Mediamurros tuotti ”yltäkylläisyyden köyhyyttä”

Sakari Kiuru toimi Ylen pääjohtajana vuosina 1980-89. Sittemmin eläkeläisenä hän on innostunut kirjoittamaan muistelujen ohella useampiakin kärkeviä kirjoja mediasta, viestinnän infoviidakosta ja vallasta. Mielikuvademokratia (2013) on tässä sarjassa omaa luokkaansa ja erittäin tuore ja tervetullut pamfletti.

Kiuru, Sakari: Mielikuvademokratia. Into Kustannus Oy, 2013. 176 sivua. ISBN 978-952-264-172-4.

 ”Mielikuvien kaupittelu on vallankäytön muoto.”

”Imagotehtailu on ihmisten arvostelukyvyn aliarvioimista, joka perustuu ihmisten oletettuun tyhmyyteen ja kykenemättömyyteen kyseenalaistaa.”

”Suomalaispuolueet, kuten muutkin pohjoismaiset ja eurooppalaiset puolueet, ovat de-ideologisoituneet ja sopeutuneet markkinavoimien hegemonian edessä omaksuen monia liike-elämän ilmaisu- ja toimintatapoja.”

”…Noam Chomsky leimaa markkinatalouden vapauden mielikuvakapitalismiksi.”

Nuo sitaatit eivät ole äärivasemmiston aarrearkusta, vaan Ylen entisen pääjohtajan Sakari Kiurun (s.1926) uutuuspamfletista Mielikuvademokratia. Se on erinomaisen kriittinen, tärkeä ja lukijaystävällinen kirja, tavallaan jatkoa tekijän samaa aihetta sivuavalle opukselle Seula. Valistajat ja viestijät infoviidakossa (2001). Tottakai siitä voi rivien välistä lukea myös vasemmistolaista, työväenhenkistä ja vähän puoluepoliittistakin julistusta. Mutta ei liikaa, ei häiritsevästi. Tekijä ei tuo monen muun näkyvää uraansa esittelevän tai muistelevan tavoin omaa persoonaansa tyrkylle lainkaan – eikä myöskään väitä, että olisi ollut silloin ja silloin oikeassa, mutta kun ne muut…

Mielikuvajournalismi, demokratia ja kansanvalistus

Mielikuvademokratia on pamfletti, joka puolustaa lehdistön ja kaiken median kansanvalistus- ja sivistystehtävää. Monen mielestä tällainen puhe on niin sanotusti menneen talven lumia. Kiuru on toista mieltä ja väittää, että tätä olennaista journalistista sivistystavoitetta ei enää tunnista median viime vuosien murrosten takaa. Nimenomaan kaupallisuus, imagojen ja mielikuvien markkinointi ovat syrjäyttäneet kaikessa journalismissa sen alkuperäisen ja peräti historiallisen roolin, kansanvalistuksen.

Mielikuvajournalismi on alkanut kaiken kukkuraksi luoda kuvaa mielikuvademokratiasta, johon ei oikeastaan tarvitse osallistua muuten kuin netissä tai kaikenkarvaisissa puhelinäänestyksissä, joissa ei ole päätä eikä häntää.

Tässä vaiheessa voi vaikka kysyä: kompastuiko Helsingin Sanomatkin lehtiuudistuksessaan mielikuvamarkkinoinnin sudenkuoppiin? Menikö lehti Mikael Pentikäisen päätoimittajakaudella liian pitkälle ”tyhmän kansan teorioissa” – kaupallistettiinko kaikki, keskeiset kulttuurisivutkin, markkinavoimien temmellyskentäksi? Vai kävikö päinvastoin – vauhti hiipui ja uuden teknologian käyttöönotto / uusien lukijoiden houkutteleminen kävi omistajien / Sanoma-yhtiön hallituksen mielestä aivan liian hitaasti?

Sakari Kiurun Mielikuvademokratia sisältää hyödyllisen historiakertauksen lehtijournalismin alkulähteiltä, nimittäin autonomisen Suomen ajalta. Tuolloin, 1800-luvun toisella puoliskolla syntyi Fennomania-liike ja alkoi ”nykyaikainen”, journalistinenkin kansanvalistus – nimenomaan lehdistössä. Suomalaiskansallisen heräämisen hetki löi viimeistään silloin, kun J.V. Snellman (1806-1881) julisti, että paremman tulevaisuuden toivo on kansan ja sivistyksen liitossa. Syntyi myös se sivistyneistö, joka toimi paitsi journalismissa myös kansanliikeissä, työväestönkin joukkojärjestäytymisessä.

Viittaan mieluusti prof Ilkka Liikasen komeaan väitöskirjaan Fennomania ja kansa (1995) – sekä prof Risto Alapuron lukuisiin tutkimuksiin.

Mielikuvajournalismia yltäkylläisyyden köyhyydessä

Sakari Kiuru lainaa osuvasti monia kansanvalistuksen suurmiehiä ja vetää isoja linjoja nykypäivään. Hänen mielestään kaikessa journalismin, etenkin televisiojournalismin yltäkylläisyydessä ja kanavamäärien kasvussa on sittenkin köyhdytty. Sisältö on kärsinyt rankasti jatkuvan murroksen aallokossa.

Eräs uudemmista televisomaailman ja kanavien kaupallistumista tutkineista journalisteista, jota Kiuru näyttää arvostavan, on Heikki Hellman. Hellmanin uusi teos Koko illan ilo. Kolmoskanava ja television kaupallistuminen Suomessa (2012) onkin merkittävä. Siinä hän osoittaa – Sakari Kiurun sanoin – hienosti sen, miten televisiolähetykset alkoivat muuttua ”yhä enemmän yhteiskuntapalvelusta markkinoinniksi”. Tälle kehitykselle ei näytä olevan loppua ja tyhmistäminen, samojen formaattien kierrätys ja halpatuonti senkun lisääntyvät. Sama kierrätys toistuu lehdistössä, missä arvokkaat paikalliset tai alueelliset – tai ”puolueelliset” – pienlehdet ovat häviämässä ja kitumassa ennen kuin siirtyvät jonnekin maksulliseen nettiin tai ikuiseen unholaan.

Mielikuvademokratia on selkeä kannanotto ohuen uutisoinnin, brändi- ja imagoilmiöiden kyseenalaistamiseksi. Se on myös taisteluhuuto vallitsevaa olotilaa vastaan: mielikuvien luominen, hengiltä väkisinnaurattaminen, pikakivääritiedotus sekä aidon politiikan, ideologioiden, aatteiden ja arvojenkin hylkääminen ja pilkkaaminen on tätä nykyä jo monen journalistiksi itseään nimittävän ”kansalaisvelvollisuus”. Tavallaan, se on myös keino tulla poliittisesti neutraaliksi ja näkymättömäksi rynnivän markkinatalouden tieltä…

Mielestäni Sakari Kiurun kirja tarjoaa monia oivalluksia ja historiatietoista faktaa kansansivistyksestä ja journalistisesta valistustyöstä sekä kansalaisten uusaktivismista, joita hän tarjoaa ”netti- ja digidemokratian” tilalle. Erään luvun mottona on Urpo Harvan kuuluisa lause:

”Ellei demokratia pysty hävittämään tietämättömyyttä, tietämättömyys hävittää demokratian”. Mahdammeko olla jo tuolla rajalla?

 

 

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *