Maisterispunavangin muistelmat

Sisällissodan päätyttyä huhtikuussa 1918 valkoisilla voittajilla oli käsissään uusi ongelma. Suurimmillaan reilun 80000 hengen kokoinen vankijoukko odotti tuomioitaan. Kevään, kesän ja syksyn aikana punakaartissa taistelleita, punaisessa hallinnossa työskennelleitä tai sosiaalidemokraattisessa liikkeessä toimineita miehiä ja naisia virui useilla suurilla vankileireillä, muun muassa Tammisaaressa, Suomenlinnassa, Lahdessa ja Riihimäellä. Sortavalalaisen Päivän tiedot -lehden toimittaja, myöhempi Helsingin apulaiskansanedustaja ja kansanedustaja Pekka Railo, oli yksi näistä tutkintovangeista. Hän kirjoitti 1950-luvun loppupuolella kokemuksistaan muistelmateoksen. Kustannusyhtiö Tammen annettua hylkäävän julkaisupäätöksen, Railo luovutti käsikirjoituksen Työväen Arkistoon.

Railo, Pekka; Tuomikoski, Pekka (toim.): Valkoisten vankina. Päiväkirja Kokkolan ja Tammisaaren punavankileireiltä. Minerva Kustannus Oy, 2011. 474 sivua. ISBN 978-952-492-459-7.

Tutkijat ovat päässeet hyödyntämään käsikirjoitusta jo aiemmin, mutta nyt reilut 90 vuotta tapahtumien jälkeen sen on tuonut päivänvaloon suuremmalle yleisölle tiedetoimittaja Pekka Tuomikoski. Valkoisten vankina -teoksesta löytyvät sellaisenaan Railon muistelmat, jotka lapsuuden ja nuoruuden jälkeen keskittyvät poliittisen tilanteen kärjistymiseen syksyllä 1917 ja Railon henkilökohtaisiin kokemuksiin Kokkolan ja Tammisaaren vankileireiltä seuraavana vuonna.

Tuomikoski on leikannut käsikirjoituksesta teoksen liitteisiin muutaman osion, jotka eivät perustu Railon henkilökohtaisiin kokemuksiin. Kahdessa pienoistutkielmassa Railo tarkastelee referoiden eri puoluelehtien silloisia näkemyksiä vuoden 1917 suurlakosta ja 1918 sodan syistä ja syyllisistä. Teksteissä välittyy Railon työnkuva lehtimiehenä ja tarkka aikakauden sanomalehdistön seuraaminen. Kirjoittajan näkökulma on maltillisen sosialistin, joka arvioi kriittisesti erityisesti porvarillisen lehdistön sanomisia. Lehdistön näkökulma painottuu muutenkin pitkin muistelmateosta.

Alkuperäisen rakenteen hajottaminen toimii, koska näin teoksesta rakentuu yhtenäisempi päiväkirjamainen kokonaisuus. Tällöin tulee perustelluksi päiväkirja -sanan käyttö teoksen alaotsikossa, vaikka kyse ei varsinaisesta leiritapahtumien keskellä pidetystä päiväkirjasta olekaan. Muistelmia edeltää toimittajan sivumäärällisesti raskas johdanto (65 sivua), jossa esitellään Railon elämää sekä taustoitetaan vuosien 1917-18 tapahtumia, poliittista päätöksentekoa ja vankileirejä. Johdanto kärsii paikoitellen historiallisten dokumenttien referoinnista ja itse muistelmatekstistä löytyvien asioiden toistamisesta. Mistä sitten itse muistelmissa on kysymys?

Apteekkarista vangituksi sosialistiksi

Pekka Railo (silloinen Wallin) syntyi Mikkelissä poliisikonstaapelin poikana vuonna 1888. Valmistuttuaan vuonna 1908 farmaseutiksi Railo työskenteli apteekkarina ympäri Suomea. Luonnonparannusmenetelmät ja kasvissyönti auttoivat omaan heikentyneeseen terveyteen paremmin, joten Railo päätti jättää apteekkialan. Jo varhain sosialismista kiinnostuneena hän päätyi yliopisto-opintojen jälkeen sosiaalidemokraattisen Päivän Tiedot -lehden toimittajaksi syksyllä 1917.

Toimittajana ja erityisesti pääkirjoitusten kirjoittajana Railo osallistui aktiivisesti ajankohtaisten poliittisten tapahtumien kommentointiin. Erityisen merkittäväksi Sortavalassakin osoittautui marraskuun 1917 suurlakko, jonka tapahtumia Railo nasevasti kuvaa. Asemansa vuoksi hän ajautui lakkotoimikuntaan ja tilanteen kärjistymistä välttääkseen toimi eräänlaisena välittäjänä ja kompromisseja osapuolten välillä.

Railo ei ole kirjoittaessaan turvautunut pelkkään muistiinsa, vaan käyttänyt tukenaan monipuolista lähdeaineistoa. Pitkin teosta on nähtävissä, että sota- ja poliittisissa tapahtumissa Railo on todennäköisesti hyödyntänyt niin valkoisen puolen virallisia vapaussotatutkimuksia kuin työväenliikkeen muistojulkaisuja ja kirjallisia tulkintoja sodasta. Lisäksi Railo on ahkeroinut arkistoissa, käyttäen elämänsä kartoittamisessa esimerkiksi Sortavalan suojeluskunnan ja valtiorikosoikeuden pöytäkirjoja. Eduskunnan pöytäkirjojen ja viranomaisten antamien selvitysten avulla taustoitetaan puolestaan terävästi kesän 1918 vankileiritilannetta.

Yhdistäessään muisteluaan laajempaan historialliseen taustoitukseen Railon teksti etenee tyylillisesti tasapainoisena, mikä tekee lukukokemuksesta miellyttävän. Kirjoittaja on selvästi poliittisen puolensa valinnut. Selkeimmin tämä on nähtävissä Railon hyödyntäessä aikakauden porvarillista ja sosialistista sanomalehdistöä. Railo itse piti asemaansa ja kirjoituksiaan Päivän tiedot -lehdessä ja lakkotoimikuntaan osallistumistaan perusteena vangitsemiselleen. Näiltä osin muistelmat tarjoavat herkullisen katsauksen erääseen suurlakon paikallistoimijaan.

Railo vangittiin paikallisten suojeluskuntalaisten toimesta heti helmikuun alussa. Muutaman viikon vankeusaika Sortavalassa oli maisterismiehelle vielä leppoisaa. Konkreettisemmin tulevan muutoksen Railo huomasi rautatieasemalla. Pohjalainen kiväärimies ei antanut Railon nousta kolmannen luokan vaunuun, vaan ohjasi kiväärinpistimellä takinlievettä pyyhkäisten tämän härkävaunuun muiden vankien joukkoon. Matka kulki kohti Kokkolan vankileiriä.

Päällysmiehenä vankeudessa

Kokkolassa vaunullinen punaisia siviilivankeja sijoitettiin vanhaan kansakouluun, ja miehet aloittivat muutaman kuukauden mittaisen, odotusta sisältäneen vankeusajan. Railo korostaa Kokkolan ajan olleen vangeille vielä siedettävää aikaa. Vaikka ruokaa oli auttavasti ja taudit kalvoivat, fyysisistä olosuhteista aiheutuneita kuolemia ei tapahtunut. Tällöin tekstissä korostuu muussakin kirjallisuudessa esiintuodut kymmenien vankien satunnaiset ampumiset.

Ahtaissa vankeusoloissa Railosta tuli nopeasti vankien johtaja, puhemies, joka organisoi ruoanjakoa ja muuta majapaikan elämää. Vanhana apteekkimiehenä hän toimi vironsaksalaisen sotilaslääkärin apulaisena, ottaen vastuulleen lääkeaineiden hankkimisen, lääkkeiden valmistamisen ja niiden jakamisen vangeille.

Railon kynä etenee muistelmatekstissään vanhan lehtimiehen sujuvalla ja ilmeikkäällä tyylillä, mikä tekee teoksesta miellyttävän ja helpon lukea. Monissa kohdin Railo esittää tapahtumat erityisesti huumorilla välityksellä. Vaikka ajallinen etäisyys on antanut tilaisuuden kuorruttaa tapahtumia jälkikäteen, vankeusajan outous sekä vangituille että vangittaville eivät voineet olla aiheuttamatta absurdeja tilanteita. Miesjoukossa myös juttu lensi. Olojen tiukentuessa teoksen huumoripitoisuus selvästi vähenee: kesäkuun alussa Railo ja muut Kokkolan vangit kuljetettiin Tammisaaren vankileiriin.

Vankileiri oli perustettu venäläisten vanhalle kasarmialueelle. Piikkilanka-aidoin ympäröity leiri alkoi vähitellen täyttyä, ja enimmillään vankimäärän ilmoitettiin olleen kesäkuun lopussa lähemmäs 8700. Tammisaaressa näkyi kärjistyneesti se, että leirijärjestelmä oli luotu nopeassa aikataulussa. Sairaanhoito oli riittämättömästi järjestetty, vartijat säälimättömiä, vangit joutuivat itse etsimään nukkumasijansa ja hankkimaan ruokailuvälineet. Vähitellen ruoka-annoksia vähennettiin ja kesän myötä vankien olot huononivat entisestään. Railo pitää nälkää pahimpana tappajana leirillä. Toisintokuume ja syyskuussa alueelle levinnyt espanjantauti vielä pahensivat tilannetta. Kokonaisuudessaan vankien kuolleisuus kohosi peräti kolmannekseen.

Tammisaaren aika on ollut motiivina muistelmien kirjoittamiselle. Railo perustelee kynään tarttumistaan sillä, että sodasta, terrorista ja vankileireistä ei ollut 1950-luvulla riittävästi julkista ja kirjallista tietoa sodan hävinneen puolen näkökulmasta. Häntä oli jäänyt vaivaamaan punavankileirien olot kesällä ja syksyllä 1918 ja erityisesti se, että ruotsalaisissa sanomalehdissä julkaistut tiedot hälyttävät tiedot haluttiin kiistää niin ylemmällä hallinnollisella kuin poliittisella tasolla aina eduskuntaa myöten. Railo kirjoittaa, ettei kokenut jälkeenpäin henkilökohtaista katkeruutta vankeusajastaan.

Tammisaaressa Railon rooli ja vastuu edelleen kasvoivat. Hän toimi lääkärin apulaisena ja yritti vaikuttaa ylemmille tahoille vankien terveydellisten ja ravinnollisten ongelmien ratkaisemiseksi. Railo välitti leiriä tarkastamaan saapuneen ylilääkärin avulla tiedot leirin ongelmista laajempaan pohjoismaiseen julkisuuteen. Leiriaika Railolta päättyi vasta lokakuussa, jolloin hänen ehdonalainen vankeustuomionsa vahvistettiin. Kahdeksan ja puolen kuukauden vankeusaika päättyi.

Sosialisti ja sillanrakentaja

Railon elämänkerrassa välittyy yksityiskohtainen kuva monessa mukana olleen maltillisen ja sivistyneen sosialistin elämäntaipaleesta poliittisena murroshetkenä. Railo rakentaa useaan otteeseen kuvaa itsestään sillanrakentajana ja välittäjänä. Tähän Railolla oli hyvät edellytykset, koska esimerkiksi leireillä hän koulutukseltaan, käytökseltään ja puheiltaan erottui selvästi muista vangeista. Hän sai erityisesti Tammisaaressa paljon erivapauksia. 

Erityisesti syksyn 1917 tapahtumia arvioidessaan Railo pyrki elämänkerrassaan samalla puolustamaan sosialidemokraattisen puolueen toimintaa. Hän korosti kuinka puolueen enemmistö ja lehdistö vähitellen ajautuivat ulkoisten tekijöiden ja vähemmistössä olevien vallankumouksellisten takia sodan pyörteisiin. Täten elämänkertaa voi tulkita eräänlaisena puolueen apologiana, joka menee samaan pirtaan toisen maltillisen sosialisti, Väinö Tannerin muistelmateoksen Kuinka se oikein tapahtui (1946) kanssa.
Teoksessa oleva kuvaus punavankileirien tilanteesta ja erityisesti lopun lyhyt lehdistö- ja tilastoekskursio valkoiseen terroriin olivat osaltaan aikaansa edellä, joskin luokkasotakirjallisuudessa näitä asioita oli jo 1920-luvulla tuotu esiin. Jaakko Paavolaisen punaista ja valkoista terroria käsitteleviin moderneihin klassikoihin oli kirjoitushetkellä aikaa vielä vajaa kymmenen vuotta aikaa ja kyseisen kirjoittajan vankileirimonografiaan (1971) muutama vuosi enemmän.

