"Raha puhuu. Noin se puhuu. Jos sille näyttää puun, se laskee kiintokuutiometrit." Näin pohtii ’Minun elämäni’ -sarjakuvassa ympäri Helsinkiä kävelevä kyyninen vanhus. Ajatuksessa tiivistyy Anu Kantolan väitöskirjan "Markkinakuri ja managerivalta" väite suomalaisen eliitin puhetavasta. Vanhuksen kyynisyyden sijaan Suomen terävin poliittinen- ja taloudellinen eliitti puhuu vakavissaan, paikoitellen jopa innoissaan tavalla, joka kertoo markkina- ja talousajatteluun perustuvan hallinnan tavan tai mentaliteetin noususta 1990-luvun talouskriisissä. Markkinatehokkuuden politiikassa talous asettuu itsestäänselväksi perustaksi. Siinä taloustieteilijät ajattelevat omilla aivoillaan, kansa lankeaa kulutukseen ja törsäilyyn juuri väärinä hetkinä ja työttömät – no niiden joukkohan kertoo vain markkinoiden terveydestä ja tehokkuudesta: löysät pois! Kuulostaa heikohkolta parodialta mutta ei ole sitä. Kun suomalaisen eliitin puhetapoja tutkitaan, parodia osoittautuu realismiksi. Eliitti kertoi, kansa kuunteli.

Kantola kysyy väitöskirjassaan "millainen poliittisen hallinnan tapa Suomen talouskriisissä rakentuu?" (s. 56). Tätä selvitetään SITRAn toimeksiannosta tehdyn talouskriisin päättäjien haastattelujen kautta. Tutkimuksessa ei ole kyse vain empiirisen aineiston erittelystä, vaan haastattelupuheiden kytkemisestä sekundäärilähteisiin, jotka koostuvat ensisijaisesti muista talouskriisiä koskevista tutkimuksista. Toisin sanoen, analyysin kohteena ei ole vain eliitin eetos vaan myös sen suhde yhteiskunnan rakenteisiin ja instituutioihin.

Kantola perustelee vakuuttavasti, miksi toisten vuonna 1995 tekemät haastattelut ovat sopiva valinta aineistoksi. Silti ainakin minua jäi kiusaamaan, ketkä oikeastaan tekivät haastattelut. Lukijalle kerrotaan vain heidän olevan hyvin perillä asioista. Siispä haastattelijat ja haastateltavat puhuvat samaa asiantuntijakieltä ja ymmärtävät toisiaan. SITRAn aineistosta Kantolalla on käytössä 65 haastattelua. Niiden laajuus (tai kesto) jää hieman epäselväksi eikä lukija pääse selvyyteen siitä kuinka usein Kantola siteeraa kutakin haastateltavaa. Nämä kauneusvirheet voitaisiin aivan hyvin välttää lyhyellä selvityksellä, vaikka aineiston analyysin ideana ei olekaan analysoida yksittäisten puhujien käsityksiä vaan yleisempiä poliittisia puhetapoja.

Tutkimuksen teoreettinen perusta on Michel Foucault´n pohdinnoissa hallinnan mentaliteetista (governmentalité) sekä brittiläisissä seuraajissa ja soveltajissa (Nikolas Rose erityisesti). Habermasilta Kantola löytää samankaltaisen kysymyksen, mutta itse analyysi tehdään pääosin foucault´laisessa viitekehyksessä. Siksi Kantolan horjuminen Habermasin Foucault-kritiikin edessä tuntuu oudolta. Kantola haluaa ottaa vakavasti väitteet, joiden mukaan Foucault´n "vallan käsite on liian kokonaisvaltainen eikä mahdollista vallan kritiikkiä" (s. 52.). Ideana on siis se, että vallan käsite on tyhjä, mikäli valta on kaikkialla. Aivan hyvin voitaisiin kuitenkin seistä rohkeasti Foucault´n takana sanomalla, että tarkoituksena ei olekaan päästä vallan alta pois, vaan saada aikaan liikettä ja heiluntaa tietyssä kontekstissa jähmettyvissä valtaverkostoissa. Tämä on esimerkiksi Tuija Pulkkisen ratkaisu teoksessa "Postmoderni politiikan filosofia". Kantolan ei käytä tätä optiota, vaikka viittaakin kyseiseen teokseen. (Lähdeluettelossa Pulkkisen teos on tosin muuttunut postmoderniksi politiikan teoriaksi.)

Edellä mainitut kommentit eivät kuitenkaan heikennä aineiston analyysia ja tutkimuksen antia millään merkittävällä tavalla. Esimerkiksi Helsingin sanomien (16.02.2002) sinänsä mainiossa arviossa Kantolan teoksesta teoreettista viitekehystä pidettiin hiukan irrallisena empiirisen aineiston analyysista. Näkemykseni mukaan Kantolan tapa tulkita aineistoa on kuitenkin erittäin vahvasti sidoksissa teoreettiseen kehykseensä. Jos teoriaa ei jatkuvasti toisteta aineistolainausten yhteydessä, se ei tarkoita etteikö se ohjaisi tässäkin tapauksessa luentaa.

Aineiston tulkinnassa Kantola jakaa puhujat neljään ryhmään: rahapolitiikan, finanssipolitiikan ja tulopolitiikan päättäjiin sekä taloustieteilijöihin. Jakoperusteena on käytetty puhujien asemaa ja suhdetta talouspoliittiseen päätöksentekoon. Esimerkiksi puoluepolitiikka ei Kantolan mukaan sovi yhtä hyvin aineiston erittelyperusteeksi, koska sille akselille jäsentyviä erimielisyyksiä aineistossa on vain vähän. Jako eliitin ja ’kansan’ välillä on merkittävästi toistuvampi erottelu.

Päättäjien puhe on yllättävänkin pitkälti omahyväistä hölynpölyä. Peruskuviossa eri osapuolet syyttävät toisiaan. Muut toimivat talouskriisissä ja sitä edeltävänä aikana tietämättömästi, kun puhujat itse olisivat ainutlaatuisessa viisaudessaan toimineet oikein, mikäli olisivat voineet. Runsaiden aineistolainausten avulla lukijat voivat itse arvioida tätäkin talouskriisin syyllisten etsintää koskevaa tulkintaa. Syyllisten hakemisen lisäksi talouskriisiä koskevaa puhetta jäsentää käsitys välttämättömästä siirtymästä ’sairaasta’ sääntelystä uuteen, vapaampaan ja siksi ’terveeseen’ talouteen. Tässä työttömyyskin on – ehkä turhan voimaakkaan tulkinnan mukaan – osoitus entistä perusteellisemmin öljytyistä talousmoottoreista ja siksi asia, jolle ei tarvitse eikä oikein voikaan tehdä mitään. Näin luodaan uutta hallintaa, jossa entisen kansakunnan resursseihin perustuvan tehokkuusajattelun korvaa yksilöön kohdistuva markkinavetoinen tehokkuuspuhe. Tämä hallinta ei ole niinkään ulkoista pakkoa, vaan pikemminkin yksilöiden sisäistämä ajattelutapa. Ihmiset ikään kuin harjoittavat erilaisia itsekurin tekniikoita ja siten huomaamattaan omaksuvat markkinakurille ominaiset yksilön tehokkuuteen perustuvat toimintamallit ja ajatuskaavat. Nähdäkseni markkinahallinta ei niinkään kadota hyvinvointivaltiota kuin luo itselleen suotuista mentaliteettia.

Kaikkiaan markkinatehokkuuden tuottama yksilön itsekuri muistuttaa lapsuuden kotikaupunkini Elviiraa, jolla oli tapana viettää päivänsä huutamalla keskustan kaduilla kulkeville joutilaille: "Menkää huorat töihin!" Siinä ei perinteikäs venäläinen sanonta "zavtra budu" – "huomenna joudan hommiin" – paljon paina, jos yksilöt markkinakurin myötä hokevat itse itselleen tuota Elviiran kiertelemätöntä lausahdusta. Kuva markkinakurin kattavuudesta ei kuitenkaan ole aivan totaalinen. Kantola erittelee myös sellaisia eliitin puhetta, jossa edellä esiteltyä aineistossa toistuvaa hahmotelmaa kyseenalaistetaan.

Yhteiskuntaa ohjaavan markkinahallinnan ajan iskusanoiksi muodostuvat asiantuntemukseen perustuva, ei-poliittinen managerialismi ja talousrationaliteetti, jonka alle perinteinen politiikka kuihtuu. Tässä muka ei-poliittisessa välttämättömyyksien diskurssissa demokratia on kriisissä ja sen nykyisiä mahdollisuuksia Kantola kysyy kirjan loppuosassa. Kaiketi tämä Kantolaa huolestuttava seikka voitaisiin pukea myös kriittisen teorian perustavan ajatuksen muotoon: miten ylläpitää ja luoda sellaista todellisuutta (ja teoriaa), joka kysyy päämääriä eikä vain tekniselle rationaliteetille ominaisia keinoja, kuten markkinahallinnassa näyttää käyvän?

1990-luvun talouskriisin jälkeinen aika on tuottanut useita täsmätutkimuksia jostain erityisestä aiheesta. Tutkijat ovat harvemmin yhdistäneet näin painokkaasti empiirisen aineiston ja sen tarkastelun laajempiin pohdintoihin hallinnan muodoista ja demokratian mahdollisuuksista uudenlaisessa tilanteessa. Talouskriisiä ei näin ollen nähdä irrallisena poikkeamana yhteiskunnassa, joka pian palaisi takaisin normaaleille raiteilleen. Sen sijaan Kantola esittää talouskriisin taustaksi markkinoiden vapautumiseen perustuvan poliittisen ja taloudellisen muutoksen, markkinoiden vapauttamisen ja valtiollisen sääntelyn purkamisen. Globalisaatiokeskusteluun tutkija ei tässä yhteydessä ala, vaikka aineksia selvästi olisi. Silti rohkeus ja kyky hahmottaa näinkin laajaa kuvaa väitöskirjassa tekee Kantolan tutkimuksesta ihailtavan kokonaisuuden. Tutkimustuloksena on toki kovia mutta perusteltuja väitteitä.