Matti Vanhasen taistelu tuulimyllyjä vastaan

Tämä ei ole elämänkerta. Tämä ei ole Matti Vanhasen tilitys pääministerivuosistaan. Mistä tässä kirjassa sitten oikein on kysymys? Talvitien mukaan kyseessä on ”kirja mediasta ja pääministeri Matti Vanhasesta”. Kirjassa valotetaan pitkäaikaisen pääministeri Matti Vanhasen ongelmallista suhdetta mediaan. Erityisen huomion kohteena on Vanhasen epätoivoinen taistelu oikeudestaan saada esiintyä julkisuudessa omilla ehdoillaan, hänen julkisen ja yksityisen roolin kamppailusta suomalaisen suuren yleisön tiedonjanoa ja median tiedottamisvelvoitetta vastaan. Mutta miksi tämä kirja on oikein tehty? Palataan tähän kysymykseen vielä arvostelun lopuksi.  

Talvitie, Eveliina: Matti Vanhanen. Mies joka halusi olla asia. WSOY, 2011. 240 sivua. ISBN 978-951-0-38024-6.

Mies joka halusi olla asia

Kirjan fokuksessa on pääministeri Matti Vanhasen traumaattinen suhde mediaan. Uskallan sanoa traumaattinen, koska kyseessä ei ole pelkästään näkemysero joistain yksityiskohdista vaan Suomen vahvimman vallankäyttäjän ja suomalaisen median periaatteellisesta erimielisyydestä. Lisäksi Vanhanen tuntuu olevan näkemyksineen koko lailla yksin valtavirtaa vastaan.

Vanhasen näkemyksen mukaan hänellä oli oikeus pitää yksityisasiansa omana tietonaan. Kansanedustajalle tai riviministerille tällainen ylellisyys vielä sallitaan, mutta pääministeri – suurin ja näkyvin poliittisen vallan käyttäjä nyky-Suomessa – tuntuu suuren yleisön mielestä olevan läpeensä julkinen. Tämä näkemys heijastuu myös lukuisien asiantuntijoiden haastatteluista Talvitien kirjan sivuilla. Voi kysyä onko pääministerillä, maan johtavalla poliitikolla ja julkisen vallan käyttäjällä mahdollisuus kieltäytyä valottamasta myös yksityiselämäänsä? Hieman mutkat suoristaen voisi yleistää, että poliitikot ovat vaalien kautta saaneet mandaattinsa kansalta, ja kun kansa vaatii saada tietää maan vaikutusvaltaisimman poliitikon yksityiselämästä, tämän julkisivun takana olevasta persoonasta, on näkyvimmän vallankäyttäjän vastattava tähän vaatimukseen.

Pääministeri Matti Vanhanen oli kuitenkin eri mieltä. Periaatteellinen erimielisyys tuli ilmi varhain hänen pääministerikaudellaan. Heti kesällä 2003 Vanhanen linjasi milloin hän haluaa vastata mihinkin aiheeseen: ”Ensimmäisessä Aamu-tv:n haastattelussa toimittaja yritti tivata, tavoittelisiko Vanhanen puolueen puheenjohtajan paikkaa. Vastaukseksi Vanhanen kivahti, että mitä tämä teille kuuluu.” (s. 16)

Vanhanen uskoi kuitenkin asioihin pohjautuvan asiapolitiikan toimivan. Vanhasen omin sanoin: ”Politiikassa olen aina laskenut sen varaan, että kun osaa asiat ja pystyy perustelemaan ja argumentoimaan, tekee työnsä hyvin, se riittää.” (s. 46)

Mutta uskoiko hän todella asiapolitiikan toimivan myös pääministerin mediastrategiana?

”Jälkeenpäin arvioituna Vanhasen mielestä hänen olisi pitänyt ottaa vieläkin etäisempi ote omaan persoonaansa, pysytellä kuivana ja harmaana poliitikkona. ”Sillä sellainenhan minä olen”, Vanhanen hymähtää. ”Kuiva ja harmaa. Mielikuvana se ei harmita minua yhtään.”” (s. 24)

Media joka halusi uutisia

Talvitien haastattelema mediatutkimuksen professori Susanna Paasonen totesi Vanhasen kuvitelleen, että hänellä myös pääministeri olisi yksinoikeus omaan elämäänsä. Pääministeri on vallan keskiössä ja hänen henkilökohtaisten ominaisuuksiensa voidaan ajatella kertovan jotain siitä, miten hän julkista tehtäväänsä pääministerinä kykenee hoitamaan.

Myös Suomen Kuvalehden päätoimittaja Tapani Ruokanen arvioi, että perinteinen pelkkien työtehtävien suorittaminen ei enää riitä huippupoliitikolle, vaan tämän pitää olla kokonaisvaltainen ihminen.

”Ylen uutisissa talouden ja politiikan esimiehenä työskennellyt Olli Ainola piti Vanhasen tyyliä osoituksena heikoista mediataidoista”, Talvitie kirjoittaa. Ainolan mielestä media eli Vanhasen kaudella murroskautta ja sen pelisäännöt olivat muuttumassa. Internetin tulo, tuottavuuden kasvupaine ja vallalla ollut yleinen epävarmuus ajoi toimittajia ylilyönteihin kasvavan myynnin toivossa.

Ottamatta kantaa oliko Vanhasen mediastrategia onnistunut, kovinkaan realistisena sitä ei voi nykyoloissa pitää.

Mies joka ei koskaan suutu. Faktaa vai fiktiota?

Pienenä detaljina kirjan sivuilta mainittakoon, että omien sanojensa mukaan Matti Vanhanen ei ole aikuisena koskaan suuttunut. Vaikka hänellä on takanaan avioero, talonrakennusprojekti, lastenkasvatusta, 30 vuotta politiikkaa… hän ei ole koskaan suuttunut. Kuinka todenmukaisena tällaista itsetutkiskelua voi pitää? Jos tarina on totta, Suomella oli vuosina 2003-2010 pääministerinä äärimmäisen pelottava mies.

Talvitie nostaa esiin myös Jarin Tervon kirjoittaman fiktiivisen kirjan pääministeri Pekka Lahnasesta. Muutaman kerran tätä kirjaa lukiessa tuleekin väistämättä mieleen Jari Tervon mielikuvitusolento ”pääministeri Lahnanen”. Retorisena kysymyksenä voi esittää kuinka lähelle Jari Tervo Koljatissaan oikein osui? Annetaan Talvitien kertoa pari esimerkkiä:

”Pääministeri toi myös huippuhetkiin mukanaan ripauksen arkisuutta. Kun hänen esikuntansa kilisteli yksityiskoneessa samppanjalaseja hyvin sujuneiden neuvotteluiden kunniaksi, pääministeri itse istui koneen etuosassa ja söi karkkeja. Häntä huolestutti se, ehtiikö hän ajoissa Nurmijärvelle siivoustalkoisiin.” (s. 47)

Entäpä tämä: Kun Vanhaselta pyydettiin syksyllä 2010 lehtihaastattelua sarjaan, jossa tunnetut henkilöt kertovat ihailemistaan ihmisistä, hän ilmoitti ihailevansa Vaahteramäen Eemeliä. Talvitie jatkaa: ”Miksi Vanhanen ihailee kaikista mahdollisista maailman henkilöistä fiktiivistä viisivuotiasta poikaa? ”Eemeli pohti ja kyseenalaisti koko ajan. Lisäksi minun on nikkaroijana helppo samaistua verstaassa veistelevään hahmoon, vaikka se hänen tapauksessaan olikin osa rangaistusta. Eemeli jaksoi aina olla hyväntahtoinen”, Vanhanen pohtii.” (s. 210)

Taidokasta työtä miehestä, jolla on monta hyvää periaatetta

Kirja on taitavasti kirjoitettu. Runsaat sitaatit Vanhaselta itseltään ja muilta haastatetuilta katkovat sopivasti Talvitien tekstiä ja saavat tekstin elämään. Kirjaa jaksaa lukea, vaikka skandaalinkäryisiä paljastuksia tai kansainvälistä jännitystä sen sivuilta ei löydä etsimälläkään. Lähihistoriallisena muistilistana kirja toimii myös kerratessaan Vanhasen kohupitoisen pääministerikauden merkittävimpiä tapahtumia. Liittyihän jo Vanhasen nimittämiseen pääministeriksi roimasti dramatiikkaa Anneli Jäätteenmäen jouduttua eroamaan juhannusviikolla 2003.

Ja oli Vanhasen politiikasta tai julkisuuskuvasta mitä mieltä tahansa, kirjan sivuilta välittyy aika ajoin jopa sympaattinen kuva elämää syvällisesti pohdiskelevasta Vanhasesta, monen hyvän periaatteen miehestä. Valitettavasti tämän taistelu pääministerinä ylivoimaista vihollista, koko nykysuomalaista tiedonvälityskulttuuria, vastaan oli tuomittu epäonnistumaan.

Miksi tämä kirja kirjoitettiin?

Päällimmäisenä kysymyksenä kirjan luettuaan mielessä on kirjan motiivi. Miksi tämä kirja on kirjoitettu? Talvitie kirjan alussa kertoo, että yhtenä syynä on pääministeri-instituution avaaminen suurelle yleisölle. Tässä tarkoituksessa kirja pyrkii täyttämään tehtävänsä, se kertoo värikkäästi Suomen pääministerin tehtävistä ja haasteista 2000-luvulla.

Aivan kirjan lopussa, sen viimeisillä riveillä Talvitie, Perheyritysten liiton viestintäpäällikkö ja siten Matti Vanhasen nykyinen alainen, paljastaa kirjoittamisen motiiveista ehkä enemmän kuin on ollut tarkoitus: ”Ja vielä, jottei varsinainen asia unohtuisi, summa summarum: kirjaa varten tehtyjen haastattelujen ja muun aineiston perusteella voidaan sanoa, että kaiken kaikkiaan, kaikesta huolimatta ja loppujen lopuksi Vanhasta pidettiin hyvänä pääministerinä.” (s.  238)

Tästäkö kirjassa loppujen lopuksi olikin kysymys?

 

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *