Kun valkoisen vallan Etelä-Afrikasta kerrotaan kehkeytyneen ”pohjoismaisen hyvinvointivaltion” kaltainen yhteiskunta, silloin sopii odottaa, että arvion esittäjä suhteuttaa sanottavansa heti seuraavassa virkkeessä. Taannoista Etelä-Afrikkaa tuskin tulee samaistaa ajankohdan Skandinaviaan.

Suhteuttava osuus ei jää tekemättä tutkijalta, tässä tapauksessa Raakel Inkeriltä. Hänen tietokirjansa Valkoista ja mustaa on osittain omiin tutkimuksiin nojaava kompakti historiateos, jonka painopiste lepää apartheidin eli rotuerottelun vuosissa. Valkoihoinen vähemmistö nautti hyvinvoinnin hedelmistä samalla kun muilta – väestön enemmistöltä – evättiin mahdollisuus yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen ja sitä tietä säädylliseen elämään.

Rinnakkaisia, mutta erillisiä todellisuuksia oikeutettiin sorrettujen edulla. Vallanpitäjät esittivät, että ”kaikkien etnisten ryhmien tai rotujen tuli saada säilyttää oma kulttuurinen perimänsä ja identiteettinsä”, Inkeri kirjoittaa. ”Haluttiin ajatella, että tämän vuoksi kaikki ihmiset ja ryhmät kannattivat eriytymistä ja erottelua; kaikki halusivat säilyttää oman sosiaalisen identiteettinsä, oman etnisen ryhmänsä yhtenäisyyden ja omaleimaisuuden.”

Entä miksi valkoiset alun perin ottivat sanellakseen Etelä-Afrikan voimasuhteet? Asiaintilan selitti heidän ilmeisen vilpittömän ymmärryksensä mukaan jumalallinen oikeutus. Monet heistä olivat 1600-luvulla seudulle asettautuneiden eurooppalaisten jälkeläisiä, ja näiden afrikaanereiden (”afrikkalaisten”) mytologiassa eteläinen Afrikka edusti Luvattua maata – uutta Israelia. Tästä tulin itsekin vakuuttuneeksi takavuosien matkoillani, kun pyhäaamun rauhassa, kirkonkellojen soidessa käyskentelin Bethlehemin pikkukaupunkia halkovan Jordanjoen varrella. ”Kansamme historia on vuosisatojen suurin mestariteos”, Raakel Inkeri lainaa Daniel Malania, pappismiestä ja afrikaanerijohtajaa. ”Me pidämme tätä kansakuntaa oikeutenamme ja velvollisuutenamme, koska universumin arkkitehti antoi sen meille.”

Ylätyylisiä julkilausumia olisi 2020-luvulta käsin helppo hämmästellä ja pitää kerrassaan tärähtäneinä. Inkeri tyytyy toteamaan vallinneen ajatusmallin ja huomauttamaan, että rotuopit olivat arvossaan muillakin suunnilla toiseen maailmansotaan asti. Mitään takeita ei ole siitä, että vaikkapa Serbiasta tai Suomesta saapuneiden siirtolaisten jälkikasvu olisi kohdellut alkuperäisväestöä yhtään sen sievemmin kuin hollantilaisten ja saksalaisten jälkeläiset, jollaisia afrikaanerit tapasivat (ja tapaavat) olla.

Rasismia, rikoksia, rotupuhetta

Suomeksi laadittuna Etelä-Afrikan historianiteenä Valkoista ja mustaa on yllättävää kyllä pioneerityö. Buurisodasta inspiroituneen lehtori Oskar Relanderin pikku teoksen sijoitan siis eri sarjaan, mutta englantilaisen David Masonin 2000-luvun Matkaopas historiaan (2004) kestää vertailun Raakel Inkerin kirjaan. Viitteet ja kirjallisuuslistat Masonilta puuttuvat, asiaosaaminen on Inkerin veroista, liiteosuus hakemistoineen ja aikajanoineen päihittää suomalaisen verrokin.

Raakel Inkeri tosin karttaa ”historiaa” kirjansa nimessä, ja takakansi lupaa vain ”johdattaa” lukijan kolonialismin ja apartheidin kautta nykyhetkeen. Turhasta kainostelusta huolimatta kyse on Etelä-Afrikan täysipainoisesta, yleistajuisesta historiasta, joka alkaa valkoisen miehen ensi askelista Hyväntoivonniemellä. Niillä sivuilla hivenen hätkähdin, kun tekijä tulee olettaneeksi, että muinaisten maahanmuuttajien joukkoon mahtui ”varmaan joku suomalainenkin, kuka tietää”. Ainakin Eero Kuparisen tutkimusten lukijat tietävät suomalaisia seikkailijoita rantautuneen seudulle 1700-luvulta lähtien.

Apartheidin syvin, maailmansotia saatellut kausi saa tietokirjassa kattavimman käsittelyn karmeine lainauksineen. Historiankirjoitus on vääjäämättä valikoivaa ja omat valintansa Raakel Inkeri perustelee. Apartheidin arkiseurauksista painottuu segregaatio, alueellinen eriytyminen, mikä selittyy Inkerin taannoisella väitöskirjalla, jossa hän analysoi rotuerottelun jälkiä Kapkaupungin entuudestaan vain valkoisille varatussa lähiössä. Puhuessaan omista havainnoistaan hän ottaa samalla etäisyyttä edeltäneiden lukujen tasapaksuun asiaproosaan. Välillä teksti muistuttaa matkaopasta, jollainen suomeksi ilmestyi viimeksi vuonna 2010 Etelä-Afrikan isännöidessä jalkapallon MM-turnausta. ”Uber-taksia voi käyttää, ainakin osassa maata. – – Pyörätiet ovat tavallisilla asuinalueilla tuntemattomia. – – Tankkaajat ja ikkunanpesijät saavat osan palkastaan tippinä.”

Tätä nykyä Etelä-Afrikka tunnetaan paitsi matkakohteena myös henkirikosten ja massiivisen korruption tyyssijana. Raakel Inkeri päätyykin ihmettelemään, millaisen osuuden 2000-luvun ”ongelmat ja epäkohdat” valtaavat kirjan tekstimassasta. Vuoden 1994 vapaita ja sikäli historiallisia vaaleja seurannut euforia on totisesti haihtunut kuin aamu-usva Pöytävuoren yltä. Toisaalta jo tuolloin osattiin pelätä katurikollisuuden kasvua ja keskustella huolestuneeseen sävyyn siitä, mitä maassa tapahtuisi ”Mandelan jälkeen”. Niihin aikoihin jouduin itsekin Johannesburgissa ryöstetyksi kahteen eri otteeseen keskellä päivää (ja kolmannen kerran kaupungin liepeillä iltahämärissä). Ymmärrettävää toki on, että sukupolvesta toiseen alistettu kansanosa suorittaa tulonsiirtoa oman käden oikeudella; mutta sekin on totta, että kaikkia vääryyksiä ei sovi panna ”kolonialismin tai apartheidhallinnon piikkiin”, kuten tekijä toteaa.

”Ennakkoluuloja on paljon puolin ja toisin”, Raakel Inkeri jatkaa omien kokemustensa kirjaamista. Sen havainnon auliisti uskon, mutta johtopäätökseen suhtaudun kärjistyksenä: ”Kaikki ovat joka tapauksessa toistensa mielestä rasisteja.” Vaikka nykyinen Etelä-Afrikka on virallisesti ”roduton” (non-racial) valtio, rotupuhe näkyy ja kuuluu ja vaikuttaa jokapäiväiseen elämänmenoon. Siksi Inkeri puolustaa epämuodikkaita sananvalintojaan – rodun hän varustaa välillä lainausmerkeillä – vielä viimeisessä pääluvussa. ”Eri asia sitten on, mitä [rotu] oikeastaan tarkoittaa eri maissa ja yhteiskunnissa.”

Pitkä tie sovintoon

Etniseen taustaan katsomatta uskonnollinen usko yhdistää useimpia eteläafrikkalaisia. Uskonnollinen vakaumus on perinteisesti myös jakanut heitä. Afrikaanereiden ikioma Hollantilainen reformoitu kirkko kuitenkin tuomitsi rasismin 1980-luvulla ja avasi ovensa kaikelle kansalle, minkä Raakel Inkeri olisi ehkä voinut todeta. Anglikaanisen kirkon emeritusarkkipiispa Desmond Tutu oli puolestaan jo profiloitunut apartheidin vastustajaksi, kun hänet nimettiin Totuus- ja sovintokomission johtajaksi 1990-luvulla. Tämän maailmanlaajuista mainetta nauttineen elimen Inkeri esittelee enimmäkseen kriittisesti, mikä on sikäli oikeutettua, että kristillisen hurskauden sävyttämillä istunnoilla oli kosolti epäilijöitä.

Kelpo historiakirjan yksittäisiä rajauksia tai laiminlyöntejä on aina hieman epäreilua repostella. Totean silti, että taiteita tai ylipäänsä kulttuuririentoja Raakel Inkeri ei käsittele, ellei sitten urheilua katsota kulttuuriksi. Laulaja, kansalaisoikeusaktivisti Miriam Makeba olisi mielestäni ansainnut maininnan, samoin Albert Luthuli, African National Congressin (ANC) pitkäaikainen johtaja ja Nobelin rauhanpalkinnon saaja vuodelta 1960. Ja kun tiedetään, missä määrin apartheidin arkkitehdit kammosivat kommunismia, miksipä ei olisi voinut viitata 2010-luvun lehtiotsikoihin: vastoin omia vakuuttelujaan Nelson Mandela oli nuorena ollut jäsenkorttikommunisti. Tämä paljastus muuten puuttuu Mandelan tuhdeimmasta ja luotettavimmasta elämäkerrasta (jota Inkerin bibliografia ei tunne).

Laitimmaisen huomautuksen osoitan kustantajalle. Valkoista ja mustaa ilmestyi alkuvuonna 2024, joten viimeistään kustannustoimittajan olisi täytynyt poistaa käsikirjoituksen arvuuttelut ”vuoden 2024 vaalien” tuloksilla, vaalien, jotka pidettiin menneenä keväänä. Kirjasta tuskin haluttiin journalistista sesonkituotetta, joka näiltä osin vanhenisi muutamassa kuukaudessa. Tekijän tulosarvailut osuvat tosin sikäli oikeaan, että parlamenttivaaleissa tyrmätyksi tultuaan ANC:n oli taivuttava koalitiohallitukseen, minkä siirron seurauksista saanemme aikanaan lukea käsillä olevan niteen uudesta laitoksesta.

Aiheesta enemmän:

Inkeri, Raakel, ”Race” Conditioning Social Cohesion in a Post-Apartheid Cape Town Neighbourhood. Helsinki, 2019.

Kuparinen, Eero, An African Alternative: Nordic Migration to South Africa, 1815–1914. Käänt. Keith Battarbee. Suomen Historiallinen Seura ja Siirtolaisinstituutti, 1991.

–– Valkoista Afrikkaa rakentamassa. Pohjolan miehet ja Kapmaa Hollannin Itä-Intian kauppakomppanian hallintokaudella 1652–1795. Turun yliopiston historian laitos, 1995.

Mason, David, Matkaopas historiaan – Etelä-Afrikka. Suom. Anne Toppi. UNIpress, 2005.

Relander, Oskar, Etelä-Afrikka ja sen tasavallat. K. J. Gummerus, 1900.

Sampson, Anthony, Mandela. Virallinen elämäkerta. Täydentänyt John Battersby. Suom. Essi Suominen ym. Auditorium, 2014.

Teppo, Annika, Afrikaners and the Boundaries of Faith in Post-Apartheid South Africa. Routledge, 2022.

Thompson, Leonard, The Political Mythology of Apartheid. Yale University Press, 1985.

Tutu, Desmond, Anteeksiantaminen – tie tulevaisuuteen. Suom. Ritva Hellsten. Gummerus, 2001.