Amos Anderssonin taidemuseon kevään 2008 suurnäyttelyn "Domus Pompeiana. Talo Pompejissa" yhteydessä julkaistiin kolmella kielellä ‒ suomeksi, ruotsiksi ja italiaksi ‒ samaa nimeä kantava kirja. Periaatteessa kai kyse on näyttelyluettelosta, mutta varsinainen luettelo-osa jää kyllä sen verran pieneksi, ettei kirjan kutsuminen luetteloksi tee sille oikeutta. Kyseessä on kuitenkin suomalaisittain harvinainen herkku: ajankohtainen, suomenkielinen teos antiikin Rooman arkeologiasta.

Sikäli kirja liittyy kiinteästi näyttelyyn, että sekin keskittyy Helsingin yliopiston kaivausprojektin (EPUH, Expeditio Pompeiana Universitatis Helsingiensis) kohteena olleen muinaisen Pompejin korttelin IX 3 ja erityisesti korttelin suurimman asuintalon, Marcus Lucretiuksen talona tunnetun kokonaisuuden kaivausprojektin esittelyyn. Näyttelyn keskittyessä ymmärrettävästi juuri itse taloon ja sieltä löytyneisiin esineisiin, on kirjassa pyritty laajentamaan näkökulmaa.

Kirja näyttäisi periaatteessa jakautuvan kolmeen osaa. Ensimmäisessä osassa esitetään projektin kontekstia, niin tutkimushistoriallisesti kuin tutkimuskysymystenkin suhteen. Alun jälkeen lukija on monin verroin tietävämpi niin arkeologian kehityksestä tieteenalana kuin arkeologisen tutkimuksen aseman noususta "historian aputieteestä" omalla äänellä puhuvaksi tieteenalakseenkin. Pompeji-tutkimuksen historiaa käsittelevien artikkeleiden lukeminen rinnan domus-talojen teorian ja tutkimuksen kanssa on viehättävä kokemus, sillä molemmat kertovat oikeastaan siitä, miten toisaalta tekstejä on opittu olemaan uskomatta ja toisaalta esineitä opittu lukemaan. Arkeologian merkitys menneisyydentutkimukselle tuskin voi tulla paremmin esiin kuin näissä luvuissa.

Kirjan toisen osan muodostaa itse tutkimusprojektin kohteen eli Marcus Lucretiuksen talon kuvaus. On tietysti ymmärrettävää, että tilaisuus tuottaa tällainen kirja aiheuttaa houkutuksen yrittää tehdä kohteesta jonkinlainen "kevytjulkaisu" suomenkieliselle yleisölle ‒ lienee jopa todennäköistä, ettei kohteesta tämän syvempää esitystä suomen kielellä kovin pian saada. Halu esittää kohde mahdollisimman suuressa laajuudessaan on kuitenkin tehnyt esityksestä paikoin aika raskassoutuista, jopa luettelomaista. Erityisen ongelmallista tämä on itse talon rakenteiden esittelyssä, jossa tiiviiseen tilaan on jouduttu mahduttamaan eri tilojen kuvaukset sekä tilojen rakennehistoria. Parempaan lopputulokseen on päästy huoneiden seinämaalausten ja patsaskoristeluiden kuvauksissa, joissa usein kuva-aiheiden riemastuttavuus saa lukijankin viihtymään, vaikka teksti periaatteessa kärsiikin samoista ongelmista kuin talon rakenteiden kuvaus. Talosta tehtyjen löytöjen esittelyssä sen sijaan lopputulos on huomattavasti parempi, johtuen varmastikin siitä, että tarkoituksena ei ole ollut esitellä mahdollisimman nopeasti kaikkea, vaan antaa vain yleiskäsitys siitä, minkä tyyppistä materiaalia talosta on löytynyt ja mitä nämä löydöt tässä kontekstissa tarkoittavat. Lisäksi löytöjen esittelyä ei ole rakennettu puhtaan tilallisen järjestyksen ympärille, so. löytöjä ei käydä lävitse huone kerrallaan järjestyksessä talon läpi käyden ‒ mikä toisaalta jättää löytöjen ja talon arkkitehtuurin väliset linkit osin hieman hatariksi. Talon esittelyssä perinteinen arkeologinen tapa rakentaa kohteen julkaisu juuri näiden kolmen eri aineistotyypin erillisinä kuvauksina on lukijan kannalta ongelmallinen. Täydellisessä kaivauskertomuksessa vastaavaa ongelmaa ei koko teoksen suhteen pitäisi syntyä, kahdestakin syystä: Ensinnäkin, oletettu lukija kaivauskertomukselle on alaa hyvin tunteva ihminen, jonka ammattitaitoon kuuluu osata lukea kolmea erillistä kuvausta rinnakkain; Ja toisaalta, kaivauskertomuksessa on oletettavasti ns. tulkintaosa, jossa eri kuvaukset nidotaan yhteen. Tämän teoksen tapauksessa kumpikaan näistä ehdoista ei täyty, ja arkeologiaan etukäteen perehtymätön lukija tuskin saa talon kokonaisuudesta kovin hyvää kuvaa.

Koska itselläni ei ole tarjota parempaa vaihtoehtoa tilalle, on tällaisen kritiikin esittäminen ehkä hieman epäreilua. Kommenttini pitääkin nähdä laajemmassa kontekstissa: arkeologian popularisointi ‒ mistä tämä kirja kuitenkin on oivallinen esimerkki ‒ on vaikeaa, ja esittämäni kritiikki suuntautuukin laajemmin arkeologian tapaan esittää omia tutkimustuloksiaan suurelle yleisölle. Teoksen loppuosan esitykset arkeologian metodeista ovat mielenkiintoista ja hyvin kirjoitettua luettavaa, vaikkakin osin hieman vaikeaselkoisia ‒ erityisesti pigmenttitutkimuksista puhuttaessa.

Mitä sen sijaan jäin hieman lukijana kaipaamaan oli talon ja sen asukkaiden sitominen Pompejin kaupungin kontekstiin. Moneen kertaan käy kyllä ilmi, että Marcus Lucretius oli tärkeä mies, mutta mitä se sitten tarkoitti? Talon ominaispiirteitä verrattiin useaankin muuhun pompejilaiseen taloon, mutta mitä ja missä nämä talot sitten olivat? Erityisen ongelmallista tässä suhteessa on se, että ainoa kartta, mistä pystyy Marcus Lucretiuksen talon sijainnin kaupungissa päättelemään, on sivulla 23 oleva eri maiden kaivausprojektien sijainteja kaupungissa esittelevä kartta, ja tässäkään oikean kohteen löytyminen ei ole itsestäänselvää. Testihenkilö ei ko. kartan perusteella taloa löytänyt, koska ei osannut yhdistää eri maiden nimien joukossa ollutta akronyymiä EPUH siihen suomalaiseen projektiin, josta kirjan piti kertoa. Lisäksi kirjassa viitataan suureen joukkoon muita pompejilaisia taloja käyttäen sekä taloille annettuja moderneja nimityksiä että numerokoodeja, joiden perusteella talot on mahdollista löytää kartalla ‒ paitsi että kirjassa ei ole yhtään karttaa, minkä perusteella ko. koodit voisi edes summittaisesti sijoittaa kartalle.

Kirjan tekstitoimitus on kohtuullisen hyvää tasoa. Jotkut teksteistä puhuvat hieman ristiin toistensa kanssa, ja tiettyjä asioita toistetaan vähän turhankin kanssa. En usko, että kykenen koskaan unohtamaan sitä, että Marcus Lucretiuksen talon tablinumin takaseinä oli vain metrin korkuinen, ja puutarha aukesi suoraan seinän yläreunasta, luettuani asiasta vähän välistä. Kirjoitusvirheitä ei juurikaan löydy, ja kerronnan katkeamiset ovat hyvin satunnaisia.

Koska tässä tapauksessa kirjan ulkoasuun on selvästi panostettu, on sitäkin syytä arvioida. Ulkoasultaan kirja on hieno. Kartat ‒ edellä mainituista sisällöllisistä puutteista huolimatta ‒ ovat todella hyvän näköisiä ja visuaalisesti selkeitä. Ainoa huomautus lienee sivun 50 kartta, jossa numero 24 esiintyy kahteen kertaan eri merkityksessä mutta aivan samanlaisessa ulkoasussa. Kirjan otsikkokirjaisin on kirjaa varten tehty, ja on omasta mielestäni aika onnistunut ja sopii kirjan hillityn tyylikkääseen ulkoasuun. Taitto on kokonaisuutena tasapainoinen ja harmoninen, ja kuvien sijoittelu ja käyttö on onnistunutta. Painojälki on oivallista, ja värit hehkuvat kirjan sivuilla aivan kuten ne eivät enää hehku Marcus Lucretiuksen talon seinillä. Muutamia kommentteja ulkoasusta voi kuitenkin esittää. Visuaalisesti häiritsevää oli useammankin kirjan luvun päättyminen aukeamaan, jonka oikeanpuoleinen sivu oli kokonaan tyhjä. Ratkaisu on sikäli perusteltu, että uusi luku on aina haluttu aloittaa aukeamalla, jossa teksti alkaa oikealta sivulta, ja vasemman sivun täyttää koko sivun kokoinen kuva. Olisi kuitenkin tullut pitää huolta myös siitä, ettei edellinen luku pääse loppumaan tyhjään oikeanpuoleiseen sivuun – sellainen kun kirjoista yleensä löytyy vasta lopusta. Toinen huomautus koskee kappaleen aloittavia sisennyksiä, jotka olivat palstojen kapeuden huomioon ottaen aivan liian suuria. Lisäksi palstojen kapeus pakottaa jakamaan sanoja usein kahdelle riville, mikä tekee palstan oikeasta reunasta levottoman. Kuvataitto ja yleinen asettelu on siis onnistunutta, mutta tekstin asettalu ei aivan toimi. Ehkä hieman pienempi kirjasinkoko tai kapeampi kirjasinlaji olisi auttanut asiaa?

Kokonaisuutena teos on varsin hieno ja täyttää mainiosti paikkansa niin antiikin roomalaisesta maailmasta kiinnostuneen lukijan yöpöydällä kuin sivistyskodin sohvapöydälläkin.