Matti Pellonpää syntyi helsinkiläiseksi ja vietti varhaislapsuutensa Hakaniemessä  – paikalla, missä nyt seisoo opetushallituksen sementtibunkkeri. 1950-luvulla maisemat olivat toiset, Kallion kaupunginosa vieressä ja asfalttiviidakko otollinen maaperä kujeilevan pojan innovatiiviselle mielikuvitukselle. Vanhemmat olivat aika tavallista työväkeä. Isä oli kotoisin Evijärveltä ja ehti ahertaa monessakin ammatissa (maanviljelijä, satamatyöläinen, rakennusmestari) – äiti oli tullut Kuusankoskelta Helsinkiin myyjäksi, sittemmin Kansallisteatterin kahvilatyöntekijäksi. Pariskunnalle syntyi kaksi poikaa – Kari ( 1945-1996) ja Matti –  ja eräänlainen tragedia oli tietenkin se, että nämä molemmat lapsensa vanhemmat joutuivat hautaamaan kovin varhain. Kari oli isokokoinen ja urheilullinen, Matti pieni rääpäle, joka sairasteli paljon erityisesti lapsuudessaan.

Kuten isänsä myös Matti puuhasteli nuoruudessaan monenlaista, kunnes pääsi neljännellä yrittämällä Teatterikouluun. Teatteri jäi taka-alalle kun Mika Kaurismäki löysi nuorukaisen suomalaista elokuvamaailmaa järisyttävän läpimurtoelokuvansa,  Arvottomien (1982) päärooliin. Sittemmin, Rikoksesta ja rangaistuksesta (1983) lähtien, ohjaaja Aki Kaurismäki – näyttelijä Matti ”Peltsi” Pellonpää on liitetty niin tiiviisti yhteen, että monet kriitikot näkevät yhä Pellonpäässä ”vain” Aki Kaurismäen alter egon. Tämä on liioiteltu tulkinta – jota Timonenkaan ei allekirjoita – myös siksi, että Pellonpään huikeaan uraan mahtuu monenlaisia rooleja ja liuta muitakin tunnettuja ohjaajia kuten vaikkapa Matti Ijäs, Anssi Mänttäri ja Eero Tuomikoski. Viimeksi mainittu teki Pellonpäästä unohtumattoman dokumentin Se minun töistäni, joka on eräänlainen loppusilaus mahtaviin mittoihin ja legendoihin kasvaneelle Peltsi- boheemimyytille. Pellonpään debyyttirooli tapahtui jo niinkin varhain kuin Mikko Niskasen Pojissa, mutta kunnolla kuvaan hän tuli vasta muutamissa Edwin Laineen ohjauksissa 1970-luvulla, joita näyttelijä ei mielellään muistellut.

Lauri Timosen Pellonpää-kirja perustuu paljolti haastatteluihin, joita on tehnyt paitsi tekijä, myös näyttelijän hyvin tunteneet läheiset ihmiset. Ehkä tästä syystä henkilöhistorian tiukin tarina ajoittuukin kirjan alkupuolelle – vaiheeseen, jolloin 10-vuotias Pellonpää jo teki kovaa vauhtia lastenohjelmia ja pääsi radioon. Loppupuolella elämäkerta sitten hiukkasen hajoilee kappaleiksi ja pateettisiksikin muistelujen pätkiksi mahdollisesti syystä, että Timonen ei ole halunnut toistaa sitä minkä jo kirjoitti Aki Kaurismäen elokuvat –analyysiinsa. Tämä ei tarkoita etteikö teos olisi kauttaaltaan vietävän luettava kirja. Varsinaiseksi elämäkerraksi Timonen ei ole tekstiään tarkoittanutkaan,  sillä ”peltsimäinen hulvaton henki” on muistelujenkin sisäänrakennettu ydinajatus.

Pellonpää teki kosolti radio- ja teatterirooleja sekä musiikillista ilottelua monessakin ”rock”-kokoonpanossa. Teatteri jäi siis aika varhain, mutta radioäänenä Pellonpää jatkoi kuolemaansa saakka. Lähiystäviin kuuluivat monet muusikot, Anssi Tikanmäestä Juice Leskiseen, joiden innoittamana näyttelijä kokosi myös oman hulvattoman hupiporukkansa nimeltä Peltsix. Pellonpään eri elämänrooleista Timonen kirjoittaa monipuolisesti ja esimerkiksi musiikkimaailmasta vahvalla asiantuntemuksella. Muistettavista radio-ohjelmista mainittakoon vaikka ”vierailut” Radio Cityn Pullakuskeissa sekä lastenohjelmat, joista kärkiryhmään kuuluvat Nalle Puh– ja Pekka Töpöhäntä -tulkinnat. Niissä Pellonpää loistaa yhdessä kenties parhaan ystävänsä, ohjaaja-näyttelijä Kari Väänäsen kanssa. Meno oli radiostudiossakin melkoista ja purkitus tapahtui yleisesti yhdellä otolla kuten Aki Kaurismäen elokuvissakin. Ei toki aina.

Matti Pellonpää oli kaikkien rakastama herrasmies ja täydellinen professionaali – Tauno Palosta seuraava näyttelijänä.  Hänellä oli sitä lähikuvan karismaa, mitä ei koulutuksella hankita, vaan vain vahvistetaan: kamera rakasti ilmeetöntä naamaa, jossa ilmeet näkyivät kulmakarvan värähdyksenä. Pellonpää oli myös inhimillisyyden, vilpittömyyden ja toisesta välittämisen ruumiillistuma, jonka omat heikkoudet jokainen näki ja joita maestro ei pahemmin kätkenyt Kosmoksessa, Elitessä tai vaikka Cannesin ja Moskovan elokuvajuhlilla. Hän vietti aitoa boheemielämää, jonka Lauri Timonen hienosti ja liioittelematta kirjassaan kuvaa – ja sai myös ansaitsemansa parhaan eurooppalaisen näyttelijän palkinnon juuri Boheemielämää (1992) –nimisestä Aki Kaurismäen elokuvasta.

Liikkuva elämäntyyli ja päivystäminen kapakassa tuotti lukuisia legendoja, mutta toi myös ison joukon ystäviä ja puolituttuja. Vain harvalla on Pellonpäästä mitään kielteistä kerrottavaa: elämänsä viimeisinä vuosina näyttelijä maksoi velkansa, löysi elämänsä naisen ja myös vähitellen raitistui. Haaveilipa hän myös käsikirjoittamisesta ja ohjaamisesta vakavammassakin mielessä. TV-elokuva Viimeinen ilta (1994) oli oma ohjaus, mutta Pellonpäällä oli nippu keskeneräisiä aiheita ja ideoita vaikka muille jakaa…

Asunnottomuudella, synnynnäisellä sydänvialla, ”rikkinäisillä mutta syvillä ihmissuhteilla” oli tietysti hintansakin: aivan liian varhainen kuolema. Kuvaavaa on, että kun Matti Pellonpään sydän petti heinäkuussa 1995,  Aki ja Mika Kaurismäki sekä Kari Väänänen hakivat ystävänsä ruumiin Vaasasta Helsinkiin. Autosaattue pysähtyi Peltsin toisessa kotikaupungissa, kun arkun äärellä otettiin muistomaljat Tampereen Pispalan Pulterissa…

Jälkikirjoitus

Jokaisella suomalaiselokuvan liepeillä liikkuneella on omat muistonsa Peltsistä. Minä tapasin hänet ensi kerran Helsingin asemalla 1987. Juna Moskovan elokuvajuhlille oli juuri nytkähtämässä liikkeelle, kun asemaravintolasta ryntäsi muovikassimies. Peltsi juoksi ripeästi junan kiinni ja autoin hänet kevyellä kädenliikkeellä vaunuun. Kiitokseksi hän avasi muovikassinsa. Siinä oli kossupullo ja vaihtosukat:  ”Eikös tämä ole viikon reissu, häh? Herrasmies vaihtaa siinä välissä aluskerran…”

Moskovassa vaihdoimme kossun vodkaan, mutta teimme toki tiimityötäkin. Tehtäväni oli mieluinen: tulkkasin lukuisia haastatteluja ja  preppasin Varjoja paratiisissa (1985) –tähden lausumaan Rossija -hotellin elokuvateatterin areenalta venäjäksi kuuluisaksi tulleen lausahduksen. Sen kuuli myös muutama kymmenen miljoonaa televisiokatsojaa:

”Suuren venäläisen kirjailijan Maksim Gorkin elämä oli vaikeaa. Niin on minunkin elämäni…”