tai tyhmät lehmän rumilukset, ”pihvit” – lakoon. Vapaus on Abbeylle koskemattoman luonnon suurin arvo. Abbey rakastaa erämaan villeyttä, karuutta ja kovuutta, juuri näiden ominaisuuksien itsensä vuoksi. Hän ei näe niukkuutta puutteena, päinvastoin. Niukka kasvillisuus vain korostaa kunkin yksilöllisyyttä ja ihmeellisyyttä. Abbeylle luonnon kauneus on sen uskollisuudessa omalle perusluonteelleen. Samansuuntaista ajatusta on toistettu positiivisessa ympäristöestetiikassa: luonto on arvostelun yläpuolella ja sen elementit täydellisiä omalla paikallaan. Kyse on yksilöä suuremmasta elämän kiertokulusta. Saalis saa uuden elämän pedon lihassa.

Punaiset kalliot, hiekkakivipöly ja autio taivas hallitsevat autiomaan maisemaa. Abbey työpaikka, Archesin kansallispuisto on perustettu erikoisten kivimuodostelmien, luonnonholvien, siltojen, pylväiden ja irtolohkareiden, vuoksi. Kivien keskellä, auringon korventamassa kuivassa ympäristössä kysymys vedestä ja sen saatavuudesta nousee keskeiseksi. Vähiin olemassaoleviin vesiin liittyy erikoisia ongelmia. Osa vesistä on myrkyllisiä maaperästä liukenevan rikin, seleenin tai arsenikin vuoksi – liian puhtaannäköisen lähteen sijasta kannattaa ennemmin juoda leväisestä lätäköstä, jossa muutkin eliöt viihtyvät. Toiset vedet ovat puolestaan liian suolaisia janon sammuttamiseksi; niiden vaikutus nestehukkaiselle olisi käänteinen. Autiomaan vesien paradoksaalisuutta kuvaa myös paikallisten mormonien määritelmä lietepitoisesta Colorado-joesta: liian juoksevaa kynnettäväksi, liian kiinteää juotavaksi. Sadetta kanjoniseudulla saadaan harvoin. Joskus pisarat ehtivät haihtua ennen kuin ehtivät maahan asti. Toisinaan taas vettä tulee sellaisella ryöpyllä, että se on kuivan maan imukyvylle liikaa ja syntyy arvaamattomia mutaisia tulvia. Äärimmäisyyden koettelevat autiomaan kulkijaa. Abbeyllekin on vähän väliä käydä huonosti retkillään, vaikka hän periaatteessa tietää kuinka varustautua. Silti Abbey on sitä mieltä, että veden määrä on alueella juuri se mikä pitääkin. Niukkuudessa on kuivan lännen erityisyys. Abbeyn mielestä vedestä tulee oikea ongelma vasta jos aletaan rakentaa kaupunkeja sinne minne ne eivät kuulu. Iso osa erämaan ihanuudesta Abbeylle onkin ihmisten vähyydessä.

Abbeyn luontosuhde on hyvin fyysinen. Abbey on kokeilija. Hän ei halua ottaa valmiina oletuksia mitä ei ole itse tavallaan testannut; voisiko suolaisen veden juomiseen tottua; voiko lentohiekkaan tosiaan upota kokonaan vai kuoleeko juuttunut vain nälkään. Abbey esittää kokeilunsa humoristisessa sävyssä. Hän luo mielikuvia autiomaasta yksityiskohtaisen luonnonkuvailun lisäksi toiminnalla – kertomuksilla karjanajosta, mainareiden toimista alueella, onnenonkijoiden epäonnisista matkoista sekä omista melonta- ja patikkaretkistään. Abbey vaikuttaa leppoisalta mieheltä, paitsi silloin kun hän ryhtyy suomimaan tekniikkahuuman ja kaupallisuuden syövyttämään amerikkalaista elämäntapaa ja yhteiskuntaa. Abbeyn kritiikki kohdistuu juoneen limitetyissä monologeissa kirjoitusajankohdan (60-70 -luvun tienoon) tilanteisiin, mutta yleisemmällä tasolla näkemykset eivät tunnu vanhentuneilta vieläkään.

Kaikki tarvitsevat autiomaata

Abbeyn mukaan erämaa on välttämätön osa sivistystä, sen perusta, sen täydentäjä. Erämaa on ihmisen nostalginen alkukoti. Se on maa, jonka varassa elämme. Siksi hän näkee kansallispuistojärjestelmän ensisijaiseksi tehtäväksi erämaan säilyttämisen vahingoittumana ja kokonaan. Luonnonpuistojen ”kehittämisideat” hän näkee vastakkaisiksi tähän tarkoitukseen nähden. Uusien autoteiden ja runsaampien palveluiden muodossa ne muokkaavat puistoja ihmisiä varten, ei luonnon parhaaksi. Luonnonpuistoista yritetään tehdä rahasampoja. Ajatus erämaan tuotteistamisesta sydämistyttää Abbeyä saarnan lisäksi pieneen iltapuhteena toteutettuun sabotaasiin tielaitoksen mittakeppejä vastaan. Tämä ei ole ainut kerta kun vastaavanlaiset toimet tulevat Abbey mieleen.

Abbeyn turismiteollisuuden kritiikki on osa hänen laajempaa yhteiskuntakritiikkiään. Hän parjaa jatkuvan kasvun ihanteita. Hän suomii kasvavaa väestönkehitystä vähintään yhtä provosoivasti kuin kotimainen Linkolamme ja satiirisesti kuin Jonathan Swift. Erämaan kannalta olisikin parempi jos ihmiset pysyisivät poissa sieltä. Mutta ihmisen kannalta erämaa on Abbey mielestä välttämätön. Abbey ei juuri käytä ekologiaa tai biologiaa perusteena tälle välttämättömyydelle. Sen sijaan hän katsoo erämaan merkitsevän ihmiselle mahdollisuutta ja toivoa. Se on pakopaikka: tieto siitä, että se on olemassa jos ja kun sitä tarvitsee, on tärkeä. Abbey löytää erämaan suojelemiselle jopa poliittisia perusteita.

Eniten Abbeyä tuntuu kuitenkin vaivaavan ihmisten yleinen vieraantuminen luonnosta. Häntä ärsyttää laiskat turistit, joiden pitäisi päästä autolla joka paikkaan ja heidän tyhmät kysymyksensä: Missä vessa? Kuinka kauan tämän paikan näkeminen kestää? Missä kokisautomaatti? – Mitä nämä koteloihinsa eristäytyneet ”pyörätuolimatkaajat” kokevat erämaassa? Mitä he ehtivät nähdä autojensa ikkunoista kun kasvanut vauhti syö kaiken syvyyden kokemuksesta? Abbey haluaisi kopistaa turistit ulos autoistaan. Hän haluaisi kieltää autoilun kokonaan tuossa kulttuurin pyhätössä, joksi hän autiomaata kutsuu. Ihmisvoimin edeten kansallispuiston alue moninkertaistuisi; kerralla näkisi vain omien voimiensa mukaisen siivun, kaikin aistein. Lisäksi itsensä rasittaminen fyysisesti tekisi kokemuksesta monin verroin nautittavamman, uskoo Abbey.

Abbey ei kuitenkaan tarkoita fyysisellä rasituksella mitään tarpeetonta taistelua luonnon voimia vastaan, ei mitään itsetarkoituksellisia urheilusuorituksia. Hänen mukaansa vain erilaiset tekniset apuvälineet ovat eristäneet ihmistä luonnosta vaikka tarkoitus olisi ollut päinvastainen. Toisinaan jopa taskulamppu voi valaisemisen sijasta peittää näkyvistä rajatessaan kulkijan ympäristöstään oman pienen valokiilansa sisään. Kun Abbey lähtee ystävänsä kanssa kumiveneellä Colorado-jokea alavirtaan, joen virtaus antaa matkalaisille rytmin. He ajelehtivat eteenpäin; Abbeystä tuntuisi turhalta ja typerältä ponnistella tätä luontaista rytmiä vastaan. Suhteesta jokeen tulee intiimi. Aivan konkreettisesti kulkuvälineen ohut pohjakangas ei melojia juuri joesta eristä. Mutta Abbey tavoittelee jokimatkallaan myös toisenlaista intiimiyttä, tietynlaista kokemuksen viattomuutta. Hän haluaa kokea joen niin kuin majuri Powellin historiallinen retkikunta, tietämättä mitä edessäpäin on tulossa. Hän ei halua peittää tiedolla aistein havaittavaa luontoa näkyvistä. Vaikka Abbeyllä pyrkimys kokemuksen välittömyyteen on osa jokimatkan nostalgista viritelmää – hän tietää kyllä joesta paljonkin, muun muassa sen, ettei samanlainen reissu olisi enää mahdollinen tulevaisuudessa uuden patohankkeen vuoksi – on kysymys tiedon ja kokemuksen suhteesta kiintoisa. Se on ollut nykyisin ympäristöestetiikassa myös paljon esillä. Abbey itse ei kuitenkaan anna mitään ”joko tai” -vastausta kysymykseen. Hänen repertuaarinsa luonnon tarkastelussa kattaa molemmat puolet.

Abbey ihailee kaktuksen kukkien herkkyyttä suhteessa sen tuottaneeseen piikikkääseen, nuhjuiseen, mitättömän näköiseen kasviin. Hän pohtii kuinka kaktuksessa kukkineen toteutuu kauneuden klassinen ehto vastakohtien ykseydestä. Toisaalta hän osoittaa laajaa eri luonnoneliöiden biologista tuntemusta, vaikka esittääkin välillä melko persoonallisia tulkintoja niistä. Missään tapauksessa Abbey ei tarkastele ympäristöään oppimattoman kansanmiehen silmin. Puistonvartijoidenkin tehtäviin hän haluaisi lisätä turistien opastusta, heidän sivistämistään luonnon- ja kulttuurihistoriallisella tietämyksellä alueesta. Kuitenkin vahvimpana ja mieleenpainuvimpana Abbey luonnonkuvauksista jää mieleen hänen omat henkilökohtaiset – paikoin kursailemattoman tunnepitoisetkin – kokemuksensa ympäristöstään. Taitavasti Abbey houkuttaa lukijaa samaistumaan mielikuviinsa. Hänen mielikuvissaan on romantiikkaa, mutta se ei tee niistä hylättäviä. Abbey pystyy innostamaan yhä. Uskon häntä, kun hän sanoo, että tarvitsemme erämaata, astuimmepa sinne jaloillamme tai emme.