Kalevalaseura on perustettu vuonna 1919, jolloin seuran tarkoitukseksi on määritelty kansanrunouden keräämisen, tutkimisen ja taiteellisen käytön edistäminen. Vuodesta 1921 lähtien seura on vuosittain julkaissut vuosikirjan, jonka artikkelit liittyvät seuran tavoitteisiin tai laajemmin kansallisiin tieteisiin ja taiteisiin, seitsemänkymmenluvulta lähtien vuosikirjojen artikkelit on koottu yhteisen otsikkoteeman alle. Nyt tarkasteltavana oleva teos on jo numero 86 Kalevalaseuran vuosikirjojen pitkässä sarjassa, ja tämän kirjan teemana on menneisyys. Artikkelikokoelman taustalla on Joensuun yliopistossa keväällä 2007 pidetty ”Eilen vielä oli kaikki niin hyvin” -luentosarja, jossa osa kirjan 20 artikkelista on esitetty luentoina.

Menneisyyttä voidaan tarkastella pysäyttämällä aika johonkin tiettyyn hetkeen ja tarjoamalla se menneisyyden kuvaksi. Tämä voidaan tehdä sanallisesti, mutta menneisyys voidaan rakentaa nykyhetkeen vielä konkreettisemmin museoissa ja muistopaikoilla. Petri J. Raivo kuvailee artikkelissaan ”Muisti ja perinne kulttuurimatkailun resurssina” sotatapahtumiin liittyvien paikkojen muokkaamista matkailukohteiksi. Kysymyksessä voi olla todellinen sotanäyttämö tai aidon kaltaiseksi luotu illuusio. Muualta siirretty rakennus tai ideaalikuvaksi rakennettu paikka, esimerkiksi korsu, voi tarjota kävijälle elävän kosketuksen menneeseen. Raivo toteaakin, että ehdottoman autenttisuuden vaatimuksen sijaan kaivataan nykyisyyteen ja nykyisiin arvoihin sopivia esityksiä menneisyydestä. Esimerkiksi taistelupaikan ympäristönhoito saa helposti aikaan, että ”kauhun ja tuskan maisema muuttuu [- -] miellyttäväksi puistoksi” (275), mutta opastetaulu kertoo, minkälaisesta paikasta on kysymys ja miten sitä pitäisi katsoa. Valikoitua ja ohjattua katsominen on myös museoissa, joissa esille asettamisen ja näyttämisen kriteerit ovat ajan kuluessa muuttuneet paljonkin. Museonäyttelyt voivat tarjota katsottavaksi viehättäviä esinekokoelmia tai muodostaa puhuttelevia kokonaisuuksia. Artikkelissaan ”Museoiden valikoiva muisti” Janne Vilkuna toteaa, että museoiden kulttuurisella muistilla olisi paljonkin annettavaa yhteiskuntakriittiseen keskusteluun. Vilkunan mukaan museot ovat sekä yhteiskunnallisen muistin että unohduksen välineitä.

Eräs menneisyyden pysäytetty esitys on myös virallinen kuva C. G. E. Mannerheimista. Ulla-Maija Peltonen käsittelee artikkelissaan ”Keksitty Mannerheim – muistamisen ja kertomisen politiikkaa” erilaisia Mannerheimista kertomisen tapoja, joista osa täysin vastakkaisia virallisessa julkisuudessa toistetulle Mannerheim-kuvalle. Mannerheimin henkilöhahmossa on monenlaisia ristiriitaisuuksia, mutta erityisesti yhtenäisen Suomen suuren sankarin kuva säröytyy sisällissodan tapahtumien kohdalla. Peltonen kuvaa työväestön Mannerheim-esityksiä, joissa näyttäytyy julma valkoinen verikenraali tai naurettava vierasmaalainen keikari. Peltonen osoittaa, ettei sankaruus ole yksiselitteistä ja itsestään selvää, vaan sama henkilö voi näyttäytyä näkökulmasta riippuen sekä sankarina että konnana.

Vaikka menneisyyttä tarkastellaan erilaisista näkökulmista, erityisen usein artikkeleissa nousevat esille kuvaukset, joissa mennyt näyttäytyy positiivisessa valossa. Tämähän oli luentosarjan teemana, joten teksteissä on todennäköisesti etsittykin myönteistä menneen kuvaa. Kerrottuun hyvään menneisyyteen kuuluu, että menneestä muistellaan ja nostetaan esille erityisesti myönteisiä asioita. Ikävät kokemukset ja negatiiviset asiat voidaan painaa pois näkyvistä, mutta ne voidaan myös tuoda esille siten, että niissä voidaan nähdä positiivista arvoa. Aineellinen vähyys on opettanut ahkeraksi tai saa myöhemmin näkemään muut arvot aineellista hyvää tärkeämmiksi, vaikeudet ja vastoinkäymiset ovat kasvattaneet luonnetta ja kehittäneet ihmisenä. Yksittäisten henkilöiden käyttämiä hyvän menneisyyden rakentamisen tapoja tarkastelevat artikkeleissaan mm. Sven-Erik Klinkmann (”Kolmen vaasalaismuusikon luoma hyvä menneisyys”), Mari Hatakka (”Elämäkerrallinen sovinto”) ja Tiina Mahlamäki (”Elämänuskoa ja koulukortteereita. Eeva Joenpelto Lohjan kuvaajana”). Jokaisessa tapauksessa hyvään menneeseen päästään hiukan eri tavoin, mutta menneisyys nähdään tietynlaisen nykyisyyden rakennusaineena.

Myös elokuvissa ja kirjallisuudessa näyttäytyy usein ”hyvä menneisyys”. Hanna Kuusi analysoi artikkelissaan ”Nostalginen 1950-luku kulttuurimarkkinoilla” kahta 1990-luvulla valmistunutta elokuvaa, joissa tapahtumat sijoittuvat nostalgisesti esitetylle 1950-luvulle. Kuusi kuvaa, miten hyvän menneen kuvauksessa korostettiin yhteisöllisyyttä ja vapautta sekä ihmisen, luonnon ja tunteiden aitoutta suhteessa nykyajan keinotekoisuuteen. Kummassakin elokuvassa keskeinen yhteisö oli miesten yhteisö, ja miehenä oleminen korostui elokuvissa. Erityisesti miespäähenkilöille nykyisyys näyttäytyy ongelmallisena myös kirjallisuudessa. Risto Turunen kuvaa artikkelissaan ”Menetetyt maailmat. Paremman menneen kaipuu suomalaisessa kirjallisuudessa” miten kaunokirjallisuudessa menneisyyteen liittyy usein tietynlainen selkeys ja varmuus, kun taas nykyisyys on täynnä epävarmuustekijöitä päähenkilön omista riittämättömyyden tunnoista elämän ja olemassaolon tarpeellisuuden epäilyyn. Turusen mukaan kirjallisuudessa näkyy, miten kaipuu parempaan menneisyyteen on jatkuvasti korostunut eri elämänalueilla. Kaunokirjallisuudessa kaipuu hyvään menneeseen voidaan esittää myös parodiana ja ironiana.

Monissa kirjan artikkeleissa käsitellään yksittäisiltä ihmisiltä kerättyjä tietoja menneisyydestä. Kysymyksessä voivat olla omia muistoja käsittelevät keruukirjoitukset tai haastattelut, joissa tallennetaan esimerkiksi kotiin, ruokaan tai asuinpaikkoihin liittyviä muistoja, merkityksellisiä äänimuistoja tai kokonaisia elämäkertoja. Henkilökohtaisten muistojen lisäksi artikkeleissa on käytetty yleisemmin menneisyyteen liittyviä haastatteluja, joissa käsitellään esimerkiksi siirtovenäläisten käsityksiä asuinalueittensa historiasta, sekä murrehaastatteluja, joissa keskeisenä teemana ovat tavallisesti olleet ”vanhat ajat”. Pirkko Nuolijärvi esittelee artikkelissaan ”On se aika monenlaista ollu” murrehaastatteluissa esiintyneitä keinoja, joilla haastattelijat ovat johdatelleet keskustelua entisaikojen elämään. Vanhat asiat ovat olleet tarpeen tutkijan varsinaisen kiinnostuksen kohteen saavuttamisessa, sillä tavoitteena on ensisijaisesti ollut saada nauhalle mahdollisimman vanhakantaista puheenpartta paikallisine ilmauksineen.

Kirjan artikkelit ovat melko heterogeenisia yhteisestä teemasta huolimatta, onhan menneisyys toki varsin laaja käsitekin. Jos jotkut teksteistä ovat syntyneet luennoiksi, kirjaa varten ne on kyllä muokattu artikkeleiksi ja toimitettu huolellisesti. Kaikki kirjan artikkelit ovat kiinnostavia, moneen liittyy myös täydentävä kuvitus. Kalevalaseuran vuosikirjoissa julkaistaan tavallisesti myös seuran toimintakertomus, niin tässäkin. Sitä ennen esitellään lyhyesti artikkelien kirjoittajat aakkosjärjestyksessä. Asia- ja henkilöhakemistoa kirjassa ei ole. Kalevalaseuran vuosikirjoista on julkaistu erillisiä hakemisto-osia, joista viimeisin ilmestyi vuonna 2006. Se sisältää kirjojen sisällysluettelot sekä asia- ja henkilöhakemistot numeroon 85 saakka. Tämän kirjan materiaali on siten mukana vasta seuraavassa hakemistossa, jonka ilmestymiseen menee todennäköisesti vielä useita vuosia.