MAKROELITISMISTÄ MINIHISTORIOINTIIN

"Yksittäisen kuvan suurentaminen ei tuo ainoastaan selvemmin esille aiemmin hämäriä yksityiskohtia vaan paljastaa kohteesta myös kokonaan uusia rakenteellisia muodostelmia." Noin määrittelee, enemmän filosofina ja lehtimiehenä tunnettu, saksanjuutalainen Walter Benjamin mikrohistorian. Benjamin keskenjääneet kirjoitukset 1800-luvun historiasta pariisilaisten kauppa- ja markkinapaikkojen kuvaamisen kautta on yksi tapa lähestyä menneen todellisuuskuvaa "virallisen" makrohistoriankirjoituksen takaa. Mikrohistoriasta paljon ennenkin kirjoittaneen sosiaalihistorian professorin Matti Peltosen esseekokoelman uusimpia näkökulmia mikrohistorialliseen tutkimukseen on juuri Benjamin vähemmälle huomiolle jääneet kirjoitukset.

Peltonen, Matti: Mikrohistoriasta. Gaudeamus, Hanki ja Jää, 1999. 173 sivua. ISBN 951-662-776-5.

"Yksittäisen kuvan suurentaminen ei tuo ainoastaan selvemmin esille aiemmin hämäriä yksityiskohtia vaan paljastaa kohteesta myös kokonaan uusia rakenteellisia muodostelmia." Noin määrittelee, enemmän filosofina ja lehtimiehenä tunnettu, saksanjuutalainen Walter Benjamin mikrohistorian. Benjamin keskenjääneet kirjoitukset 1800-luvun historiasta pariisilaisten kauppa- ja markkinapaikkojen kuvaamisen kautta on yksi tapa lähestyä menneen todellisuuskuvaa "virallisen" makrohistoriankirjoituksen takaa.

Mikrohistoriasta paljon ennenkin kirjoittaneen sosiaalihistorian professorin Matti Peltosen esseekokoelman uusimpia näkökulmia mikrohistorialliseen tutkimukseen on juuri Benjamin vähemmälle huomiolle jääneet kirjoitukset. Väistämättä edellä olevasta lainauksesta tulee mielen Roland Barthesin kirjoitukset valokuvasta, jonka yhteyden Peltonen kirjansa loppupuolella mainitseekin. Taideteosten yksityiskohdat ja niistä kiinnostuminen on tyypillinen mikrohistoriallinen tapa löytää poikkeuksien kautta oleellisia merkityksiä (Vrt. taiteentutkija Morellin metodi). Benjamin lisäksi Peltonen käsittelee enemmän tunnettuja kansainvälisiä mikrohistorian tutkijoita, kuten Carlo Ginzburgia, Giovanni Leviä, Natalie Zemon Davisia, Pierre Norania ja Michel de Certeauta. ‘Mikrohistoriasta’ -kirjaa voisikin pitää eräänlaisena mikrohistorian oppihistoria-koosteena. Esseistisestä luonteestaam johtuen se on toki myös pohdiskeleva.

Historiankirjoituksessa 1970-luvulta lähtien vaikuttaneen mikrosuuntauksen antina olemme saaneet tutustua menneisyyden kuvaamisessa muuhunkin, kuin valtakunnan tason talouspoliittisiin linjoihin tai suurmiessaagoihin. "Tavallisen ihmisen" arki saattaa kertoa paitsi mielenkiintoisia ja valtavirran historiankirjoituksesta poikkeavia asioita, niin niiden kautta ehkä myös jotain yleisempää ajan mentaliteeteista. Peltonen puhuu miniatyyrimetaforista – isojen asioiden lähestymisestä marginaalisten erikoistapausten kautta. Mentaliteettien tai arkipäivän historia ei kuitenkaan ole sama asia kuin mikrohistoria. Mentaliteettien kautta esim. Annales-koulukunnan oppien kautta tuodaan esiin uudella tavalla määritelty tutkimuskohde, kun taas mikrohistoria on tutkimuksen yleistä strategiaa valaiseva termi. Peltosen mukaan "mikrohistoria ei ole tutkimusmetodi, vaan jotain laajempaa, joka liittyy tutkimuksen lähtökohtiin, strategisiin ratkaisuihin tutkimuksen alussa ja koko työn vaikuttaviin valintoihin. Keskustelu mikrohistoriasta on ennen kaikkea metodologista keskustelua". Mikrohistoria on monimuotoista ja monikäyttöistä ja sillä on yhteytensä muihinkin yhteiskuntatieteisiin. Peltosen mukaan historiantutkijat nykyään ottaisivat muidenkin yhteiskuntatieteiden panoksen vakavasti.

"Poikkeuksellinen tyypillisyys" on avainsana Natalie Zemon Davisin kuuluun ja suosittuun teokseen ‘The Return of Martin Guerre’. Omalaatuista kertomusta pienestä ranskalaisesta talonpoikaiskylästä on pidetty mentaliteettien historiana ja tapaansa lähestyä kohdettaan mikrohistoriallisena. Davisin tutkimuskohteena on kolmiodraama, joka on kiehtova tarina lapsiavioliitosta, impotenssista, petkutuksesta, oikeudenkäynnistä ja sotaveteraanin yllättävästä paluusta. Saippuaooppera-tyyppinen kertomus on ollut mahdollista jäljittää, koska jutun hoitoon osallistuneet oikeusoppineet olivat tehneet tapauksesta tuoreeltaan kirjoja. Davisin päättelyjen kautta voimme nähdä, että rahvaankin miehillä ja naisilla oli jo 1500-luvulla tunne-elämää, jonka taustalla uskonpuhdistuksen ajan moraaliopit törmäilevät ja ihmiset alkavat tietoisesti muokata identiteettiään. Davisin kirja tuo poikkeuksellisen ja kiehtovan tarinan kautta 1500-luvun sen mentaliteetin, joka korosti yksilöllistä persoonallisuuden kehittymistä. Eikä kyse ole eliitin ylhäältä päin johdetuista opeista ja esimerkeistä, vaan talonpoikaiselämästä. Peltosen esittely Davisin tutkimuksesta kiehtoo paitsi hankkimaan ‘The Return of Martin Guerren’, niin myös amerikkalaistutkijan suomennetun teoksensa ‘Kolme naista’, joka on myös mikrohistoriaa.

Mikrohistorian italialaisen suunnan nimet ovat Giovanni Levi ja Carlo Ginzburg. Viimeksi mainittuun on ollut mahdollista tutustua Suomessa enemmänkin. Vaikkei onnistuneinta teostaan 1500-luvulla eläneestä talonpoikaisesta mylläristä (‘The Cheese and the Worms. The Cosmos of a Sixteenth-Century Miller’) olekaan suomennettu, on Ginzburgin käsityksiin mikrohistoriasta ollut mahdollista tutustua ‘Johtolankoja’ -teoksen muodossa. Kirjan esipuheen kirjoittanut Peltonen ei tämän uusimman kirjansa yhteydessä juuri mitään uutta esitäkään Ginzburgistä. Sekä Ginzburg, että Levi tuovat tutkittavien "normaalien poikkeusten" kautta havaintoja ja hypoteeseja eliitti- ja kansankulttuurin suhteista. Levinin suomennetun ‘Aineettoman perinnön’ kautta pääsemme tutustumaan italialaisen manaajapapin maailmaan. Esikapitalistinen moraalitalous suku- ja perhestrategioineen näyttäytyy papin toiminnan ja taustan kautta.

Jos Levi ja Ginzburg ovat suomalaisillekin jo vanhastaan tuttuja, eivät välttämättä niinkään Pierre Noran ja Michel de Certeau mikrohistorioitsijoina. Annnales-koulukuntaan kuuluvaksi katsottavan Noranin järkälemäinen ‘Muistin paikat’ tarttuu pieniin yksityiskohtiin, tapahtumiin ja ilmiöihin. Sen tavoite on kuitenkin kokonaisuutta tavoitteleva. Oleellista Noranin kirjassa on "muistin paikan" käsite. Asioiden painumista mieleen helpotetaan avaruudellisen tilan käyttämisellä muistisääntönä. Määritelmän mukaan se merkitsee esineellistä tai ei-esineellistä symbolia, joka on inhimillisen työstämisen kautta tullut jonkin yhteisön historiallisen muistin osaksi. Muistin miljöiden kadotessa, voidaan historia Noranin mukaan tavoittaa vain keinotekoisesti kirjoissa ja dokumenteissa tai museoissa. "Muistin paikat" on moniäänistä ja hylkää kronologian. Se on ennen kaikkea yhteisöjen muistin rakentamisen historiaa. "Muistin paikat" hahmotetaan Peltosen mukaan merkkeinä, mikrotason ilmiöinä, jotka viittaavat laajempiin makroilmiöihin.

Certeau on tunnettu etenkin kansankulttuurin historian tutkijana ja arkielämän filosofoijana. Häntä kiinnostaa lisäksi "poikkeuksellinen yksityiskohta" tai "merkittävä" poikkeava. Certeau korostaa etenkin yhteiskuntatieteiden ja historiantutkimuksen yhteyttä. Historiantutkijoiden täytyy tietää yhteiskuntatieteilijöiden kehittelemät mallit ja pyrittävä myös soveltamaan niitä. Raja-alueet ovat Certeaulle tärkeitä myös strategisesti. Hän on kiinnostunut marginaaleista, hiljaisuuksista ja aukoista.

Peltonen käsittelee myös mikrohistorian kritiikkiä. 1970-luvulla historiankirjoituksessa noussut modernisaatioteorian kritiikki, jossa arvosteltiin yhtenäiskulttuurista maiden ja yhteiskuntien keskinäistä riippumattomuutta ja aatteilla selittämistä, on nähty osana postmodernia suhtautumista maailmaan. "Suurten kertomusten" hylkääminen on tästä selvä näyttö. Peltosen useaan otteeseen viittaama Lawrence Stonen historiankirjoituksen muutoksesta 1970-luvulla kertova artikkeli ’The Revival of Narrative’ tosin väittää ilmeisesti kuitenkin täysin päinvastaista. Peltosen Stoneen viittailu ja hänen ajatustensa kumoaminen tuntuu muutenkin hieman ihmeellisesti perustellulta. Keino mikrohistoriallisten perusteiden käsittelyynhän se toki on, mutta ehkä hiukan keinotekoinen.

Epätyypillisyyden korostaminen tutkimalla "eriskummallisia" ja "sekavia" henkilöitä on ollut myös arvostelijoiden argumentoinnin kohteena. Peltonen viittaa brittiläiseen historioitsijaan John H. Elliottiin, jonka mukaan mikrohistorioitsijat populaarikulttuurin tutkimuksineen ovat "minihistorioitsijoita", jotka johtavat väistämättömään pirstoutuneen ja triviaalin historiankäsityksen muodostukseen. Peltosen mukaan tämän taustalla on tutumpi maagiseen ajatteluun vivahtava käsitys siitä, että historiantutkijan arvo riippuu hänen tutkimiensa aiheiden arvokkuudesta. Peltonen viittaa myös suomalaiseen keskusteluun, jossa ovat olleet vastakkain elitistinen "tärkeä" ja "varsinainen" historia ja arkipäivän historia. Peltonen summaa mikrohistoriakritiikin mikrohistorian omaksumaan historiallisen ajan käsitteen monimuotoisuuteen, kysymykseen alimpien luokkien rationaalisesta käyttäytymisestä ja kokeellisesta tavasta rakentaa historiallista kertomusta.

Yhdessä aikaisempien mentaali- ja mikrohistoriaa käsittelevien kirjoitustensa kanssa Peltonen on eittämättä parhaiten asiaan perehtynyt Suomessa. Tämä uusin on kuitenkin enimmäkseen edellisten kirjoitusten toisintaa. Vähäisestä, mutta sitäkin enemmän ajatuksia herättävästä, uudesta tiedosta huolimatta on ‘Mikrohistoriasta’ sujuva ja kiehtovakin tapa tutustua historiantutkimusmetodiin, jolla on paljon annettavaa tämän päivän historiankirjoitukselle. Niin ja kansi on varsin onnistunut.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *