Vuonna 2014 julkaistiin suomeksi Antero Uiton toimittama Puna-armeijan marssiopas Suomeen 1939. Se sisälsi paljon ainutlaatuista vakoilutietoa rajaseudusta, tieyhteyksistä ja muun muassa Mannerheim-linjasta. Vaikka kuva suomalaisista ja ”lahtarien Suomesta” oli kovin mustavalkoinen, marssiopas osoitti Neuvostoliiton valmistelleen hyökkäystä ja talvisotaa perusteellisesti jo ennen Mainilan laukauksia. Erilaiset ehdotukset aluevaihdoista ja niiden hylkääminen Suomen puolelta olivat vain lopullinen tekosyy hyökkäykselle.

Tutkija Matti Kososen ja tietokirjailija Pekka Tuomikosken toimittama Suomen armeijan marssiopas Itä-Karjalaan 1938 on tavallaan vastaveto puna-armeijan kirjaselle. Se sisältää sotilastiedustelun syntyhistoriaa, aikalaisdokumentteja ja yhteenvetoja vaatimattomasta vakoilutoiminnastamme 1920-30-luvuilla. Taustalla ovat vaikuttaneet sotahistoriaan, vakoiluun ja Karjalan kysymykseen perehtyneet Pasi Tuunainen, Jukka Partanen ja Pekka Nevalainen Itä-Suomen yliopistosta.

Kuva: Osa I/JR30:stä ylittää Karmalan salmea Pälkjärvi 1941, SA-kuva.

Vakoilutoiminnan perustarkoitus

Kirjoittajien työnjako on sellainen, että Tuomikoski maalaa leveämmällä pensselillä tapahtumien historiallisia yhteyksiä ja tiedustelun asiantuntija Kosonen selvittää vakoiluorganisaatioita, sen tehtäviä ja operaatioita yksityiskohtaisemmin. Hän piirtää myös muutaman värvätyn vakoilijan tarkemman henkilökuvan. Sensaatiomaisin tapaus 1920-luvulta oli Uhtuan Vuokkiniemen rajavartioston päällikön Ivan Filimonoffin loikkaus Suomeen keväällä 1926; hän kun toi mukanaan myös melkoisen arkiston.

Marssiopas käyttää pääosin vakoilusta käsitettä ”tiedustelu” ja organisaatioista sen mukaisia termejä. Kirjoittajat kuitenkin osoittavat varsin selvästi mistä oli kysymys 1930-luvun tietojen keruussa naapurista. Kaikenlaisen tiedustelun tarkoitus oli hankkia mahdollisimman paljon yksityiskohtaista vakoilutietoa, josta olisi hyötyä sodan syttyessä. Sotaan siis valmistauduttiin aktiivisesti Suomenkin puolella 1930-luvun lopulla. Ensiarvoisen tärkeää oli saada mukaan ”heimopakolaisia” ja agentteja vihollisen puolelta – niitä, jotka olisivat valmiit sabotaasitoimintaan: räjäyttämään siltoja, rautateitä, muona- ja viljavarastoja, sotatarviketehtaita. Myös tietoja naapurin tiestöstä, kanavista, lentokentistä, rajavartiojoukoista, varuskunnista, sotaharjoituksista, kuljetuskalustosta, aseistuksesta ja Muurmannin radasta kerättiin. Karjalaiset ja venäjää osaavat vakoilijat kartoittivat myös väestön mielialoja ”kansannousuun” ja saattoivat piirtää kohteista tarkkojakin karttoja.

Vakoilutiedoilla oli varmasti merkitystä jo talvisodassa, mutta erityisesti jatkosodassa, suomalaisjoukkojen miehittäessä Itä-Karjalaa. Toisaalta tiedustelu saattoi vaikuttaa myös ylioptimistisiin mielialoihin vielä vuosina 1943-44 kun Saksa oli jo häviämässä sotansa itärintamalla.

Marssioppaan plussat ja miinukset

Suomen armeijan marssiopas tarjoaa paljon perustietoa ja taustahistoriaa tiedustelutoiminnan alkuvaiheista itsenäisessä Suomessa. Myös erilaisia ”rauhansopimuksia” ja ”ystävyysasiakirjoja” ja Mannerheimin sekä muidenkin valtiomiestemme ja presidenttiemme puheita ja kirjelmiä lainataan paljon, esimerkiksi Tarton rauhansopimusta tai marsalkkamme kuuluisaa ”miekkatuppipuhetta” – tuota ”valaa” Karjalan vapauttamisesta.

Marssioppaan lukija jää kaipaamaan tarkempia kuvauksia tai sitaatteja nimenomaan varsinaisista tiedusteluraporteista ”Itä-Karjalan kentiltä ja kunnailta”. Mitään perusteellisempaa yhteenvetoa vakoilun roolista niin talvi-kuin jatkosodassa ei Marssioppaassa myöskään ole. Tämän teoksen rinnalla kannattaa lukea Antero Uiton vuonna 2014 toimittamaa Puna-armeijan marssiopasta Suomeen 1939.Mikään vakoilun huippumaahan Suomi ei ole koskaan ollut eikä ole nytkään, mutta suurvaltojen ”temmellyskenttänä” toki sijainnistaan johtuen merkittävä.