Matkoja maan ääriin, maailmankaikkeuteen ja aineen ytimeen

Maantieteilijä Markku Löytösen toimittama Suomalaiset tutkimusmatkat on uusimpiin tietoihin perustuva johdatus suomalaisten tieteellisen tutkimusmatkailun historiaan ja nykypäivään. Se viihdyttää ja valistaa ketä tahansa älyllisesti uteliasta lukijaa ja on suoranainen aarrearkku koululaiselle. Se saattaa jopa houkutella valitsemaan tieteellisen uran.  

Löytönen, Markku (toim.): Suomalaiset tutkimusmatkat. SKS, 2009. 480 sivua. ISBN 978-951-746-774-2.

Lasten ja aikuisten tietokirjojen tekijä

Suomi on 1700-luvulta lähtien ollut tieteellisen tutkimusmatkailun suurvalta väkilukuun ja kansantuotteeseen verrattuna. Sitä paitsi tutkimusmatkailun perinne on jatkunut katkeamattomana jo yli kaksi sataa vuotta. Näin toteaa maantieteilijä Markku Löytönen toimittamansa Suomalaiset tutkimusmatkat -kirjan esipuheessa. Alusta lähtien suomalaiset ja suomalaissyntyiset miehet sekä 1920-luvulta lähtien myös naiset ovat ulottaneet matkansa kaikille maailman mantereille ja tuottaneet paljon arvokkaita tieteellisiä julkaisuja sekä koonneet ainutlaatuisia esine- ja näytekokoelmia. Monet matkailijat ovat kirjoittaneet myös maallikoiden suosimia matkakertomuksia.

Tutkimusmatkoista on kirjoitettu jonkin verran myös suurelle yleisölle tarkoitetuissa tieteen aikakauslehdissä, ensyklopedioissa sekä lasten tietoteoksissa, joiden laatimisessa Löytönen on itse erittäin ansioitunut. 2000-luvulla hän on kirjoittanut G. A. Wallinia (2001), Pehr Kalmia (2004), A. E. Nordenskiöldiä (2005) ja Rafael Karstenia (2007) käsittelevät lasten tietokirjat. Nämä viehättävät niin lapsia kuin heidän vanhempiaankin.

Muutenkin Löytönen on ollut tuottoisa. Lukuisten tieteellisten julkaisujen ohella hän on jo aikaisemminkin toimittanut omaan alaansa liittyviä maallikoille tarkoitettuja teoksia. Näistä ovat hyviä esimerkkejä vuonna 1999 ilmestynyt Suomi: maa, kansa, kulttuuri, jonka hän on toimittanut yhdessä historioitsija Pirkko Kolben kanssa, sekä jo vuosikymmen aikaisemmin ilmestynyt Matka-arkku – suomalaisia tutkimusmatkailijoita (1989, 2.p. 1990). Tämä teos on ensimmäinen historiallinen kokonaisesitys tutkimusmatkailijoista, ja vaikka se on varsin kattava selvitys tutkimusmatkailun historiasta, on kahden vuosikymmenen kuluttua jo aika uudelle yleisesitykselle.

Vaikka Suomalaiset tutkimusmatkat ei houkuttele lukijaa ulkoasullaan, sen kansien sisällä avautuu värikäs ja kiehtova maailma. Lukuisat valokuvat, kartat ja tietoikkunat täydentävät tekstiä, jonka alkuun päästyään ei lukemista malttaisi keskeyttää.

 

Ruotsin ja Venäjän aika

Löytösen toimittama teos on 480-sivuinen järkäle. Siinä on kaikkiaan 13 artikkelia ja 14 kirjoittajaa – kolme naista ja yksitoista miestä. Kirjoitusten pituudet vaihtelevat noin viidestätoista sivusta 50–60 sivuun. Jokaisen artikkelin lopussa on kirjallisuusluettelo, josta lukija löytää paljon kiintoisaa lisälukemista. Teoksen käyttöarvoa lisäävät henkilö- ja paikkahakemistot. Varsin usein tietokirjoittajat saavat tehdä työtään ilmaiseksi, mutta onneksi tämän teoksen kirjoittajia on Alfred Kordelinin rahasto tukenut. He ovat oman alansa tunnettuja nimiä, mutta harva valistunutkaan lukija tietää ja tuntee heitä kaikkia, joten lyhyt esittely olisi ollut paikallaan.

Artikkelit ovat kirjoittajiensa ”näköisiä” niin rajauksiltaan, rakenteeltaan kuin esitystavaltaan ja -tyyliltään. Ne ovat hyvää asiaproosaa, mutta erityisen luistavaa ja nautinnollista luettavaa on Ulla-Maija Kulosen teksti. Osa artikkeleista jäsentyy ajallisesti, osa tieteenalan ja osa maantieteellisten kohteiden mukaan. Valtiollis-poliittisiin muutoksiin perustuva aikajako on monissa teoksissa keinotekoinen, mutta tässä kirjassa se sopii hyvin nimenomaan Ruotsin ja autonomian ajan tutkimusretkeilyä esiteltäessä. Kirjan ensimmäisen artikkelin on Löytönen kirjoittanut yhdessä Anto Leikolan kanssa, ja se käsittelee neljää ruotsalaista – toki kuitenkin suomalaissyntyistä – valistuksen ajan tutkimusmatkaajaa, jotka sovittivat oman tiedonjanonsa ja seikkailunhalunsa valtakunnan julkisesti hyväksyttyihin pyrkimyksiin: Ruotsin sotaiseen ulkopolitiikkaan perustuneen suurvalta-aseman romahdettua 1700-luvun alussa oli aineellista hyötyä tavoiteltava muilla keinoin, mihin tiede, koulutus ja kauppa tarjosivat rauhanomaisia mahdollisuuksia.

Noista neljästä varhaisesta retkeläisestä tunnetuin on Pehr Kalm, joka matkusti vuosina 1747–1751 Pohjois-Amerikkaan. Petter Forsskål suuntasi retkensä vuosina 1761–1763 Egyptiin ja Arabiaan ja Eric Laxman teki vuodesta 1765 alkaen useita retkiä Venäjälle. Herman Spöring nuorempi purjehti vuosina 1768–1771 kapteeni James Cookin Endeavourilla melkein maailman ympäri. Forsskål menehtyi matkallaan malariaan, Spöring ilmeisesti punatautiin. He eivät olleet ainoita miehiä, jotka liikkuivat tutkimusretkillä oman henkensä kaupalla. Vuosisatojen kuluessa matkustaminen on nopeutunut ja muuttunut helpommaksi ja turvallisemmaksi, mutta taudit uhkaavat yhä, vaikka onneksi niihin löytyy parannuskeinoja.

Allan Tiitan artikkeli ”Suomalaisten tutkimusmatkat autonomian aikana” osoittaa, että tiedemiehemme hyödynsivät ahkerasti niitä mahdollisuuksia, joita yhteys uuteen emämaahan avasi. He eivät tyytyneet kartoittamaan vain Suomen maata ja sen rajoja, vaan uskaltautuivat myös pitkälle Venäjälle ja aina Siperian koillisosiin saakka. Kielentutkijat, etnologit ja arkeologit vaelsivat sekä suomensukuisten kansojen että samojedien ja mongolienkin parissa. Luonnontutkijoille ja maantieteilijöille ei kielellä ollut väliä, mutta hämmästyttävästi hekin oppivat paikallisia kieliä. Aivan uskomattomalta tuntuu, että J. G. Granö puhui suomen ja ruotsin lisäksi sujuvasti venäjää ja viroa, osasi ranskaa, tuli toimeen englannin, tataarien ja kazakkien kielellä sekä jossain määrin myös mongolien kielellä. – Siperian matkalaisista ei tietenkään sovi unohtaa ”Pilvissä nelistävää hevosta”, C. G. E. Mannerheimia, joka matkasi tutkimusmatkailijan peiteroolissa Siperian halki Mongoliaan ja Kiinaan, mutta oli todellisuudessa Venäjän yleisesikunnan tiedustelija eli vakooja. Autonomian ajalla moni muukin maallikko, lähetyssaarnaaja, upseeri, hallintovirkamies ja seikkailija harjoitti monenlaista luonnon- ja kansatieteellistä harrastustoimintaa. Siperian lisäksi tutkijoita houkutteli myös Etelä-Amerikka ja Pohjois-Afrikka.

 

Humanistit maailmalla, luonnontieteilijät maissa, avaruudessa ja aineen ytimessä

Tiet Siperiaan sulkeutuivat Suomen itsenäistyttyä, mutta niin humanistit kuin luonnontieteilijätkin jatkoivat tutkimusmatkojaan muualle. Koska kaikki Suomalaiset tutkimusmatkat -teoksen artikkelit eivät jäsennä sisältöään valtiollis-poliittisten muutosten mukaan, eri kirjoittajat selostavat paikoin samojen henkilöiden tekemisiä. Esimerkiksi Edward Westermarckista kertoo sekä Allan Tiitta artikkelissaan ”Suomalaisten tutkimusmatkat autonomian ajalla” että Ulla Vuorela artikkelissaan ”Kulttuureja paikantamassa”, jossa hän kuvaa suomalaisten antropologien kenttätyömatkoja aikarajoista riippumatta. Rafael Karstenista taas kertovat Tiitan ohella Matti Salo ja Ilari Sääksjärvi kirjoituksessaan ”Suomalaiset tutkimusmatkailijat uudessa maailmassa”. Väinö Auer puolestaan  on pääsyt niin Ilmari Haapalan artikkeliin ”Maankamaran tutkijat maailmalla” kuin Salon ja Sääksjärvenkin artikkeliin – sitä paitsi kummassakin artikkelissa on yksi lähes sama kartta Auerin retkistä (s. 144 ja 403). Päällekkäisyydet johtuvat siitä, että artikkelit ovat itsenäisiä kokonaisuuksia, ja ne voivat häiritä lukijaa, joka etenee järjestelmällisesti kirjan alusta loppuun. Ne eivät kuitenkaan vaivaa sitä, joka tutustuu teksteihin oman kiinnostuksensa ja uteliaisuutensa mukaan.

Antropologien, arkeologien, biologien, geologien, geofyysikoiden, maantieteilijöiden, suomen suvun tutkijoiden, jopa filosofien ja kirjallisuustieteilijöidenkin matkat saavat esittelynsä erillisissä artikkeleissa tai suurempien kokonaisuuksien osana. Henkilögalleria on mittava. Mitä lähemmäksi nykypäivää tullaan, sitä vaikeammaksi kirjoittajille näyttää kuitenkin käyvän rajan vetäminen tutkimusmatkojen, kenttätöiden ja ulkomaanvierailujen tavanomaisten välille. Muutamat kirjoittajat ovat halunneet mainita jokseenkin jokaisen alansa edustajan, joka on uransa aikana jossakin päin maailmaa piipahtanut. Toiset taas koettavat vetää suurempia linjoja. Kaikkein suurimmat linjat piirtyvät Kari Enqvistin, Hannu Koksisen ja Jukka Maalammen artikkeleissa, jotka paneutuvat maailmankaikkeuteen ja aurinkokuntaan sekä aineen ytimeen suuntautuviin löytöretkiin. Näitä tehdessään tieteentekijöiden ei tarvitse edes poistua työhuoneestaan. Mutta uuden tiedon löytämisen viehätys ei ole silti kadonnut näistäkään retkistä.

Koska Löytönen toteaa kirjansa alussa lukijalle osoittamissaan sanoissa varta vasten, että kirjoittajat ovat joutuneet tekemään paljon valintoja siinä, mitä ovat mukaan ottaneet ja mitä jättäneet, rupesin oikein miettimään, mitä olisin kaivannut. Ja ainakin yksi seikka löytyi: Turun yliopiston siirtolaistutkijat! He ovat tehneet lukuisia tutkimusmatkoiksi kelpaavia kenttätöitä niin Amerikoissa kuin Australiassakin ja olisivat siksi ansainneet maininnan siinä kuin moni muukin tutkija. Entä lääketieteilijöiden vierailut ja vuosien työskentely ulkomaisissa yliopistoissa ja tutkimuslaitoksissa? Eivätkö nekin ole olleet omanlaisiaan tutkimusmatkoja? Mutta kun valintoja on tehtävä, jotakin jää aina pois.

Vaikka kirjan nimi on Suomalaiset tutkimusmatkat, suomalaiset eivät suinkaan ole rahoittaneet eivätkä johtaneet kaikkia teoksessa kuvattuja matkoja. Monet hankkeet ovat olleet niin monikansallisia kuin monitieteellisiäkin. Sitä paitsi muutamia tiedemiehiäkin lienee vaikea lukea suomalaisiksi. Sen vielä ymmärrän, että suomalaiset haluavat pitää ensimmäisen Koillisväylän purjehtijan, Adolf Erik Nordenskiöldin suomalaisena, vaikkei hän tehnyt yhtään arktista retkeään suomalaisilla aluksilla eikä suomalaisten taloudellisella tuella – olihan hän sentään syntynyt Suomessa, mutta tuntuu yltiöisänmaalliselta lukea myös hänen Ruotsissa syntyneet ja toimineet poikansa suomalaisiin tutkimusmatkailijoihin.

Nyt jään odottamaan Löytöseltä lasten tietokirjaa Hilma Granqvistista. 

Jk. Älä pudota tätä kirjaa varpaillesi! Se painaa niin paljon, että luusi voivat murtua.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *