Kulttuurintutkimuksen saralla tarkastellaan usein vieraiden kulttuurien kuvauksia tai oman kulttuurin marginaaleja koskevia stereotyyppisiä esityksiä. Kuvausten on osoitettu perustuvan valtasuhteisiin, fantasioihin, kulttuurisesti määräytyneisiin tietojärjestelmiin jne. pikemminkin kuin kohdallisiin kuvauksiin. Kuitenkin kriittisen kulttuurintutkimuksen tarkastelun kohteena on harvemmin ollut marginaalien tapa kyseenalaistaa heitä koskevia hegemonisia kuvauksia ja neuvotella niistä. Käsiteltävä teos on kiinnostava poikkeus. Siinä käsitellään erilaisten ja eritasoisten marginaalien puhetta. Osansa saavat adoptiolapset, maahanmuuttajat, nuoret, asuntoloissa asuvat ja lainrikkojat.

Teoksen artikkeleita kietoo yhteen vastapuheen käsite. Sitä selvitetään jo johdannossa, mutta syvällisemmän käsittelyn tekee Kirsi Juhila koko teoksen teemoja luotaavassa teoreettis-metodologisessa artikkelissaan "Leimattu identiteetti ja vastapuhe". Vastapuheen käsite on muodostettu englannin kielen ilmaisusta talking back. Sen käsitteellistämisen rakennusaineena ovat etnometodologiset kehittelyt ja erityisesti Erving Goffmanin kirjoitukset, joskin ilmaisua ovat käyttäneet mm. bell hooks ja Steve Morgan.

Vastapuhe tarkoittaa puheella vastustamista ja vastaamista. Sen lähtökohtana on ajatus kategorisoinnista. Kyetäksemme ilmaisemaan jotakin tarvitsemme kategorioita: luokittelemme kulttuurisesti muodostuvien sääntöjen avulla asioita eri luokkiin ja tuotamme täten tietynlaisen sosiokulttuurisen järjestyksen, joka tarkoittaa myös muodostuneen järjestyksen arvottamista. Kategorioiden avulla tuotetaan ihmisille identiteettejä sen mukaan, mihin kategorioihin heidän katsotaan kuuluvan. Osa näistä identiteeteistä sijoittuu kulttuuriseen marginaaliin. Se tarkoittaa asemapaikan alempiarvoisuutta, jolloin voidaan Goffmanin tavoin puhua leimatusta identiteetistä (spoiled identity). Leimattuja identiteettejä luodaan stereotyyppisten vastakohtaparien ja (institutionaalisten) mallitarinoiden kautta. Vastapuhe tarkoittaa asettumista poleemiseen suhteeseen stereotyyppisten kuvausten ja/tai mallitarinoiden kanssa. Se kohdistuukin kulttuurisesti vakiintuneisiin kategorioihin. Vastapuheessa neuvotellaan vakiintuneiden kategorioiden kanssa ja "viritellään vaihtoehtoisten identiteettien mahdollisuuksia" (s. 29).

Vaikenemisen lisäksi Juhila esittelee kaksi vastapuheisen neuvottelun perusstrategiaa: tavallisuusretoriikan ja eron politiikan. Edellinen tarkoittaa poikkeavan tapaa korostaa tavallisuuttaan toisten luokitteluista huolimatta. Esimerkiksi työtön voi kertoa olevansa tavallinen ihminen tavallisine tarpeineen. Eron politiikka puolestaan painottaa positiivista erontekoa suhteessa kulttuurin keskeisiin kategorioihin ja niihin liittyviin mallitarinoihin. Esimerkiksi työtön voi korostaa palkkatyöläisen kulttuurisen mallitarinan perustuvan väärille arvoille, koska sen toteuttaminen ei kiristyvässä ilmapiirissä jätä mahdollisuutta viettää aikaa perheen ja läheisten kanssa.

Mielestäni Juhila tekee oikein korostaessaan strategioita analyyttisesti erotelluiksi tarkastelun välineiksi, jotka käytännössä voivat sekoittua yhdessä lauseessa. Kuitenkaan terminä tavallisuusretoriikka ei ole täysin onnistunut. Vastapuheen strategiat eivät mielestäni toimi samastuminen (tavallisuusretoriikka)-erottautuminen (eron politiikka) -akselilla samaan tapaan kuin voimme jakaa luvut parillisiin ja parittomiin. Tavallisuusretoriikka ei välttämättä tarkoita vastapuhujan kuvaavan itsensä mallitarinan tai keskusta edustavan hahmon mukaiseksi. Se retoriikka, jonka etuliitteenä on tässä tavallisuus, kohdistuukin korkeamman tason samankaltaisuuteen. Esimerkiksi työttömällä ei ole töitä. Silti työtönkin voi käyttää mainittua strategiaa korostamalla, että vaikka ei ole töitä, hän on palkkatyöläisten tavoin kelvollinen kansalainen (lainkuuliainen, ystävällinen, aktiivinen, työhaluinen tms.), siis "tavallinen" mallitarinasta osin poikkeavin kriteerein.

Juhilan teoreettisen tekstin jälkeen teoksessa on kuusi artikkelia empiirisistä tapauksista, joissa marginaalien puhetta jäsennetään. Aineistot ovat ensisijaisesti haastatteluin tuotettuja. Anna Rastas tarkastelee rasismin kokemuksia Suomeen adoptoituja ihmisiä haastattelemalla. Käsittelyssä käy ilmi, että kokemuksia vähätellään ja niistä jopa vaietaan. Ajatellaan, että esimerkiksi vanhempien puuttuminen lasten rasistiseen kohteluun vain pahentaa asiaa tai sitten vanhempia ei haluta huolestuttaa. (Nämä eivät mielestäni koske vain rasismia vaan kaikenlaista kiusaamista ja häirintää.) Rasismin muistelijoina sekä pojat että tytöt kertovat itsestään sankaritarinoita rasismin vastustajina, mutta rasismin kohteena ollessaan pojat tuntevat itsensä puolustuskyvyttömiksi ja tytöt yksinäisiksi. Rasismin kokijan vaikeasta tilanteesta kertoo osuvasti se, että vähäisen rasismin kohteeksi joutuminen tarkoittaa vähällä selviämistä. Ihmiset siis odottavat joutuvansa paljon pahemman kohtelun kohteeksi, mikä todistaa jonkinlaisesta pelon ilmapiiristä ihonväriltään valtakulttuurista poikkeavien ihmisten joukossa.

Suvi Raitakari analysoi tarkasti lähilukien eri toimijoiden, myös nuoren itsensä, tuottamaa puhetta nuoren elämänhallinnassa, ja täsmällisemmin, toivotusta elämästä moniammatillisessa palaverissa. Nuorelta odotetaan elämänrytmin säännöllisyyttä ja yleisesti hyväksyttyjä tulevaisuudennäkymiä. Näitä odotuksia tuotetaan vuorovaikutuksellisesti keskustelussa ja niissä kiteytyy kulttuurisesti jaettu mallitarina siitä, millaista on oikeanlainen elämänkulku ja elämänhallinta. Normaali elämä pitää sisällään rationaalisen ja suunnittelevan kansalaisen, jolla on kyky löytää opiskelu- ja/tai työpaikka. Koska normaalin arjen määrittämisessä on kysymys vallasta, arjen tuottaminen ei ole koskaan viaton prosessi. Raitakarin tarkastelemassa tapauksessa valtasuhde konkretisoituu nuoren ilmaisujen sivuuttamisena, hänen puhuja-asemaansa ladattuna hiljaisuutena (kun kertoo vain vähän niin syyllistäminenkin on vähäisempää) sekä mallitarinan mukaisilla odotuksilla painostamisena.

Arja Jokinen käsittelee asuntolaa ja siellä asuvien puheen paikkoja kulttuurisella kartastolla. Asuntolassa asuvat määrittyvät tyypillisesti alkoholisteiksi ja miehiksi, mutta siellä asuvien (vasta)puhetta kuuntelemalla ja erittelemällä kuva monimuotoistuu. Asuntolassa asuvan kategoria on sukupuolittunut jo siksi, että ajattelemme siellä asuvan olevan mies, mutta myös siksi, että naiselle asunnon ja kodin, fyysisen ja mentaalisen tilan yhteyden puuttuminen on kulttuurisissa luokituksissa moraalittomampi vaihtoehto. Haastatteluissa selviää, että asuntola on käyttäjien mukaan hierarkiassa alhaalla ja normaalin ulkopuolella. Lisäksi voidaan erotella kaikkien turvaverkkojen ulkopuolella oleva metaforisten tai kirjaimellisten katuojien näkymätön porukka. Vastapuheen strategioista asukkaat käyttävät erityisesti tavallisuusretoriikkaa välttääkseen leimautumisen, jota tapahtuu erityisesti pienillä paikkakunnilla: asukkaat eivät ole vain likaisia alkoholisteja vaan tavallisia ihmisiä. Erojen politiikka näkyy siinä, miten haastateltavat painottavat ihmisten erilaisuutta ja omaa kykyään kulkea kadulla vailla leimautumisen pelkoa.

Myös Anna Kulmala ja Anni Vanhala tarkastelevat asuntoloissa asuvia. He selvittävät, miten äidit ja isät rakentavat henkilökohtaista tarinaansa suhteessa kulttuurisesti määrittyneeseen vanhemmuuden mallitarinaan. Mallitarinan, tai pikemminkin muuttuvien mallitarinoiden avulla vanhemmat jäsentävät ja kyseenalaistavat omaa tarinaansa. Vastapuhetta tässä yhteydessä on esimerkiksi kyky kertoa itsensä vanhemmuuteen kykeneväksi ja välittäväksi ihmiseksi, vaikka lapset eivät olisikaan asuntoloissa asuvien arjessa fyysisesti läsnä.

Heli Valokiven tekstin aiheena on lainrikkojien vastapuheen strategiat sekä niiden muodostuminen suhteessa muihin toimijoihin. Vahvan minän rakentaminen voi kilpistyä muiden toimijoiden mahdollisuuteen sivuuttaa puhujan oma asiantuntijuus, jolloin puhujaminä muodostuu kohteeksi toimijan sijaan. Parhaimmillaan vuorovaikutustilanne voi olla dialogia, jolla ei tarkoiteta mitä tahansa jutustelua, vaan sellaista, jossa keskustelua leimaa osapuolten jatkuva mahdollisuus näkökulmien tarkistamiseen.

Teoksen päättää Laura Huttusen artikkeli ulkomaalaisten ja maahanmuuttajien kategorioinnista ja vastapuheesta. Ulkomaalaiseksi, maahanmuuttajaksi tai pakolaiseksi määrittelemiset asemoivat ihmisiä eri tavoin. Asemointien vastustaminen ilmenee esimerkiksi kertomalla itsensä syyttömäksi valtaväestön ongelmiin kuten työttömyyteen tai vakuuttelemalla työnantajien olevan tyytyväisiä. Lisäksi kertojat vetoavat yleisiin demokraattisiin periaatteisiin tai he voivat ehdottaa toisenlaista kategoriointia kertomalla itsestään pikemminkin etnisin kuin uskonnollisin painotuksin. Viimeisimmästä hyvänä esimerkkinä toimivat bosnialaiset muslimit, jotka Suomessa korostavat olevansa hyvin maallistuneita eivätkä stereotyyppisen muslimikuvan mukaisia.

Teoksen alaotsikkoonkin nostettu sana "neuvottelu" korostaa puhujien aktiivisuutta suhteessa johonkin. Toki puhujien asema on määrittynyt kulttuurisesti erontekojen, kategoriointien ja niiden välisten etäisyyksien – keskustojen ja marginaalien – määrittämisen kautta, kuten vastapuheen käsite ehdottaa. Silti kai voitaisiin kysyä, hyväksyvätkö kirjoittajat teoksessa piirtyvän kuvan aktiivisesta neuvottelijasta vai onko kysymys ennemminkin kulttuuristen merkitys- ja valtaverkostojen tuottamien puhuja- asemien toteuttamisesta. Kysymys palautunee siihen, kuka tai mikä puhuu kun tutkijat kuuntelevat marginaaleja: marginaalisten yksilöiden kokemukset vai monimutkaisesti tuotetut kulttuuriset diskurssit? Kun alistettu puhuu, kuka oikein puhuu? Alistettu vai herroilta lainattu murre? Entä voitaisiinko löytää välittäviä näkökulmia neuvottelevista, mutta tiettyjen diskursiivisten asemointien kautta neuvotteluun kykenevistä marginaaleista? Miten näiden kysymysten problematisointi näkyisi aineiston analyysia koskevissa ratkaisuissa? Tällaiset vain implisiittisesti käsitellyt kysymykset nousevat esiin hahmotettaessa teoksen artikkelien teoreettista maastoa. Ymmärrettävästi niihin vastaamisen paikkana voivat olla toisenlaiset foorumit. Silti vastapuheen käsitteestä tehdään apuväline empiiristen aineistojen tarkasteluun pureutumatta kovin syvälle teoreettisiin taustaoletuksiin.

Teoksessa ei tietenkään ole voitu tarkastella kaikkia mahdollisia marginaalisia ryhmittymiä ja yksilöitä. Esimerkiksi työttömien vastapuheen puuttuminen tulee ensimmäisenä mieleen (siksi keksimäni esimerkit työttömyydestä). Mistä sitten löytyvät tulevaisuuden marginaalit ja vastapuheet? Tupakoitsijoiden joukko on lupaava ehdokas. Esimerkiksi Kirsi Pihan esittämä kysymys, pitäisikö tupakoinnin vaaroista tietoisia tupakoitsijoita hoitaa lainkaan yhteiskunnan varoilla, on osoitus tupakoitsijoiden kategorisoimisesta uudeksi marginaaliksi. Vastapuheen siemeniä on esillä esimerkiksi huomaavaisten tupakoitsijoiden ryhmässä. Esimerkki on mielestäni valaiseva konkretisoidessaan puhumiseen ja kategoriointiin kytkeytyvän valta-aspektin puhtaan kielellisistä nimityksistä materiaalisiin toimenpiteisiin. Lisäksi kysymys on ryhmästä, jonka puolesta tai rinnalla puhumisesta tutkijat eivät liene yksimielisiä ja josta ei vallitse sellaista moraalista konsensusta tai poliittisen korrektiuden vaatimusta kuin esimerkiksi rasismin kohdalla.

Teos jättää tuleville stereotypioiden, mallitarinoiden ja vastapuheen tutkijoille kyntämätöntä sarkaa, mutta tarjoaa työkaluja tehtävään tarttumiseen. Kyetäksemme hahmottamaan valtasuhteita myös vastapuheiden eikä vain hegemonisten kuvausten, kategoriointien ja stereotyyppien osalta, Jokisen, Huttusen ja Kulmalan toimittama teos on luetuksi tulemisen ansaitseva kirja.