Miksi teosta ei sitten aikanaan julkaistu? Tammi viittasi hylkäyspäätöksessään julkaisun taloudelliseen tappiovaaraan. Puhtaasti sisäpoliittisista syistä teosta tuskin jätettiin julkaisematta, koska Tammi oli perustettu 1943 eri osuusliikkeiden, työväen Sivistysliiton ja SAK:n toimesta. Tammi oli julkaissut monia vasemmistolaisia kirjailijoita ja yhtiön tuote oli myös edellä mainittu Tannerin teos. Toisaalta yksityiskohtaiset kauhukuvat vankileiriltä saattoivat olla 1950-luvun lopussa jopa Tammen julkaistavaksi liikaa. Tuomikoski viittaa johdannossaan lisäksi Neuvostoliiton pelkoon. Jarl Hellemanin mukaan Tehtaankadun suunnasta kritisoitiin sosiaalidemokraattiseksi mielletyn yhtiön julkaisutoimintaa niin tieto- kuin kaunokirjallisuuden saralla. 1950-luvun lopussa Tammi jätti julkaisematta Yrjö Leinon Kommunisti pääministerinä -käsikirjoituksen ja 1970-luvun alussa Alexander Solzenitsyinin Vankileirien saaristo -teossarjan. Joten taloudellisten kysymysten ohella poliittisen syyt saattoivat nostaa julkaisukynnystä Railonkin tapauksessa.

1950- luvun lopun jälkeen on julkaistu paljon tutkimuksia ja muistelmia vuoden 1918 sodasta, joten tapahtumafaktojen tasolla tutkijoiden aiemmin jo hyödyntämät muistelmat ei tiedollisesti tarjoa 2000-luvun lukijalle uutta. Sisällissodan myrskyisistä tapahtumista ja seurauksista kiinnostuneille lukijoille Railon muistelmat tarjoaa miellyttävästi ja analyyttisesti kirjoitettuja aikalaiskuvia marraskuun lakkokriisistä Sortavalassa, työväenlehdistön käytännön arjesta ja vankileirien oloista niiden kokijan, maltillisen sosiaalidemokraatin näkökulmasta.

 

 

Mainittu tai arvioinnin tukena käytetty tutkimuskirjallisuus:

Helleman, Jarl 1999: Kustantajan näkökulma. Kirjoituksia kirjallisuuden reunalta. Otava, Helsinki.

Paavolainen, Jaakko 1966: Poliittiset väkivaltaisuudet Suomessa 1918. Osa 1, Punainen terrori. Tammi, Helsinki.

Paavolainen, Jaakko 1967: Poliittiset väkivaltaisuudet Suomessa 1918. Osa 2, Valkoinen terrori. Tammi, Helsinki.

Paavolainen, Jaakko 1971: Vankileirit Suomessa 1918. Tammi, Helsinki.

Saarela, Tauno 2010: Työväenliikkeen tulkinnat sisällissodasta. Teoksessa Sisällissodan pikkujättiläinen. Toimittaneet Pertti Haapala ja Tuomas Hoppu. WSOY, Helsinki.

Suodenjoki, Sami 2010: Vankileirit. Teoksessa Sisällissodan pikkujättiläinen. Toimittaneet Pertti Haapala ja Tuomas Hoppu. WSOY, Helsinki.

Tanner, Väinö 1957: Kuinka se oikein tapahtui. 3. painos. Tammi, Helsinki.

Utrio, Untamo, Hellemann, Jarl ja Manninen, kerttu 1968: Tammen neljännesvuosisata. Toiminta ja tuotanto 1943-1967. Kustannusosakeyhteiö Tammi, Helsinki.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *