Matti Kassilan matkassa maailmalla

Matti Kassila (s. 1924) taitaa olla Jörn Donnerin ohella viimeisiä elossa olevia todellisia suomalaisia ”elokuvadinosauruksia”. Hän on elänyt monet vaiheet ja menneitä vuosikymmeniä hän nyt myös muistelee kirjassaan Suurten elokuvaohjaajien jäljillä.

Kassila, Matti: Suurten elokuvaohjaajien jäljillä. Teos, 2012. 288 sivua. ISBN 978-951-851-419-3.

Kassila on edelläkävijä – jopa vanhin! – siinä 1950-60-luvun vaihteessa maineeseen nousseiden elokuvaohjaajien sarjassa, jonka muun kokoonpanon muodostavat esimerkiksi Mikko Niskanen, Risto Jarva ja Rauni Mollberg. He ovat kaikki tyylillisesti hyvin erilaisia, hyvin ristiriitaisia – ja tuskin edes keskenään kovin hyvin kommunikoivia ohjaajia. Kiistatta he ovat tahoillaan suuria lahjakkuuksia ja myös niitä, joiden tuotanto herättää yhä polemiikkia, houkuttaa ja koukuttaa uusia sukupolvia suomalaisen elokuvan pariin.

”Se on nyt täällä se Kassilan elokuva…”

Matti Kassilan tuotanto on melko lailla epätasaista, mutta yli 30 ohjausta on jo meriitti sinänsä. Kassilan merkitys on havaittu niin elokuva-arkistossa (KAVA) kuin Lauri Tykkyläisen luotsaamassa elokuvamuseossa, jossa Kassilan museonäyttely oli hyvin suosittu.

Monet elokuvistaan Kassila on käsikirjoittanut itse. Aikaa parhaiten kestänyt on kenties Cannesin Kultaisen palmun ehdokas vuodelta 1957 – Elokuu. Se, mistä Kassila muistetaan, on tietenkin Komisario Palmu. Palmu-elokuvat ovat käsite. Myös Tauno Palon viimeinen elokuvarooli filmissä Tulipunainen kyyhkynen on jo legenda sinänsä.

Silti Kassilan niittaaminen Palmu-elokuviin tekee hänelle vääryyttä. En ryhdy luettelemaan moninaisia töitä, mutta on selvää, että ohjaaja pystyi näkemään ja kuvaamaan suomalaisen agraariyhteiskunnan muutoksen, kaupunkimiljöön menneisyyden ja tulevankin tunteellisesti ja syvällisesti. Muistan itse, kuinka äitini huudahti joskus reilut 50 vuotta sitten: ”Se on nyt täällä se Kassilan elokuva…” .

Tämä tapahtui siis silloin kun teatterielokuva oli vielä radion ja tanssilavojen Olavi Virta- ja työväentalojen Tapio Rautavaara -ohjelmistojen ohella ainut populaarikulttuurin muoto – juuri ennen kuin televisio tuli Pohjanmaalle. Isä vähät välitti Kuva-Tuvan filmeistä Kannuksesssa, mutta äidin potkukelkassa tai pyörän tarakalla taisin Kassilaankin ensi kerran tutustua. Paljon äidin mielielokuvista, kenties juuri Elokuusta , en silloin ymmärtänyt. Enemmän liikutti Pikku Ilona ja hänen karitsansa…

Oppi-isiä lännessä ja idässä

Suurten elokuvaohjaajien jäljillä on mielenkiintoinen joskin hieman hajanainen kirjoituskokoelma. Kassila matkaa maailmalla ja muistelee siinä sivussa omien elokuviensa tekovaiheita. Hauskoja sattumuksia ja tuokioita riittää. Sellaisen tarjoaa esimerkiksi unohduksiin painuneen Haluan rakastaa Peter -elokuvan kuvausvaihe, Tea Istan ja Paul Osipowin intiimi sänkykohtaus. Siinä Kassila olisi halunnut päästä lähemmäksi kirjailija Aila Meriluodon rohkeaa esitystapaa, mutta toteaa sukupuoliaktin kuvaamisen olevan jo sinänsä ”kiusallista”.

Suurten ohjaajien jäljillä on Matti Kassilan kunnianosoitus niille ohjaajille, joita hän arvostaa. Ylitse muiden nousevat Ingmar Bergman, Orson Welles ja Mihail Kalatozov. Ykkönen taitaa olla Bergman, johon tekijä kirjassaan samastuu jopa hieman kiusallisella tavalla. Selvästi ruotsalainen esikuva on mieluinen oppi-isä, mutta Suomen Bergmaniksi ei Kassila itse himoinnut, vaan sellaiseksi hänet taisi nimetä elokuvakritiikin Grand Old Lady eli Pimpula Talaskivi.

Kassilan kirjoituskokoelma olisi ansainnut paremman toimitustyön. Loppulukujen katkeransävyisät ”Minulla on vielä asiaa” -vuodatukset (Risto Jarvan ja Peter von Baghin osoitteeseen) ovat kokonaisuuden kannalta joutavia. Eräänlainen tilinteon pakko ja jälkijättöinen ”elokuvapolitikointi” jopa vähentävät muistelmakirjan painoarvoa.

Parhaimmillaan Kassila on matkalla maailmalle -jaksoissa. Esimerkiksi Venäjä- tai Neuvostoliitto -osuutta riittää yli 70 sivulle. Matkatarinat 1960-luvun alun Neuvostoliitosta, missä Kassila filmasi suuritöistä dokumenttielokuvaa, ovat herkullista luettavaa. Byrokratia, sensuuri ja pienet syrjähypyt rakkauden suljetuille saarekkeille rautaesiripun takana kertovat yhtä hyvin Kassilan omasta elämänasenteesta, Venäjä-suhteesta kuin neuvostoarjestakin.

Muutama vuosi sitten Kassila kirjoitti Filmihulluun hienon esseen Mihail Kalatozovin suojasää-filmistä Kurjet lentävät. Se on edelleen ohjaajan mielestä maailman komeimpia ja elokuvallisimpia merkkiteoksia. Niin minustakin.

 

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *