1940-50-lukujen jälleenrakennuskaudella nostatettiin ydinperheihannetta. Niin myös sotarintamilta palaavien miesten ajateltiin ja edellytettiin pääsevän uuden elämän alkuun juuri perheen ja kodin turvin. Yhteiskuntajärjestyksen kulmakiviksi asetettujen jälleenrakentajaperheiden kääntöpuolia ei tutkimuksissa ole vielä kovin paljon käsitelty. Olematta mikään varsinainen historiantutkimus Wendischin työ tarjoaakin virikkeitä myös historioitsijoille ja ennen muuta toimii merkittävänä keskustelunavauksena lähes kaikkia suomalaisia koskettavassa asiassa. Kuten Wendisch toteaa, ”[T]utkimusta historiallisten tapahtumien vaikutuksesta lasten kehitykseen on vaikeuttanut myös se, että vielä 1960-luvulla niin sota-ajan lapset itse kuin alan tutkijat antoivat ymmärtää, että sodassa koetut asiat on jo loppuun käsitelty”. Nyttemmin esimerkiksi partisaanihyökkäysten uhrien ja sotalasten julkisuuteen tulot ovat enteilleet muutosta vaikenemisen perinteeseen.

Kirja pohjautuu tekijän omien sekä hänen haastattelemiensa ihmisten lapsuudenkertomuksiin. Tulkinnoissaan Wendisch käyttää lähdekirjallisuutta etenkin psykologian alalta, vähemmän yhteiskuntatieteestä tai historiantutkimuksesta. Innoittajana on ollut myös ns. toipumiskirjallisuuden bestselleristi Tommy Hellsten, jonka ajatukset Wendisch tuntuu nielleen purematta. Hellstenin jalanjälkiä hän saattaa tällä teoksella seurata myös myyntiluvuissa. Toisesta maailmansodasta juurensa juontavien, tuskallisten ja pitkään vaiettujen elämänkokemusten käsittelyyn tämä kirja voi olla tervetullut hyvin monille. Laajasta kiinnostuksesta kertoo muun muassa kahden sivun juttu Helsingin Sanomien sunnuntaisivuilla (18.10.) Henkisesti runneltuina yhteiskuntaan palaavien sotilaiden ongelmien heijastuminen perheisiin ja koko yhteiskuntaan vuosikymmeninksi eteenpäin on lisäksi tälläkin hetkellä huomionarvoinen kysymys ainakin Yhdysvalloissa.

Näin tärkeä aihe ansaitsisi vielä parempaakin historiankirjoitusta ja parhaimmillaan Wendischin teos voisikin olla vasta päänavaus. Mielestäni teoksen puutteetkaan eivät liikaa haittaa. Kirjalla on varmasti paikkansa ja kirjoittajan vilpitön ote ja vertaisnäkökulma haastateltaviensa kertomaan kantaa pitkälle. Samoin valokuvat ja kirjeaineisto ovat vahvuuksia, jotka toimivat historian elävöittäjinä ja lisäävät luetun koskettavuutta. Ulkosuomalainen Wendisch tekee myös oivaltavia huomioita sodan aiheuttamien henkisten kolhujen vaikutuksesta suomalaiseen nyky-yhteiskuntaan.

193 sivua väljää tekstiä ei riittäisikään syvällisiin analyyseihin tai kirjan tekoprosessin kunnolliseen avaamiseen. Jotain jää silti kaipaamaan. Tulkintojen vakuuttavuutta syö psykoanalyyttiseen viitekehykseen jumiutuminen. Psykologisoivien tulkintojen ongelmana tässä(kin) on lapsuuskuvauksissa näkyvä vahva käsitys normaalista perheestä ja normaalista elämästä. Psykoanalyyttisen ajattelun ”tämä on totuus” -tyyliä on liikaa. Haastatteluaineiston hankintaa tai menetelmiä ylipäätään ei avata mitenkään, mikä lisää köykäisyyden tuntua. Historiantutkimuksen laajempi hyödyntäminen olisi voinut tasapainottaa tulkintoja. Muidenkin asioiden kuin toisen maailmansodan huomioiminen 1940-50-luvuilla syntyneiden sukupolvien elämässä ei olisi haitannut. Voiko yhdeltä kirjalta kuitenkaan vaatiakaan kovin laajapohjaista käsittelyä, kun teos ei pyrikään olemaan tutkimus vaan ennemminkin puheenvuoro? Tästä on hyvä jatkaa, vaikkapa mikrohistoriallisesti suuntautuneiden tutkijoiden.