MEDIAMEDIAMEDIA

Todennäköisesti vaihtuva vuosituhat muistetaan vuosikymmenien kuluttua merkittävänä viestinnän ja median murroskautena. 1900-luvun jälkipuoliskolla vauhtiin päässyt automaattinen tietojenkäsittely on 1990-luvulla saavuttanut eräänlaisen ylikuumenisvaiheen, joka luultavasti tasottuu tulevina vuosikymmeninä. Tosin on hyvä painottaa, että tämä koskee vain tiettyjä kehittyneitä teollisuusmaita, joiden kärjessä Suomi on. Viime vuodet ovat merkinneet ennenkaikkea telekommunikaation (matkapuhelimet) muuttumista ja ns.

Nieminen, Hannu, Saarikoski, Petri, Suominen, Jaakko (toim.): UUSI MEDIA JA ARKIELÄMÄ. Gummerus, 1999. sivua. ISBN 951-29-1407-7.

Todennäköisesti vaihtuva vuosituhat muistetaan vuosikymmenien kuluttua merkittävänä viestinnän ja median murroskautena. 1900-luvun jälkipuoliskolla vauhtiin päässyt automaattinen tietojenkäsittely on 1990-luvulla saavuttanut eräänlaisen ylikuumenisvaiheen, joka luultavasti tasottuu tulevina vuosikymmeninä. Tosin on hyvä painottaa, että tämä koskee vain tiettyjä kehittyneitä teollisuusmaita, joiden kärjessä Suomi on. Viime vuodet ovat merkinneet ennenkaikkea telekommunikaation (matkapuhelimet) muuttumista ja ns. uuden median (multi- ja hypermedia) tuloa ihmisten arkielämään.

Tämän ymmärtämiseen yritetään akateemisesti antaa apuvälineitä ´Uusi media ja arkielämä´ -artikkelikokoelmassa, jonka turkulaiset viestinnäntutkijat ovat julkaisseet vuosi sitten huhtikuussa pidetyn seminaarin pohjalta. Kirjan kirjoittajina on tutkijoita kirjallisuuden, kulttuurihistorian, tietojenkäsittelyopin, kielitieteen, organisaatioviestinnän, puhe- ja keskinäisviestinnän sekä elokuva- ja televisiotieteellisen tutkimuksen alueilta Turun yliopiston lisäksi Tampereelta ja Jyväskylästä.

Akateeminen monitieteellinen tutkimus tuntuu ilahduttavasti yleistyvän. Ns. uuden median kodalla se on kuitenkin itse asiassa välttämätöntä johtuen sen luonteesta. Eräs kirjoittajista, Aki Järvinen, kutsuu tätä uutta kulttuurintutkimuksellista metodia hypertekstiin liittyvässä artikkelissaan "uudeksi mediateoriaksi". Oleellista on, että otetaan huomioon kulttuurihistoriallisesti myös se tausta, minkä kautta digitaalinen media on muodostunut.

Uudelle kulttuurintutkimukselliselle mediateorialle on jopa tilausta. Nokia on esimerkiksi viime aikoina huomannut, että maailmanvalloitusta ei saavuteta ja ylläpidetä pelkästään teknologiseen determinismiin uskovilla insinööreillä, vaan ehkä humanisteillekin voisi olla käyttöä. Asiakasuhteet, kulttuurierot ja tavat hoitaa asioita eivät löydy ykkösistä ja nollista, vaan tarvitaan myös ihmistieteitä. Tai sitten kyse on vain siitä, että varsin poikavaltaisen työvoiman tasavertaistamiseksi on keksitty kohdistaa työvoimahankinta humanistisiin tieteisiin, jotka tunnetusti ovat "hennatyttöjen" valtaamia. Tällaista tilastoihin pohjautuvaa henkilöstörekrytointia on todellakin tapahtunut esimerkiksi Oulussa, joka on yksi Euroopan hitec-keskuksia. Elämme merkittäviä aikoja.

Mutta vaikka vähintään joka toisella suomalaisella on matkapuhelin ja täällä on myös suhteellisesti suurin Internet-yhteyksien määrä, ei Hannu Niemisen mukaan Suomea voida kuitenkaan pitää minään johtavana tietoyhteiskuntana. Kysymys on ennen kaikkea siitä, muutetaanko informaatio tiedoksi, ja jos, niin millaiseksi. Korkean teknologian maa on silti epäonnistunut työttömyyden, asuntopulan ja maaseudun tyhjentymisen hoitamisessa. Puhumattakaan siitä, onko uusmedian sisältö vain onttoutta kumiseva suklaamuna. Onneksi tätä pohtivaa keskustelua on viime aikoina alkanut näkyä yhä enemmän. Tämä kirja antaa debattiin oman yliopistollisen perspektiivinsä, tosin varsin lattean.

Syvällisimmin koko "mediamediamedia" -hössötykseen paneutuu Pasi Karonen. Vaikka hän ei ole mikään ammattifilosofi, hän käsittelee tätä "digitaalisen tekniikan yhteiskuntaa" varsin teoreettisen analyyttisesti. Eikä hän ensivaikutelman jälkeen niin hakoteillä olekaan. Karosen päätelmiä artikkelissaan on, ettei mitään "tietoyhteiskuntaa" ole näköpiirissä. Hän käyttäisi hypermediastakin termiä "vuorovaikutteinen moniviestiverkosto".

Brett Dellinger käsittelee englanninkielisessä artikkelissaan Internetin ominaisuutta uusliberalistisen talous- ja yhteiskuntapolitiikan hegemonian kanavana. Artikkeli on piristävän kriittinen ja pessimistinenkin. Etenkin tarkastelut mainonnan roolista Internetissä ovat antoisia. Cyberdemocracy or Just More Channels?

Kirjan toimittajat selittelevät jo johdannossa, etteivät halua antaa mitään yhtä touutta. Selvä, mutta miksi? Miksei "sivistyneistö" voisi ottaa jämerämpää roolia, kongreettiseti pyrkiä sivistämään tätä "metsäläiskansaa", joka yhtäkkiä on löytänyt itsensä keskeltä tieteiskirjallisuuden viestintämaisemaa. Ehkä se on liikaa vaadittu. Toisaalta tietty varovaisuuskin on paikallaan. Tällä hetkellä, kun digitaalivallankumous on vielä kesken, on järkevää asettaa teoretisoinnit harkiten.

Onhan kirjalla hajanaisuudestaan ja tökeröstä ulkoasustaan huolimatta(kansi on kamala ja teksitinkäsittelyyn oli voinut valita jonkin sellaisen ohjelman, joka olisi osannut tavuttaa) myös ansionsa. Esimerkiksi Petri Saarikosken artikkeli tietokone- ja videopelien vaikutuksesta maailmankuvaamme, on tärkeä jo senkin vuoksi, että se on olemassa. Onkin hämmästyttävää, että tätä osaa mediasta on niin vähän tutkittu. Tietokonepelit ovat eittämättä lähinnä tämän vuosikymmenen ilmiö, mutta niin on Persianlahden sotakin, jonka uutisointia on analysointu kirjakaupalla. Irakiin kohdistuneet mediapommituksethan tosin itsessäänkin olivat kuin tietokonepeliä.

Mielenkiintoinen on myös Jukka-Pekka Puron artikkeli digitaalisesta radiosta, esimerkkinä Radio Nova. Digitalisoitumisen vaikutus niin käsinkosketeltavasti oli ainakin allekirjoittaneelle juuri sellaista valaistumista, jota olisi toivonut löytyvän kirjasta enemmänkin.

Kirsi Kallio käsittelee työyhteisöä viestintäteknologian käyttäjänä. Artikkeli on perustavaalaatuinen. Muunmuassa taulukoin hän selvittää viestintäteknologian käytön teoreettisia tutkimussuuntauksia. Jopa niinkin tuoreessa aiheessa, kuin työyhteisöjen viestintäteknologiassa on hyvä tietää aiemmat kulttuurin ja organisaatioiden viestintään liittyvät soveltamistavat.

Jaakko Suomisen artikkeli on kulttuurihistoriallisin. Hän tutkii tietokoneen ja tilan metaforiikkaa ja käsittelee kirjan artikkelissaan 1960-luvun tietokeknisten järjestelmien suunnitteluun vaikuttanutta systeemiteoreettista ajattelua. Analyysi pohjaa IBM Systeemi/360 -tietokonemallin mainokseeen ´Tietokone´ -lehdessä vuodelta 1964. Hän pyrkii artikkelissan osoittamaan sen merkityksen mikä tietokoneteknologian evoluutiolla on tämän päivän viestintäteknologialle. Antoisinta artikkelissa on kuitenkin lyhyt historia IBM -tietokoneiden kehityksestä ja merkityksestä koko alalle.

Kirjan luultavasti ajankohtaisimmat artikkelit ovat Markku Soikkelin ja Aki Järvisen kirjoitukset hyperteksistä. Ne perustavat pitkälti kirjallisustieteen luomiin tapoihin ylianalysoida tekstiä. Luultavasti hypertekstistä haltioutuminen osottautuu monilta osin 90-luvun lopun ilmiöksi. Totuus on kuitenkin se, että meillä on pitkästä aikaa uusi tapa kirjoittaa – tapa joka ei vain ole postmodernin sössötyksen taakse piilotettua kikkailua. (Sivuhuomautuksena: on jotenkin hellyyttävää, kun postmoderni -termin inflaatiota pyritään lieventämään välillä puhumalla "jälkimodernista".)

Suomen johtavan televisiontutkijan, Veijo Hietalan, artikkeli Monika Lewinskistä ja prinsessa Dianasta sopii kirjaan sen sijaan yhtä hyvin kuin Mohammed Al Fayed Englannin aristokratiaan. Clinton-Lewinsky -skandaaliin ja prinsessa Dianan traagiseen kuolemaan liittyvä medialiioittelu ovat eittämättä uusromanttisen 90-luvun ilmiöitä, mutta mitä niillä on tekemistä uusmedian kanssa? Kyllä television voi muuttuneesta olemuksestaan huolimatta jättää huoletta uusmedian ulkopuolelle.

Vaikka turkulaiset tekevät ja toimittavat ansiokasta ja ajankohtaistakin akateemista tukimusta, josta tämäkin kirja on esimerkki, olisi hyvä välillä hiukan miettiä mitä julkaistaan, missä yhteydessä ja millä tavalla.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *