Matkalla sielun syvyyteen

Saksalaisen mystikon ja dominikaaniveljen Mestari Eckhartin (1260–1328) Sielun syvyys -nimellä suomennettu saarnakokoelma on säilyttänyt ajankohtaisuutensa suhteellisen hyvin. Teos tarjoaa yhä omaperäisiä aineksia keskusteluun, jota perinteisten teologisten arvojen ja hengellisen perustan kanssa kamppaileva maallistunut nykyaika on joutunut käymään sekä uskonnollisten että (luonnon)tieteellisten käsitystensä selkeyttämiseksi. Teoksen moraalifilosofisten oivallusten pohdiskelu ei kuitenkaan vaadi lukijalta uskonnollista maailmankuvaa, vaan sitä voi halutessaan lukea osana laajaa eurooppalaista kulttuurihistorian ja estetiikan perinnettä. Historia- ja uskontotieteen piirissä teos kuuluu eittämättä keskiajan tutkijoiden peruslukemistoon.

Mestari Eckhart: Sielun syvyys [Deutsche Predigten und Traktate]. Käännös: Pihlajamaa, Kai. Basam Books, 2009. 325 sivua. ISBN 978-952-5534-96-2.

Mestari Eckhart oli yksi aikansa lahjakkaimpia ja kouliintuneimpia raamatunselittäjiä. Skolastiikan perinteitä kunnioittaen hän punoi teologisessa ajattelussaan yhteen aristotelismin ja uusplatonismin keskeisiä ideoita hyödyntäen samalla Avicennan (980–1037) ja Averroeksen (1126–1198) kaltaisten ajattelijoiden filosofisia ideoita, kuten Jaakko Heinimäki esipuheessaan huomauttaa. Monet sittemmin luterilaisina pidetyt oppilauseet löytyvät jo Eckhartin parisataa vuotta ennen kaanonin lopullista muotoutumista kirjoittamista teksteistä. Akateemisissa piireissä taitavasti latinaa viljelleen Eckhartin saarnojen jääminen vähemmälle huomiolle katolisen kirkon keskuudessa selittyy lähinnä sillä, että hän saattoi kirjoittaa saarnansa alun perin maarahvaan ymmärtämällä saksan kielellä (keskiyläsaksa). Tämä lisäsi kansan mahdollisuuksia omaksua uskonnollisen perinteen mukaisia oppeja, mutta ajoi Eckhartin samalla vaikeuksiin kirkon johdon kanssa.

Sielun syvyys sisältää persoonallisia, jos kohta myös nykyvalossa ajatellen kiistanalaisia teologisia ideoita höystettynä retorisesti taidokkaalla kielenkäytöllä. Sekä opetuspuheissaan että teoksen kolmessakymmenessä saarnassaan Eckhart lähestyy kristinuskon totuuksia paikoin epäsovinnaisista ja yllättävistäkin näkökulmista. Mystikkona hän pyrki ravistelemaan aikansa skolastista järjestelmää, jossa Jumala haluttiin selittää tyhjentävästi loppuun. Eckhartin mukaan Jumala asettuu kaiken ihmisymmärryksen yläpuolelle eikä Luojasta siksi tule jaaritella kovin kepeään sävyyn. Eckhart siteeraa muun muassa nykyisin Pseudo-Dionysokseksi kutsuttua 500-luvulla elänyttä mystikkoa sanoessaan, että ”kauneimmin Jumalasta puhutaan silloin, kun sisäisen rikkauden viisauksista osataan olla hiljaa” (saarna 27).

Nykylukijalle tyylillisesti vaikeaselkoisimmiksi muodostunevat kohdat, joissa Eckhart puhuu ihmisen sielun syvyyden ja Jumalan syvyyden keskinäisestä ykseydestä ja liittää tämän suhteen osaksi luomiskäsitystään. Luominen merkitsi hänelle Jumalan olemisen pulppuamista yli rajojensa. Eckhartin suosiman uusplatonismin sävyttämän metafysiikan mukaan kaikki oliot virtaavat Jumalasta (exitus) ja palaavat olemassaolossaan lopulta Jumalaan (reditus). Jumalan ”sisäinen” oleminen, kolminaisuuden osien keskinäinen vuorovaikutus eli ”Jumalan takana oleva Jumala” pulppuaa ja kiehuu (bullitio) leviten lopulta oman jumalaisen luontonsa ulkopuolelle (ebullitio). Tämä synnyttää lopulta näkyvän todellisuuden, jonka läpi ihmisen on mahdollista ja välttämätöntä murtautua pyrkiessään takaisin Jumalan ytimeen ja olemisen perustaan saakka. Yksilön suurimpana kutsumuksena tuli olla halu palata takaisin kolmiyhteisen Jumalan ikuisesti elämään ylimaalliseen olotilaan.

Eckhartin filosofia kuuluu sydänkeskiajan teologis-mytologiseen perinteeseen, jonka nimekkäimpiä edustajia hänen lisäkseen ovat muun muassa Tuomas Akvinolainen (1225–1274), Duns Scotus (1266–1308), Marsilius Padovalainen (1274–1340) ja William Ockham (1285–1347). Aikalaisten keskuudessa Eckhartin arvostus oli kiistaton. Hänen myöhempi vaikutuksensa puolestaan yltää saksalaisen idealismin maineikkaampiin filosofeihin saakka. Jälkiä Eckhartin omaperäisestä (esoteeris-idealistisesta) ajattelusta voidaan nähdä ainakin G. W. F. Hegelin (1770–1831), jos kohta myös 1900-luvun kenties huomattavimman mannermaista perinnettä edustaneen ajattelijan Martin Heideggerin (1889–1976) töissä. Eckhartin filosofian eksistentialismiin viittaavat piirteet tulevat ymmärrettävämmiksi, mikäli huomioidaan ne nykyeksegetiikan kannalta ”villit” intertekstuaaliset hypyt, joita hän tekee tulkitessaan Raamattua ikuisuuden näkökulmasta. Tällöin kaikki sanat ja asiat yhtyvät ikuisessa nyt-hetkessä Jumalan logokseen, iankaikkiseen sanaan. Viimekädessä Eckhart näyttäisi etsivän universaalia perustaa ihmisen olemassaololle, mikä tekee hänen ajattelustaan metafyysisesti kiehtovaa ja tietoteoreettisesti haastavaa.

Teoksen käännöstyön suhteen ei ole syytä esittää voimakasta kritiikkiä. Sielun syvyyden kääntämistä lienee vaikeuttanut alkutekstin saksankielinen terminologia, joka on muuttunut ja tarkentunut aikojen saatossa moneen kertaan. Tähän liittyen ongelmia on epäilemättä tuottanut teologisesti relevantin suomenkielisen aikalaiskäsitteistön puuttuminen. Suomen vanhin uskonnollinen kirjallisuus sisältää lähinnä myöhäiskeskiajalta peräisin olevia latinankielisiä pyhimyskalentereita, messukirjoja ja kirkkokäsikirjoja (mm. Codex Aboensis, 1300/1400; Missale Aboense, Lyypek 1488; Manuale Aboense, Halberstadt 1522; Piae Cantiones, Rostock 1582). Nämä kuuluvat jokseenkin toisenlaiseen mentaliteettihistorialliseen kontekstiin kuin Eckhartin kirjoitukset. Kyseisistä ongelmista huolimatta kääntäjä Kai Pihlajamaa on suoriutunut tehtävästään hyvin. Hän on ottanut työssään huomioon Eckhartin alkuperäisen ja omaleimaisen raamatuntulkinnan sekä tekijän kryptisen tieto-opin. Erityisesti monimerkityksellisen bekennen (erkennen) -verbin osalta käännös tuonee ilmi merkityksiä, joita tämän hetken Eckhart-tutkimus on ymmärtänyt tekijän tarkoittaneen jo keskiaikaisessa terminologiassa, vaikka tuolloin kehittymätön sanasto näitä pyrkimyksiä rajoittikin.

Jonkinlaisena ongelmana puolestaan voidaan pitää teoksen temaattista hajanaisuutta. Ymmärrettävästi tavoitteena on ollut tuottaa mahdollisimman kattava läpileikkaus Eckhartin filosofiasta ja tuoda se suomalaislukijoiden ulottuville. Teoksen aloittava Opetuspuheita-jakso on varhaisin Eckhartilta säilynyt kirjallinen tuotos. Sitä seuraava saarnakokoelma puolestaan yltää tekijän viimeisiin elinvuosiin saakka. Tämä aikajänne antanee lukijalle mahdollisuuden hahmottaa Eckhartin ajattelun kehittymistä ”yleissävyisistä opetuspuheista kohti hänen myöhempien saarnojensa mystistä virettä”. Toisaalta teoksen aihepiiri on varsin vaikea ja monisyinen. Hengentuotteen merkitysten avaamista olisi voinut helpottaa se, että teoksen korkealentoiset saarnat olisi jaettu tematiikan perusteella omiksi luvuikseen ja kuhunkin olisi liitetty erillinen kriittinen selitysosa. Mutta jääköön tämä varsinaisen tutkimuksen tehtäväksi – kyseessähän on klassisen tekstikokoelman käännös, ei klassikkoa ruotiva monografia. Nyt julkaistussa muodossakin Sielun syvyys tarjoaa mielenkiintoisen ja lukemisenarvoisen lähtökohdan Eckhartin filosofiaan.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *