Viime vuosina jonkinmoista mediakohua Euroopan kansojen ja kielten alkuperä -teorioillaan nostattanut emeritusprofessori Kalevi Wiik menee käsillä olevassa tutkimuksessaan kielen tutkimuksen perustasoille. "Suomen murteet. Kvantitatiivinen tutkimus" ei ole missään tapauksessa suuren yleisön kirja eikä liene sellaiseksi tarkoitettukaan, vaan pikemminkin apuväline suomen murteita opiskeleville ja niitä tutkiville. Wiikin kannalta tutkimus taustoittaa hänen uudempaa julkaisuaan "Suomalaisten juuret".

Wiikin murretutkimuksen lähtökohtana on vuosina 1930 ja -40 julkaistu neliosainen tutkimus "Suomen murteet", jonka tekijä oli suomen kielen ja lähisukukielten tutkija, professori Lauri Kettunen. Tutkimuksensa raaka-aineet eli kielennäytteet Kettunen keräsi itse matkustellen ympäri Suomea 20-luvulla. Kettusen teoksen neljä osaa ovat "1. Murrenäytteitä" ja "2. Murrealueet" (molemmat ilm. 1930) sekä "3. Murrekartasto" ja "4. Selityksiä murrekartastoon" (molemmat ilm. 1940). Kettusen teos on laajuudessaan ainutkertainen esitys suomen murteista ja edelleenkin peruslähtökohtana suomen murteiden opiskelussa. Teoksen tärkeimpänä osana voi pitää Murrekartastoa, jossa Kettunen esittää erilaisten kielenpiirteiden murteellisia levikkejä Suomen alueella ja osittain sen ulkopuolellakin, nimittäin Inkerinmaalla, Itä-Karjalassa sekä Vermlannin suomessa. Karttoja on kaikkiaan 213, ja ne esittävät hyvin eritasoisia kielenpiirteitä äännevaihteluista sanaeroihin.

Wiikin kvantitatiivinen tutkimus on oikeastaan Kettusen tutkimuksen replikointia. Wiik käyttää menetelmää, jota kirjallisuudessa kutsutaan yleensä dialektometriikaksi, mutta jota Wiik haluaa jostain syystä kutsua laskentamenetelmäksi. Perinteisesti murteiden tutkimus on painottunut laadullisten erojen tutkimiseen (kvalitatiivisesti), mutta yleensä mukana on ollut enemmän tai vähemmän implikatiivisesti myös laskennallisia arvoja. Wiik ei selosta Kettusen karttoja kovinkaan tarkasti eikä paneudu niiden esittämien kielenpiirteiden yksityiskohtiin, mikä aiheuttaa sen, että lukijan tulisi tuntea Kettusen teos hyvin, jotta pystyisi kielenpiirteiden tasolla seuraamaan Wiikin tutkimusta.

Wiik tarkastelee Kettusen karttoja ikään kuin pinona piirtoheitinkalvoja nähdäkseen, missä kulkevat merkittäv(imm)ät suomen murteiden väliset rajat (eli isoglossit). Käytännön työ on tehty "käsipelissä" jo ennen tietokoneaikaa 90-luvun puolivälissä (itse muistan nähneeni Wiikin karttojen ensimmäisiä versioita luennolla v. -94), sittemmin Wiik on kyllä kertomansa mukaan siirtänyt kartat myös tietokonemuotoon. Joka tapauksessa menetelmällä saadaan periaatteessa aikaan kartta, jossa näkyvät kaikki Kettusen 213:a karttaa koskevat tiedot. Tällaista karttaa Wiik ei kirjassaan kuitenkaan esitä, vaan käytännössä jättäytyy maanlaajuisessa tarkastelussa tasolle, josta näkyvät vähintään 25 isoglossin (= 25 eroa murteiden välillä) rajat. Yksittäisten murrealueiden tarkastelussa hän kyllä menee tarkemmallekin tasolle.

Laskentamenetelmän avulla Wiik etsii vastauksia (oikeastaan tarkennuksia) kysymyksiin murrerajojen jyrkkyyksistä, murrealueiden keskuksista, murrepitoisuuksista eri alueilla, pitäjien välisistä murre-etäisyyksistä sekä murrealueiden sisäisestä heterogeenisuudesta. Hän lähtee liikkeelle suomen itä- ja länsimurteiden rajasta ja etenee murrealue murrealueelta läpi kaikki suomen kahdeksan päämurrealuetta. Tästä syystä kirjan rakenne toistaa itseään ja on raskaslukuinen. Toisaalta näin esitettynä lukija voi tarkastella nimenomaan itseään kiinnostavaa murrealuetta ja jättää muut vähemmälle huomiolle.

Wiik vie murrekartat abstraktimmalle tasolle eli hän esittää mielellään ns. karttakaavioita, joissa murrealueet ovat kyllä maantieteellisissä asemissaan toisiinsa nähden, mutta eivät karttapohjalla, vaan kulmikkaina "laatikoina". Tämä on epäilemättä havainnollinen ratkaisu, mutta siitä huolimatta Wiik joutuu ehkä hieman enemmän selittämään kaavioita kuin karttoja.

Koska Wiik käyttää valmista aineistoa, ei hän ole voinut vaikuttaa sen koostumukseen. Tästä aiheutuu useita ongelmia, joista osan hän tiedostaakin (s. 13-16). Kettusen merkintöjen epämääräisyys/puutteellisuus on eräs suuri ongelma, ja vielä suurempi on se, että Wiikin tarkastelutavassa kaikki 213 karttaa ovat merkitykseltään yhtä painokkaita. Selvää on kuitenkin – kuten Wiik myös itse huomauttaa – että toiset karttojen esittämistä kielenpiirteistä ovat merkittävämpiä kuin toiset; esim. Kettusen kartta nro 11 esitää vat’sii-tyyppisen karjankutsuhuudon levikin (joka rajoittuu itämurteisiin), ja on epäilemättä selvää, että merkitykseltään aivan toisentasoisia ilmiöitä ovat vaikkapa ensitavun vokaaliyhtymän avartuminen (tuan pro tuon) tai astevaihtelutapaukset (nälän vs. näljän vs. nällään). Lisäksi Kettunen esittää joistakin kielenpiirteistä useita karttoja, mm. t:n astevaihtelusta liki 20 (esim. omat kartat tapauksista pata : paan, vesi : veen ja sota : soan). Kettusen karttojen kriittinen läpikäynti ja "uudelleenjärjestäminen" olisi antanut Wiikin tutkimukselle paljon jämäkämmät lähtökohdat. Tällöin tosin karttojen määrä olisi pienentynyt ja sitä myötä myös murteiden erojen "suhdeluvut", jolloin tilastollinen merkitsevyys saattaisi huomattavasti heiketä (eikä se ole nytkään kovin hyvä).

Mitä Wiikin tutkimuksesta sitten paljastuu? Se, että Kettusen kvalitatiivinen murrejaottelu käy muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta hämmästyttävän hyvin yhteen Wiikin laskentamenetelmän kanssa. Sekä se, että Kettusen jälkeen eri murteisiin tehdyt tarkistukset (esim. Räisänen Kainuun murteisiin, Mielikäinen Etelä-Savon murteisiin ja Terho Itkonen hämäläismurteisiin) ovat olleet täysin samansuuntaisia kuin laskentamenetelmän tulokset. Vaikka Wiik yrittää kasvattaa eri tutkijoiden välisiä erimielisyyksiä suuremmiksi kuin mitä ne ovatkaan, ei tuloksista silti löydy mitään maata- tai edes tutkijaakaatavaa oivallusta. Ja tulokset ovat joka tapauksessa hyvin rajallisissa määrin sovitettavissa 2000-luvun murteiden jakaumaan.

Lisäksi Wiikin kaavamainen käsittelytapa tuottaa outoja päätelmiä, esim. kaakkoismurteiden yhteydessä hän käsittelee Sortavalan seudun murteiden (sis. Sortavala, Harlu, Impilahti ja Uukuniemi) asemaa ja pitäytyy tiukasti Kettusen murrejaottelussa tarkastellessaan ryhmän sisäisiä rajoja. Sivulla 280 hän päätyykin ehdottamaan, että Sortavalan ryhmä pitäisi jakaa kahtia läntiseen (Uukuniemi) ja itäiseen (Sortavala ja Harlu) ryhmään (jota ei nykyaikana tietysti ole olemassakaan). Impilahden epämääräinen asema puoliksi karjalankielisenä pitäjänä lienee aiheuttanut sen unohtamisen jaottelusta, mutta suurempi tutkimuksen sisäinen ristiriita on se, että aiemmista varsinaisista laskentamenetelmän tuloksista (s. 272-276) käy selvästi ilmi, että Uukuniemen raja Sortavalan kanssa on selvästi jyrkempi kuin raja Saareen päin. _Laskentamenetelmän_ mukaan Uukuniemi kuuluu siis pikemminkin Simpeleen, Parikkalan ja Saaren kanssa samaan ryhmään kuin Sortavalan ryhmään (ks. erityisesti s. 274-275 ja kartta 129). Tällöin Sortavalan ryhmän jakaminen kahtia on täysin turhaa. Wiik ei siis näytä huomioivan omia aiempia tuloksiaan käsitellessään asiat kaavamaisesti peräkkäin.

Yleisellä tasolla Wiikin teoksessa harmittaa viimeistelyn huolimattomuus. Se näkyy niin "painovirheinä" kuin tarpeettomina toistoina. Ainahan omasta tekstistä jää jotakin huomaamatta, mutta ei tarvitse olla pilkunviilaajakaan, kun tämän kirjan monet huolimattomuudet alkavat ärsyttää. Milloin lähteiden julkaisuvuodet heittävät (esim. Renvallin kielioppi vuodelta 1940 po. 1840), milloin tekstissä viitataan karttaan väärällä numerolla (esim. karttaan 6 po. 5, s. 20), milloin kartasta puuttuu siihen kuuluva alue (esim. Vaala kartasta 11, s. 35), milloin paikkakunnan nimi on vaihtunut (esim. Sääksmäki po. Sääminki, s. 34), milloin lähteenä käytetyn tutkijan nimi on väärin (esim. lähdeluettelossa Nissilä po. Nikkilä, s. 315). Pieniä virheitä tietysti yksinään, mutta kun näitä yksittäisiä virheitä löytyy paljon, tulee lukijalle väkisinkin mieleen, että kuinka paljon on niitä virheitä (esim. isoglossiluvuissa), joita ei edes huomaa.

Satunnaista lukijaa saattaa mietityttää se, MIKSI tällaista replikoivaa tutkimusta tehdään raskaalla tutkimusapparaatilla 80 vuotta vanhasta aineistosta (joka heijastaa itse asiassa vielä vanhempia murteita). Tuloksiinsa nähden työ on varmasti ollut aikaa vievää. Joka tapauksessa lopputulema on se, että Wiikin tutkimuksen esillepano on niin raskas (mm. 135 karttaa, 55 karttakaaviota, 34 diagrammia ja 27 taulukkoa) ja tutkimuksen ymmärtäminen ja tulkitseminen vaatii sen verran perusteelliset tiedot suomen murteista, niiden aikaisemmasta tutkimuksesta (varsinkin Kettusen kartastosta) sekä dialektometriikasta, että aloittelijalle teosta ei voi suositella. Sen sijaan murteisiin perehtyneelle opiskelijalle ja murteentutkijalle siitä saattaa olla hyötyä. Luultavasti lisää perusteluja tämän tutkimuksen tekemiselle ja hyödyntämiselle löytyy Wiikin uudemmasta kirjasta, sillä "Suomen murteet. Kvantitatiivinen tutkimus" on selvästi apuväline ja välityö Wiikin kielten ja kansojen alkuperä -tuotannossa.