Marskin luottomies nousi rakettina – ja putosi korkealta

Päämajan tiedotusosaston päällikkö Kalle Lehmus oli jatkosodan aikana yksi ylipäällikön läheisimmistä upseereista. Mies oli mukana monessa vielä sodan jälkeenkin, mutta komea ura päättyi näyttäviin potkuihin ja sotkuiseen oikeudenkäyntiin. Lehmuksen elämäkerta esittelee myös 1940–1950-lukujen vallan verkostot.

Lehmus, Jussi , Lehtinen, Lasse: Salaista sotaa. Mannerheimin demari Kalle Lehmus . Docendo, 2021. 368 sivua. ISBN 978-952-2382-111-8.

Kaarle Aukusti (Kalle) Lehmus (1907–1987) oli yksi niistä sotavuosien ja sodanjälkeisen ajan vaikuttajayksilöistä, jotka eivät välttämättä paistatelleet julkisuuden valokeilassa, mutta joiden panos erilaisissa poliittisissa prosesseissa ja yhteiskunnan kehityskuluissa oli kiistaton. Vaikka Lehmus tunnettaneen ennen kaikkea sodan ajan tiedotustoiminnan keulahahmona, uralle mahtuu käänteitä siinä määrin, että tuoreen elämäkerran parissa ei pitkästy.

Tiedotuksen rivimiehestä propagandapomoksi

Kirjoittajakaksikosta Jussi Lehmus on harrastajahistorioitsija ja Kalle Lehmuksen pojanpojanpoika. Hän ei koskaan tavannut isoisoisäänsä, sillä tämä kuoli muutamia vuosia ennen Jussin syntymää. Suvussa kerrottiin erilaisia tarinoita, joiden paikkansapitävyydestä ei ollut varmuutta. Ehkä hämärimpiä olivat tiedot 1950-luvun oikeudenkäynnistä, jonka pöytäkirjat oli aikanaan julistettu ”ikuisesti salatuiksi”. Lainsäädäntö oli aikojen saatossa muuttunut ja salausaika lyhentynyt; tutkija joutui silti pyytämään tutkimuslupaa osalle asiakirjoista. 500-sivuisen paperinivaskan ääressä hän oivalsi, etteivät omat voimat, taidot ja tiedot riitä, vaan on saatava ammattilaisen apua.

Teoksen toinen kirjoittaja Lasse Lehtinen on tuottelias tietokirjailija ja filosofian tohtori, jonka tutkimukset ja teokset ovat sivunneet sekä sotapropagandaa että SDP:n järjestöhistoriaa. Lehtisen asiantuntemus on poikinut Lehmuksen selvitysten ympärille poliittisen ja yhteiskunnallisen viitekehyksen. Ilman sitä kirja jäisi vähän seikkailuromaanin tapaiseksi tarinaksi miehestä, joka nousi talvisodan jälkeen yhtäkkiä ylipäällikön lähipiiriin oltuaan sitä ennen oman puolueensa johtajan suosikki ja joka järjesteli armeijan asioita tiedotuksesta asehankintoihin suvereenisti – reservinupseerin pätevyydellä.

Kirjasta ei selviä, mikä innosti tamperelaisen leipurinpojan opiskelemaan maatalous- ja metsätieteitä. Pitkään hän ei niiden parissa viihtynyt. Kalle Lehmukselle kävi samoin kuin monelle muulle toimittajalle häntä ennen ja hänen jälkeensä – eli mies pestattiin sanomalehden toimitukseen, jolloin opinnot jäivät kesken. 1930-luvulla Lehmus ehti työskennellä myös osuusliikkeen sihteerinä ja SDP:n järjestösihteerinä. Molempiin toimiin hänet poimi puolueen vahva mies Väinö Tanner, joka keräsi ympärilleen hyvin koulutettuja, isänmaallisia ja demokraattisia nuoria, jotka tunnettiin sodan jälkeen ”Tannerheimin ritareina”.

Lehmuksen vaiheiden ohella kirja käy läpi myös 1930-luvun loppuvuosien Suomen sisä- ja puolustuspoliittista tilannetta. Tuolloin perustettu Propagandaliitto veti toimittajat ja mainosmiehet yhteiseen rintamaan. Heti talvisodan jälkeen syntyi myös rintamamiesten etuja ajanut Suomen Aseveljien Liitto (SAL) sekä mielialojen muokkaukseen ja mielialakartoituksiin keskittyneet Suomen Aseveljien Työjärjestö (SAT) ja sen jatkaja VIA (Vapaus-Isänmaa-Aseveljeys). Kaikissa näissä Kalle Lehmus oli mukana tavalla tai toisella, ja vaikka SAL lakkautettiinkin jatkosodan päätyttyä, sen vaikutus näkyi sodanjälkeisessä Suomessa pitkään ja monella tavalla.

Talvisodan propagandaosasto Hotelli Heinolassa. Vas. sotilasvirkamies Klinge, luutnantti Lehmus, rouva Helvi Sipilä (tuleva Lehmus) ja sotilasvirkamies Toivari. SA-kuva, kirjan kuvitusta.

Talvisodan aikana Kalle Lehmus työskenteli päämajan propagandaosastossa, tosin silloin vielä rivimiehenä. Sieltä hänet löysi sotamarsalkka Gustaf Mannerheim, joskin Lehmus itse oli varsin aloitteellinen käyden muun muassa nuorten demarien lähettiläänä kenraalimajuri Paavo Talvelan, ylipäällikön luottomiehen, puheilla esittelemässä rintamamiesten järjestäytymissuunnitelmia. Nousu propagandapomoksi oli nopea: ennen vuoden 1940 päättymistä Lehmus yleni puolustusvoimien sanomatoimiston päälliköksi; jatkosodan syttyessä kesällä 1941 nimike vaihtui päämajan tiedotusosaston päälliköksi. Sitä ennen hän oli ehtinyt käydä parin muun upseerin kanssa Saksassa tutustumassa propagandaan niin kenttäarmeijassa, kotialueilla kuin Hitlerin miehittämissä maissakin. Osin näiden matkojen tuloksena Lehmus suunnitteli suomalaisen TK(tiedotuskomppania)-järjestelmän, joka ulkoisesti muistutti saksalaista. Suomen sotapropagandan sisältö kuitenkin poikkesi selkeästi Kolmannen Valtakunnan tekemästä.

Tiedotushistoriaa kirjassa selvitellään kahdessakin luvussa: toinen kertoo TK-organisaation suunnittelusta ja synnystä, toinen propagandatoiminnasta ja siihen suunnatusta arvostelusta.

Yksityiskohtaista historiankirjoitusta – sivupolkuja kaihtamatta

Sodan alkuvaiheiden tiedotustoimintaa kirja käy läpi varsin yksityiskohtaisesti. Esimerkiksi ns. miekantuppipäiväkäskystä ja sen synnystä esitetään useampia aikalaistulkintoja, ja muutamat muutkin jatkosodan ajan ilmiöt ja tapahtumasarjat puidaan huolellisesti. Yleisesti tunnettua on, että venäläiset sotavangit toimivat suomalaisten tiedotusmiesten apuna, muun muassa kääntäjinä, tulkkeina ja rintamakuuluttajina, mutta heidän nimilistojaan en muista aiemmin missään kirjassa nähneeni.

Uusi tieto nykylukijalle lienee myös se, että Mannerheimin 75-vuotispäivillä nauhoitetun Mannerheimin ja Adolf Hitlerin keskustelun (tai pikemminkin Hitlerin yksinpuhelun) nauhoituksen katkaisi Lehmus, joka hätkähti huomatessaan, että kukaan ei ollut pyytänyt nauhoituslupaa kummaltakaan. Nauha pysyi piilossa pitkään, mutta tuli sitten tunnetuksi. Se lienee ainoa äänite, jossa valtakunnankansleri puhuu normaalisti eikä huuda kiihkeästi kuten julkisissa esiintymisissään.

Adolf Hitlerin vierailu marsalkka Mannerheimin 75-vuotissyntymäpäivillä. Lehmus katselee, kun Hitler kättelee kenraalieversti Eduard Dietliä. SA-kuva, kirjan kuvitusta.

Tässä, kuten kirjassa kerrotussa kesällä 1942 tapahtuneessa SS-johtaja Heinrich Himmlerin salkun sisällön valokuvaamisessakin, on lähteenä Kalle Lehmuksen oma kertomus, jonka Kustaa Vilkuna ensimmäisenä julkisti, mutta jonka myöhempi tutkimus on kyseenalaistanut. Kyseisessä salkussa oli 2300 Suomessa asuvan juutalaisen nimilista; Saksa vaati heitä luovutettavaksi itselleen mutta Suomen sotilas- ja poliittinen johto kieltäytyi.

Välillä kirjoittajat poikkeavat sivupoluille, jotka eivät varsinaisesti liity Lehmuksen henkilöön. Kuuluisan Jahvetin kirjelaatikon tekijä Yrjö Kilpeläinen toki oli Kalle Lehmuksen tuttavia, mutta Tove Janssonilla ei ollut TK-toiminnan kanssa mitään tekemistä, vaikka hän tekikin ajan oloissa rohkeita eli selkeästi pasifistisia pilapiirroksia Garm-lehteen. Sama kerronnan ilo tosin pulppuilee tekstissä myös 1930-luvun kohdalla: sekavahko seikkailijatar Minna Craucher käsitellään omassa alaluvussaan, vaikka hän oli vain antanut Suomen Sosialidemokraatin toimittaja Lehmukselle yhden haastattelun ja lupaili toista, mutta kuolema tuli väliin.

Romantiikkaakin on ilmassa: kirjan mukaan Lehmus seurusteli päämajavuosinaan samaan aikaan sekä Mannerheimin suosikkitarjoilijan että tiedotusosastolle töihin värväämänsä konekirjoittajarouvan kanssa, vaikka oli jo naimisissa ja yhden pojan isä. Yksityiselämästä ei oikeastaan tämän enempää kerrotakaan, avioliitot ja lasten syntymät kuittautuvat parilla rivillä.

Tiedustelutoimintaa, asehankintoja, poliittista pyöritystä

Jatkosodan jälkeen Kalle Lehmus jatkoi puolustusvoimien palveluksessa pääesikunnan tiedotustoiminnan johdossa vuoteen 1955, jolloin hänet nimitettiin puolustusministeriön kansliapäällikön virkaan.

Sodanjälkeiseen puolustusvoimien tiedotustoimistoon (myöhemmin tiedotusosastoon) oli piilotettu myös sotilastiedustelu. Viimeistään se takasi, että kaikenlaista suhmurointia Lehmuksen ympärillä riitti. Hänellä oli puolustusvoimissa runsaasti sekä vastustajia että kannattajia; viimeksi mainittujen ansiota lienee, että Kalle Lehmus on niitä harvoja reservin upseereita, jotka ovat ylenneet everstiksi asti.

Kansliapäällikkönimitys herätti melkoisen kalabaliikin ja eduskunnassa siitä tehtiin välikysymys, sillä Lehmus sai virkaa varten erivapauden. Asetuksen mukaan puolustusministeriön kansliapäälliköllä olisi pitänyt olla tutkinto Sotakorkeakoulusta; Lehmus oli käynyt ainoastaan RUK:n. Hänen reservinupseeriutensa oli tosin närästänyt Kadettikoulusta valmistuneita miehiä jo jatkosodan aikana. Päämajassa ihmeteltiin silloin sitäkin, miksi kapteenin arvoinen mies (Lehmus siis) istui lähes päivittäin marsalkan pöydässä, kun ei siinä tahtonut riittää tilaa edes kaikille eversteille. (Myöhemmän tietämyksen valossa Mannerheimin käytäntö oli järkevä: tiedotuksen paikan tulisi olla mahdollisimman lähellä organisaation ylintä johtoa.)

Tiedustelutoiminta ja osin myös uusien, kokeilukäyttöön tarkoitettujen aseiden – joista osa oli Pariisin rauhansopimuksen mukaan Suomelta kiellettyjä – hankinta koitui sitten puolustusministerinäkin vajaat puoli vuotta toimineen Kalle Lehmuksen kohtaloksi. Hänen pankkitililtään löytyi 1950-luvun loppupuolella joitakin kymmeniä miljoonia markkoja (nykyrahassa toista miljoonaa euroa), joiden alkuperää kansliapäällikkö ei kyennyt luotettavasti selvittämään. Purjevenekaupat ja puolukanvälitys eivät viranomaisten mielestä riittäneet rahalähteiksi, eikä rahoja ollut ilmoitettu verotuksessa, joten Lehmus sai syytteen kuusi vuotta kestäneestä veronkavalluksesta. Samaan saumaan hänet vapautettiin puolustusministeriön kansliapäällikön virasta eli kansankielellä ilmaistuna hän sai potkut. Eikä siinäkään vielä kaikki: häneltä evättiin myös eläkeoikeus. Se kuitenkin palautettiin Lehmuksen tullessa eläkeikään 1972.

Rahaa oli siis Lehmuksen tilillä todella reilusti, enemmän kuin puolustusvoimien ulkomaanosastolla valtion budjetista saatuna. Hänellä oli yhteyksiä ainakin Norjaan, mutta myös Yhdysvaltoihin, ja viisikymmenluvun meno näyttää sekä sisä- että ulkopolitiikassa olleen melko huimaa. Kirjan mukaan presidentti Urho Kekkonen pohdiskeli, miten Suomen puolustusvalmiutta voitaisiin nostaa, ja Lehmus neuvoi harkitsemaan ydinaseen hankintaa. Ns. kotiryssäkäytäntö oli aluillaan: Lehmus tapaili Neuvostoliiton lähetystösihteeri Viktor Vladimirovia, joka oli pitkän Suomen-kautensa aikana myös monen muun valtiollisen vaikuttajan ja taustavaikuttajan kaveri.

Kalle Lehmuksen pitkäksi venynyt oikeusjuttu ei kaikilta osiltaan ollut julkinen, mutta sitä käsiteltiin silti sanomalehdissä. Näistä Jussi Lehmus saikin kimmokkeen isoisoisänsä vaiheiden selvittämiseen. Juttua puitiin eri oikeusasteissa yli kymmenen vuotta, ja raastuvanoikeuden antama vankeustuomio jäi lopulta voimaan ehdollisena. Hovioikeus lievensi tuomiota, Korkein oikeus ei antanut valituslupaa. Lehmus nieli tappionsa ja ryhtyi jälleen kirjoittamaan. Hän julkaisi sodanajan muisteluksia sekä lehtiartikkeleina että kirjoina.

Varmoja vastauksia ei ole

Sodanjälkeisten, poliittisesti sangen sekavien vuosien kuvaus on Lehmuksen ja Lehtisen kirjan kiinnostavinta antia. Näiden vuosien tapahtumia ja niiden taustoja on toki tutkittu, mutta tämä teos keskittyy pitkälti siihen, mitä tapahtui armeijassa ja armeijan tuntumassa. Sotilastiedustelua tehtiin muun muassa entisten kaukopartiomiesten voimin, ja toimintaan virtasi rahaa erilaisista hämäristä lähteistä. Niitä myös säilytettiin jokseenkin leväperäisesti: rahat saattoivat sijaita ulkomaisilla pankkitileillä, mutta yhtä hyvin luotettavan yksityishenkilön kassakaapissa tai jopa armeijan näkkileipälaatikoissa jonkun toiminnassa mukana olevan upseerin virkahuoneen nurkassa.

Lehmuksen uran katkaisseiden rahojen alkuperä jää arvoitukseksi. Kirjan tekijät eivät voi varmuudella sanoa, mistä rahat tulivat ja mitä tarkoitusta varten ne oli yksityishenkilön pankkitilille pistetty. Todennäköisesti lahjoituksia tekivät suomalaiset, maanpuolustushenkiset vuorineuvokset ja heidän omistamansa tai johtamansa yhtiöt, mutta ulkomaisenkaan rahan osuutta voida kiistää. Jopa Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelu CIA on saattanut sekaantua asioihin, sillä kylmän sodan vuosina Suomi oli kiinnostava paikka, ja rahaa virtasi puolueillekin sekä idästä että lännestä.

Lehmuksen oikeudenkäynti ja virasta vapauttaminen nostivat melkoisen kohun. Kirjan kuvaliitteessä on muutamia esimerkkejä asian käsittelystä lehdissä.

Oikeudenkäynti ja siihen liittyvät tapahtumat on kirjassa selostettu perinpohjaisesti. Lehmus näyttää uskoneen, että tukijoukot – demarijohtajat tai viimeistään presidentti Kekkonen – pelastaisivat hänet, mutta kaivattua tukea ei tullut. Prosessin venyessä ja mutkistuessa Lehmus syytti puolustusvoimain komentaja Kaarlo Heiskasta ja oikeuskansleri Olavi Honkaa ajojahdin alullepanijoiksi. Vaikuttaa siltä, että hän myös epäili useiden upseerien yhtyneen tähän rintamaan.

Sodanjälkeisten vuosien kuvaus on kiinnostavuutensa ohella myös kirjan parhaiten nootitettuja osuuksia. Sotavuosien osalta kirjoittajat tukeutuvat aiempaan tutkimuskirjallisuuteen, ja ainakin minua hieman häiritsi se, että suorat lainaukset ylipäällikön päiväkäskyistä ja TK-komppanioiden ohjekäskyistä on jätetty ilman viittauksia. Asiasta kiinnostunut lukija tietenkin löytää ne Kansallisarkistosta vaikkapa hakupalvelun avulla.

Sen sijaan kirjan laaja henkilögalleria on koottu henkilöhakemistoksi ja Kalle Lehmuksen uran käänteet dokumentoitu tarkkoja päivämääriä myöten. Myös hänen luottamustoimensa on listattu, samoin saadut kunniamerkit. Lehmuksen kirjoittamista kirjoista on lyhyt sisältökuvaus, tärkeimmistä aikakauslehtiartikkeleista tieto siitä, mistä lehdestä ja numerosta ne löytyvät. Kuvaliitteessä on otoksia perhearkistosta ja puolustusvoimien SA-kuvasta sekä muutama 1950-luvun lehtiartikkeli ja pilapiirros.

Sotahistoriasta, jatkosodan jälkiselvittelyistä ja kylmän sodan vuosista kiinnostunut lukija löytää kirjasta sekä paljon tietoa että kosolti pikku anekdootteja. Lehtisen vetävä tyyli varmistaa, että asianharrastajalta kirja ei jää kesken, vaikka moni kysymys jääkin vastausta vaille.

Yksi kommentti artikkeliin “Marskin luottomies nousi rakettina – ja putosi korkealta

  1. Oikaisen ja täydennän itseäni: tulkkeina, kääntäjinä ja rintamakuuluttajina toimineiden venäläisten sotavankien nimiä löytyy ainakin Carl-Fredrik Geustin kirjasta Vlasovin armeija, Stalinin sotilaat Suomen palveluksessa (Docendo 2017). Jatkosodan alussa vihollispropagandasta vastasi Valtion Tiedoituslaitos (VTL), päämajan tiedotusosastolle ja Lehmuksen alaisuuteen se siirtyi joulukuun 1941 alussa.

Vastaa käyttäjälle Helena Pilke Peruuta vastaus

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *