Materiaaliset roomalaiset jumalat

Clifford Andon The Matter of the Gods tarjoaa uusia näkökulmia antiikin roomalaisten uskonnon tutkimukseen. Minkälainen oli aikalaisten käsitys näkyvän ja näkymättömän maailman suhteesta? Tähän kysymykseen Ando pureutuu syvällisesti luoden menneen maailman käsityksistä värikkään ja vivahteikkaan kokonaisuuden.

Ando, Clifford: The Matter of the Gods. Religion and the Roman Empire. University of California Press, 2008. 266 sivua. ISBN 9780520250833.

Chicagon yliopiston klassisen antiikin professorin Clifford Andon teos, The Matter of the Gods (2008), on julkaistu University of California Pressin sarjassa The Transformation of the Classical Heritage. Teos käsittelee antiikin roomalaisten jumalten suhdetta materiaaliseen maailmaan ja sitä, miten jumalat representoitiin rituaaleissa, kuvissa, läsnäolossa ja puheessa. Sarjan teeman mukaisesti Ando lähestyy kriittisesti perinteisiä näkemyksiä antiikista nostaen uusia pinnalle. Andon tapa kysyä jatkuvasti asioiden merkityksiä roomalaisille avaa näkökulmia esimerkiksi niihin määrittelyihin rituaaleista ja myyteistä, joita aivan viime vuosienkin tutkimuskirjallisuus on käsitellyt.

Aikaisemmat tutkimukset roomalaisesta uskonnollisuudesta liitettiin monesti sen alkuperäisen muodon etsimiseen. 1900-luvun alkupuolella näkökulma oli kreikkalais- ja helleenivaikutteissa, myöhemmin idän mysteerikulttien tuomissa uusissa tuulissa. 1970-luvulla alettiin kritisoida kristillisten oletusten etsimistä Rooman uskonnosta. Esikristillistä uskontoa ei voi tarkastella kristillisten kategorioiden kautta. Enää ei etsitty kansanuskontoa, vaan Rooman uskonto ymmärrettiin ortopraksiana uskon (faith) sijaan. Ortopraksia on Andon sanoin empirististä epistemologiaa, luonnosta havaittujen merkkien selittämistä jumalallisella tahdolla. Tämä käänne tapahtui yhdessä funktionalistisen antropologian nousun kanssa. Se oli kiinnostunut rituaalien funktioista yhteiskunnassa. Tässä on kuitenkin ongelmia: miten selitetään muutoksia ortopraksiassa tai kuinka selitetään ortopraksia ylipäätään? Lisäksi jos roomalaisille ei uskonnollinen usko ollut tärkeää, niin mikä sitten? Andon näkökulma on myös kritiikkiä perinteiselle kristillisyyden opillis-ontologiselle ja roomalaisuuden poliittisen uskonmuokkauksen kaksijakoisuudelle, jota Andon mukaan aivan viime vuosienkin tutkimus on käyttänyt.

Andon keskeinen ajatus on roomalaisten uskonnollinen käyttäytyminen tiedon pohjalta. Tietoa on saatavissa aistihavainnoin ympäristöstä ja ennustuksista, joita tulkittiin jumalten viesteinä. Ando käyttää tietoa kategoriana rinnan kristittyjen uskon kanssa. Kategorioinnin voi tulkita myös ongelmaksi: paikoitellen luodaan yksinkertaistava kuva roomalaisuudesta vastakkaisena idän mysteeriuskonnoille. Roomalaisten ortopraksia oli hauras kokonaisuus menneisyyden kunnioittamista ja uusia käytänteitä. Kultin konkreettiset vaikutukset määrittelivät missä muodossa jatkettiin. Tärkeää oli rituaalin oikea suoritustapa, ei suinkaan sen historia tai alkuperäinen muoto. Jos rituaalit eivät tuottaneet toivottua tulosta, muutettiin rituaalia. Ensiarvoista oli nähdä jumalten tahto: se oli hankalasti tulkittavissa ja koko Rooman valtakuntaa rakennettiin sen varaan. Jopa kaupunkisuunnittelu oli osana tätä tietoa jumalista. Marcus Claudius Marcellusta (n. 268-208 eKr.) esimerkiksi kiellettiin rakentamasta ja pyhittämästä temppeliä Kunnialle ja Hyveelle, koska ei voitu olla varmoja ketä jumalaa lepyttää jos temppelissä ilmenisi huono enne (s.14).

Seuraavaksi käsittelen kirjan sisältöä luvuittain. Teos on jaettu seitsemään lukuun, joista ensimmäinen käsittelee uskontoa klassisessa Roomassa. Andon mukaan uskontoa, tai termin religio alkuperää, on aikaisemmin tarkasteltu liikaa kristinuskon tai antiikin Kreikan filosofien näkökulmista, ja tämä hämärtää antiikin Rooman uskontokentän ymmärtämistä. Ando rakentaa laajalla aikalaiskirjoittajien lainaamisella roomalaisesta religiosta hajanaisen dialogin. Roomalainen uskonto oli joukko käytänteitä, jotka kehittyivät vastauksena siihen, miten jumalten vaikutuksen tulkittiin luonnossa ilmenevän. Esikristillisen ajan kirjailija Marcus Terentius Varrolle uskonto oli olemassa tässä ja nyt, ortopraksian muuttuvissa ennusmerkeissä ja oikein toteutetuissa rituaaleissa. Myöhäisantiikin kirkkoisä Augustinukselle uskonto puolestaan oli totuudellisen alkuperän etsimistä menneisyydestä.

Ando pohjustaa toisen luvun aihetta, jumalten materiaalisuuden ongelmia, antiikin kreikkalaisten ja erityisesti Platonin ajatuksilla. Aikalaiset kritisoivat jumalankuvia maallisina ja rappeutuvina: ne eivät voineet kuvata täydellistä ideoiden tason jumaluutta. Toisaalta kritisoitiin jumalankuvien materiaaleja. Kirjoittajat eivät olleet asiasta yksiselitteisiä. Cybele-jumalattaren, Pessinuksesta saadun mustan kiven, saapuessa voittosaatossa Roomaan, puhuu aikalaisten historiankirjoitus sekä jumalattaresta että sen kuvasta. Osa auktoreista näki jumalten henkiä, numen, kaikkialla, osalle jumalankuvat taas edustivat väylää syvempään kontemplaatioon. Ando jättää kentän avoimeksi yhteenvedollaan: ”Antiikin ihmiset uskoivat, että Cybele oli ja ei ollut kyseinen musta kivi, ja tämä musta kivi oli kuin muut kivet, mutta silti ei kuitenkaan ollut” (s. 42). Osan mielestä patsaat ja esineet olivat jumalien kanssa kiinteässä yhteydessä muodostaen asuinpaikan jumalalle, osalle puolestaan kyse oli vain representaatiosta. Kyse lienee siitä, mitä kukin auktori kulloinkin tarkoitti, kuten Ando myöhemmin toteaa.

Kolmannessa luvussa Ando tarkastelee interpretatio Romanaa. Aiempi tutkimus on käsitellyt sitä usein lingvistiseltä kannalta. Roomalaisia nimiä ja identiteettejä osoitettiin suoraan vieraisiin jumaliin. Kyse on muustakin. Sen sijaan, että vieraan alueen jumaluus olisi vain siirretty interpretation jumalpantheoniin, näkivät jo aikalaiset pantheonin tulkinnassa ongelmia. Roomalaisten kulteissa jumalten tunnistaminen oli muuttuvaa ja haurasta. Jumalia tunnistettiin heidän ominaisuuksiensa tai vaikutustensa perusteella eikä aikalaisillekaan aina ollut täysin selkeää, miten jumalten nimeäminen tai tulkinta olisi pitänyt tapahtua. Jos interpretatiota käytetään vain nimien luettelointina, niin tulisi myös ottaa esille myös ne jumalat, joita ei sisällytetty tähän pantheoniin ja toisaalta pitäisi löytää yksimielisyys jumalten tulkintaan. Tällaista yksimielisyyttä ei ainakaan aikalaisilla ollut.

Ciceroa edeltänyt vuosisata oli Rooman laajentumisen aikaa. Kasvava valtakunta kohtasi yhä uusia kulttuurisia ja uskonnollisia käytänteitä. Vastaavasti aiheutti jännitteitä myös myöhäisantiikin rajanveto pakanoita kohtaan. Se loi tarpeen uusille laeille, joita Ando käsittelee neljännessä luvussa. Theodosiuksen ja Justinianuksen lait nousivat molemmat enemmän tai vähemmän sekä kristillisestä että roomalaisesta traditiosta. Theodosiuksen kristillinen laki pohjautui kristillisiin hallitsijoihin ja heidän päätöksiinsä. Sata vuotta myöhäisempi Justinianuksen laki rakentui enemmän vanhalle roomalaiselle perinteelle uskontoa lukuun ottamatta: se tuotiin kirkon piiristä ja tukemaan kristinuskoa. Vaikka lait nousivatkin vanhoista käytänteistä, yhdellä tasolla ero oli perustavanlaatuinen. Roomalaisille laki oli oikeus tuomita myös jumalia. Amphiaraus sai esimerkiksi oikeuden päätöksellä jumalan statuksensa vuonna 73 eKr. Kristityt lait käänsivät tilanteen toisinpäin.

Kirjan loppuluvut käsittelevät Rooman laajan imperiumin eri osien suhdetta jumaliinsa sekä pyhyyden siirtymistä paikallisuuksista tekstin tasolle. Uskontokentän pluralismin korostus on Andolla oleellista. Roomalaiset uskoivat jumalien olevan aina tiettyyn paikkaan kiinnittyneitä. Kultti, jonka leviäminen tapahtuu kulttiesineiden kautta, ei ole tarpeeksi tehokas ulottuakseen koko valtakuntaan. Roomalaiset myös korostivat hurskautta jumaliaan kohtaan. He rukoilivat voitettujen kaupunkien jumalia, eivätkä väittäneet näiden olevan huonompia kuin omansa. Evocatio-riitin kautta manattiin voitettu jumala pääkaupunkiin. Enemmän jumalia tarkoitti parempaa suojaa. Se, ettei mistään roomalaisesta kultista tullut laajaa uskontoa ei tässä valossa ole yllätys. Muurien sisällä patsaassa asuvan jumalan voima ei ulotu pitkälle. Poikkeuksena tässä olivat keisarikultti ja itäiset mysteeriuskonnot.

Macrobiuksen Saturnalia oli viimeisiä traditionaalisen Rooman yrityksiä takertua menneisyyteen 400-luvun alussa. Theodosius oli aiemmin kieltänyt pakanalliset rituaalit ja pakanallisen toiminnan. Viimeisinä keinoina nähtiin pyhyyden topografian siirtäminen kirjallisuuteen (s. 177). Kristinuskon erilaisen historiatulkinnan vaikutus näkyi. Enää uskonto ei ollut vain tässä ja nyt. Vergiliuksen Aeneis tarjosi sellaisen myyttisen alkuperän Roomalle, jota kristityt pystyivät tarjoamaan Mooseksen kirjoillaan. Pyhyyden topografiaa noudatettiin myös käytännössä. Konstantinus siirsi pääkaupunkinsa Bosborinsalmen rannalle ja sen myötä liudan kulttiesineitä, pyhäinjäännöksiä ja juhlia (s. 188-191). Tätä saapui valvomaan Macrobiuksen ylistämä traditionaalisen uskonnon tuntija Roomasta, Vettius Agorius Praetextatus. Konstantinopolista haluttiin tehdä uusi Rooma ja se vaati entisen päälle rakentamista. Uusi kristillinen pääkaupunki ei siis syntynyt tyhjiössä, vaan oli yhdistelmä pakanallista roomalaisuutta ja uutta kristinuskoa. Vanhat tavat eivät kadonneet nopeasti.

Lähdemateriaali ulottuu esisokraattisesta ajasta aina Bysantin auktoreihin saakka. Pääasiallisesti käsitelty aikaskaala on kuitenkin myöhäiseltä tasavaltalaisajalta kristinuskon vakiintumiseen 400-luvun alkuun. Laaja tutkimuskirjallisuus muodostaa peilin, johon Ando vertaa. Vertaileva metodi luo keskusteluyhteyden toisaalta antiikin ja nykypäivän tutkijoiden kesken, toisaalta antiikin eri auktoreiden kesken. Varro ja Augustinus esimerkiksi asetetaan väittelemään keskenään jumalten alkuperästä. Ando sijoittaa itsensä ja lukijan tulkitsijan tai keskustelun seuraajan osaan. Keinona on käsitellä aluksi aikaisempia teorioita kritiikin kautta ja verrata sen jälkeen näkemyksiä antiikin kirjoituksiin. Kielelliseen merkitysoppiin ei jäädä kuin paikoitellen. Kolmannessa luvussa käsitellessään jumalpantheonia Ando esimerkiksi tarkastelee sanojen merkityksiä tulkinnassa.

Mitä tulee Andon tutkimuskysymykseen, antiikin Rooman jumalten suhteeseen materiaaliseen maailmaan, löytää hän monenkirjavia vastauksia. Ando kysyy jatkuvasti miten jumalien ja maallisen suhdetta tulisi ymmärtää suhteessa menneisyyteen tai menneisyyden sisällä. Tähän ei liene olemassa suoraa vastausta. Sivumennen mainitaan mahdollinen osasyy Rooman tuhoon: ortopraksia on samalla joustava, mutta haavoittuva. Maailma, josta saavutettava tieto on jatkuvasti evolutiivisessa muutoksessa, voi suurten katastrofien kautta taivuttaa ortopraksiaa liikaa. Andon mukaan tällainen oli vuoden 410 Rooman hävitys, johon ortopraksia ei enää kyennyt vastaamaan. Kristinusko kykeni.

Rooman valtakunta kulttuurisesti, uskonnollisesti ja poliittisesti autonomisten yksiköiden välillä hajosi osittain kristityn kulttuurihyökkäyksen vuoksi. Pluralistinen kansalaisyhteiskunta muuttui radikaalisti viimeistään Theodosiuksen vaatiman yhtenäisyyden vuoksi. Vaikka tähän näkökulmaan ei jäädäkään kiinni, näkee Ando sen esille ottamisen arvoisena. Monimuotoisuus häviää itäiselle mysteerikultille, jonka auktorit eivät ymmärrä moninaisuuden arvoa (s. 139). Sen lisäksi, että pääkaupunki oli siirtynyt Konstantinopoliin edellisellä vuosisadalla, olivat myös tärkeät instituutiot siirretty, mukanaan suojelusjumalia edustaneita rakennelmia. Andon termein kerrottuna: pyhyyden topografiassa Rooman kaupunki oli nyt vähemmän pyhä, vähemmän puolustusta tarvitseva. Se voitiin jättää oman onnensa nojaan.

Andon kirja on tarkoitettu antiikin Rooman uskontokentän tutkijoille tai vakaville alan harrastajille. Kirja sisältää suuren määrän lainauksia suoraan antiikin kreikaksi tai latinaksi. Ando on tehnyt palveluksen julkaistessaan lainaukset myös englanniksi, mutta antaa mahdollisuuden kielen osaajalle löytää toinen vivahde. Andon tarjoama kategorinen malli on enemmänkin uusia ajattelun suuntaviivoja vanhoihin aiheisiin. Nykylukija ymmärtää, ettei mennyt maailma ollut mustavalkoinen. Lienee selvää, ettei voi suoraan sanoa kaikkien kristittyjen olleen tarkkailematta oikein suoritettua rukousta. Tulkinnat jäävät avoimeksi myös paikoitellen eri mieltä olevien lähteiden vuoksi, kuten toisessa luvussa, jossa Ando käsittelee jumalten ja materian suhdetta.

Yhden suuren epäkohdan Ando kuitenkin jättää avoimuudessaan. Lähdekirjallisuudesta lainattuja auktoreita ei juuri kiinnitetä paikkaan tai aikaan. Asiasta tuntemattomalle Hesychius (s. 151) voi olla myöhäisantiikin moni uskontohistoriaan vaikuttanut henkilö. Antiikin Kreikan Sokratesta ja Bysantin Sokratesta tuskin kukaan Andoa lukeva sekoittaa keskenään, mutta muuten Ando olisi voinut tarjota enemmän tarttumapintaa. Toisaalta kohdeyleisönä lienee suurimmaksi osaksi, kuten Ando (xii) mainitsee, ”ne uskonnon tutkijat, joille antiikin maailma on muutakin kuin vain kuriositeetti”.

The Matter of the Gods on onnistunut teos monellakin tavalla: se tarjoaa käsikirjamaisesti näkökulmia uskonnon ja materian suhteeseen mutta provosoi myös kysymään syvempiä merkityksiä, joita uskonnon eri osa-alueet roomalaisille antoivat.

 

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *