Makumuistoja sukuarkistosta

Kakkukirjako kulttuurihistoriaa? Miksipä ei – ja tähän nimenomaiseen kakkukirjaan voi ilman isoa aasinsiltaa liittää myös ripauksen taloushistoriaa.

Laijoki, Ritva: Kakkuja ja kahvikutsuja. Leivontareseptejä Svinhufvudin suvun naisten kokoelmista. Karisto Oy, 2011. 127 sivua. ISBN 978-951-23-5443-6.

Kakkuja ja kahvikutsuja on kuutisenkymmentä reseptiä sisältävä leivontaohjekirja. Kakkujen, torttujen ja piiraiden, pikkuleipien ja leivosten ohjeet ovat Svinhufvudin suvussa kulkeneita, suvun naisten vuosikymmenten varrella keräämiä. Vanhimmat niistä ovat 1800-luvun alusta, mutta pääpaino on 1900-luvun alkuvuosikymmenissä, jolloin P. E. Svinhufvud vaikutti Suomen politiikassa ja hänen vaimonsa Ellen antoi nimensä yhdelle historiaan jääneelle leivonnaiselle.

Lapsuuden kultaiset kesät

Kirjan on koonnut Ritva Laijoki, joka on Pehr Evind Svinhufvudin (1861–1944) ja hänen vaimonsa Ellenin (1869–1953) lapsenlapsenlapsi. P. E. Svinhufvud toimi ennen presidenttikauttaan mm. kihlakunnantuomarina, eduskunnan puhemiehenä, valtionhoitajana ja pääministerinä. Ellen puolestaan synnytti kuusi lasta, hoiti suurta taloutta ja piti perheen maatilalla Luumäen Kotkaniemessä täysihoitolaa. Hän oli toimen nainen, joka lähti saattelemaan miestään Siperiaan, kun tämä karkotettiin vuonna 1914. Myöhemminkin Ellen kävi Siperiassa tervehtimässä miestään, ja kansalaissodan aikana pariskunta piileskeli eri paikoissa Helsingissä, kunnes Pehr Evind pääsi pakenemaan ulkomaille.

Näistä dramaattisista tapahtumista ei kirja kuitenkaan kerro: sen maailmassa nutturapäiset, pitkähameiset naiset kokoontuvat rouvasväen kesken kahvipöytien ääreen tai maalaavat isolla joukolla posliinia, poseeraavat kameralle aviopuolisoiden vierellä, asettuvat kuviin kesken arkiaskareiden lapset sylissään. Suvun perhealbumeista on kakkuohjeiden oheen kaivettu kuvia, joita todennäköisesti ei ole julkaistu koskaan aikaisemmin.

Tekijällä itsellään ei ole henkilökohtaisia muistoja presidenttiparista, mutta hänen äitinsä Marianne Laijoki (o.s. Sommar, Svinhufvudien Gretel-tyttären tytär) on kertonut hänelle lapsuusmuistojaan, joista suuri osa liittyy isovanhempien maatilalla vietettyihin lapsuuden kesiin. Niissä isoisä metsästää ja kalastaa, kokee verkkojaan ja asettaa ne kuivumaan omin käsin vuolluille katajaripustimille. Pehtori huolehtii pelloista, karjakko hoitaa lehmät, mutta lastenlapset komennetaan joskus heinäpellolle avuksi. Kotkaniemestä tehdään veneretkiä lähisaariin, joissa naisväki poimii mustikoita ja pikkupojat onkivat soppakaloja. Kesäiltoina Ellen-mummu tekee käsitöitä, päivisin hoitaa kukkapenkkejä ja kanatarhaa. Juhannuksena pataan pannaan kahdeksan litraa kermaa, runsaasti kananmunia sekä sokeria ja veivataan jäätelöä niin että sitä riittää koko suvulle.

Kirjan lukija saa siis kurkistaa kadonneeseen maailmaan, jossa perinteinen elämänrytmi ei vähästä järky. Mitä nyt joskus 1930-luvulla, kun papasta tulee ensin pääministeri, sitten presidentti, ja eräänä kesäpäivänä armeijan vesitaso laskee Pajalahden venevalkamaan, lentäjä ja upseeri menevät noutamaan pappaa lasten jäädessä pyörimään koneen ympärille. – Näyttää siihen ehättäneen perheen naisväkikin; etteipä vain kuvassa olisi Ellen-mummukin raitaleningissään…

Mummu, musterit ja Mannerheim

Viehättävät mustavalkokuvat ja pikku-Mariannen muistot saavat hohtonsa siitä, että isovanhemmat eivät olleet kuka tahansa mummu ja pappa, vaan Suomen tasavallan kolmas presidenttipari. Presidenttikautena (1931–1937) Svinhufvudit eivät päässeet oleskelemaan Kotkaniemessä yhtä paljon kuin aikaisemmin, mutta vaikuttaa siltä, että presidentinrouvanakaan Ellen ei kaihtanut töihin tarttumista: kanat oli ruokittava, kakut leivottava. Kotkaniemen kanojen munista Ellen leipoi usein hopeakakkua, siis sokerikakkua johon munista käytetään ainoastaan valkuaiset. Se olikin Pehr Evind Svinhufvudin lempileivonnainen, mutta ”Ukko-Pekalle” kelpasi kahvikupposen kera myös tavallinen sokerikakku.

Tavallista lienee, että suvussa kulkevat reseptit saavat nimensä alkuperäisen – tai ahkerimmin ohjetta käyttäneen – leipojan mukaan. Näin myös Svinhufvudin suvussa: resepteissä vilahtelevat monen sukupolven naiset. Isoäiti Ellen näyttää hopeakakkunsa ohella leiponeen ainakin marenkeja ja viipaleiksi leikattavia prinsessapikkuleipiä. Pari seuraavaa sukupolvea on myös keräillyt ja kehitellyt reseptejä, niinpä joistakin on kirjassa eri variaatioita. Esimerkiksi Sommarin sisarukset Ulla ja Marianne leipoivat ”upside-down”-omenakakkunsa hiukan toisistaan poikkeavin ohjein.

Ohjeiden nimissä esiintyviä mustereita ei yleensä ohjeen yhteydessä esitellä. Jos lukija haluaa tietää, kuka kukin on, hän joutuu päättelemään sen perhekuvista, eivätkä kaikki sukulaisuussuhteet selviä niistäkään. Itse leivontaohje ei tietenkään näistä lisätiedoista muuksi muuttuisi, mutta Millan, Babben, Sagan, Irjan, Aino-mummin ja Engla Adolfinan olisi hyvin voinut parilla rivillä liittää osaksi tätä herkullista historiankirjoitusta. Rusinoita ja manteleita sisältävä, kinuskilla kuorrutettu Mannerheimin kakkukin pistää miettimään: tarjottiinko sitä sotamarsalkalle vai olivatko Ellen-rouva ja Mannerheimin taloudenhoitaja vaihtaneet lempireseptejään keskenään?

Marenkia, mantelia ja kahvinmakuista kreemiä

Itsenäisyyspäivän juhlaperinne, joka oli aloitettu joulukuun kuudentena pidetyillä kahvikutsuilla vuonna 1919, sai uusia muotoja Ellen Svinhufvudin emännöidessä presidentinlinnaa. Mukaan alettiin kutsua enemmän puolisoita ja tarjoilu monipuolistui. Yhdeksi juhlien vakiotarjottavaksi tuli konditoria Stellan manteli-marenkipohjista ja kahvinmakuisesta kreemitäytteestä valmistettu kakku, joka tuolloin tunnettiin nimellä Fragilité. Sitä syötiin myös Svinhufvudin suvun juhlissa ja Ellenin omilla kutsuilla. Konditoria nimesi kakkunsa rouvan luvalla Ellen Svinhufvud-kakuksi, ja sitä tarjoiltiin presidentinlinnan juhlissa myös Svinhufvudin kauden jälkeen, aina 2000-luvulle saakka. Kakku sai muutenkin klassikkoleivonnaisen aseman; erityisesti tavaratalo Stockmann myi sitä pääkaupunkiseudulla suuria määriä.

Vuonna 2006 Stockmann vaihtoi tavarantoimittajaa; Stellan tilalle tuli toinen leipomo ja kakkukin sai uuden nimen, Sans Rival (vertaansa vailla). Stella piti tuotetta alkuperäisen kopiona ja haastoi Stockmannin markkinaoikeuteen. Pari vuotta asiaa pohdittuaan markkinaoikeus langetti tavaratalolle uhkasakon. Stella ajautui konkurssiin. Vaikka kakkukiista ei ollut konkurssin ainoa syy, sen vaikutus oli huomattava. Suomen taloushistoria ei taida tuntea toista mantelikakkuun kaatunutta yhtiötä?

Pienen tauon jälkeen ”alkuperäistä” kakkua alkoi taas saada: Billnäsin ruukki hankki oikeudet nimeen ja reseptiin. Alkuperäisimmillään kakku kuitenkin esiintyy Kakkuja ja kahvikutsuja -kirjassa, eikä 1950-luvun Kotikokki-lehdessä julkaistu resepti ole ylivoimaisen vaikea nykypäivänkään kotikokille. Varoituksen sana on toki paikallaan: sokeria ja voita, manteleita ja kermaa on reseptissä reilusti, mutta niitä ei säästellä kirjan muissakaan ohjeissa, kuten ei raaka-aineita yleensäkään. Esimerkiksi raittiuskakku vuodelta 1863 sisältää hyvänlaisen tujauksen eli puoli kvarteria (nykymitoissa 16 cl) punssia tai madeiraa.

Paunat, aluna ja wieno uuninlämpö

Leivontakirjan tärkein anti ovat tietenkin itse ohjeet. Reseptit ovat herkullisen tuntuisia – pari niistä testasin ja toimiviksi havaitsin. Suuret leivonnaiskuvat eivät juuri poikkea muiden vastaavien kirjojen kuvista – ryytiä kirjalle antavatkin juuri nuo edellä esitellyt perhekuvat ja muistelmat.

Kun useilla resepteillä on ikää toistasataa vuotta, ovat myös monet niissä esiintyvät mitat nykyleipurin mielestä harvinaisia ja ehkä hankaliakin. Mitat on säilytetty alkuperäisohjeiden mukaisina, mutta kirjan alussa annetaan niille selitykset. Paunat, luodit ja tuopit on muunnettu nykymitoiksi muutamissa vanhoissa resepteissä, mutta esimerkiksi vuoden 1822 mantelitorttua leipoessaan saisi käytellä taskulaskinta ahkerasti.

Leivonnaisten kohotusaineetkin olivat ennen erilaisia. Useimmiten käytettiin alunaa ja hirvensarvisuolaa, joita saa edelleen apteekista; hirvensarvisuola tosin on korvattavissa leivinjauheella. Ilman kirjan alkulausetta olisi myös haastavaa arvata oikea paistolämpötila: innokkaankaan jauhopeukalon mieleen ei ehkä tule, että wieno uuninlämpö on korkeampi kuin kohtalainen tai tavallinen uuninlämpö.

Siwumennen sanoen: runsas w-kirjaimen wiljely on ehkä ollut tekijän (tai kustannustoimittajan) mielestä omiaan luomaan kirjalle wanhojen hywien aikojen tunnelmaa. Mutta kun w esiintyy yhdessä ohjeessa kaksikymmentä kertaa, myös sanoissa waahdottaa, leiwinpaperi ja kermawiili, se alkaa hiwenen haitata…

Kulttuurihistorialla kuorrutetulla kakkukirjalla on käyttöä, jos haluaa leipoa epookinmukaisia herkkuja tai antaa jauhopeukaloystävälleen lahjan, jossa on hiukan ylimääräistä maustetta.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *