Hulluuden stereotypioita

Kuvittelemme tunnistavamme mielenvikaisen, kun se vastaan tulee. Opimme tunnistamaan hulluuden merkit, kun omaksumme kulttuurissamme valitsevat käsitykset normaaliudesta. Merkit eivät kuitenkaan säily samoina samassakaan kulttuurissa, vaan ne muuttuvat ajassa, ja eri yhteisöissä hulluudella on eri kriteerit. Länsimaisessa kulttuurissa maalaukset, valokuvat, laulut, lehdet, elokuvat, televisio ja Internet ovat välittäneet hulluuden kuvia, joita brittiläinen mediatutkija ja entinen mielisairaanhoitaja Simon Cross tutkii teoksessaan Mediating Madness: Mental Distress and Cultural Representation (2010). Hän seuraa maineikkaan Greg Philonin vanavedessä; Philonhan teki aikanaan uraauurtavan tutkimuksen Media and Mental Distress (1996) siitä, miten media muokkaa ihmisten käsityksiä mielenterveyden ongelmista.

Nojautuen sosiaali-, kulttuuri- ja taidehistoriaan sekä populaarijournalismiin Cross selvittää, miten hulluuden representaatiot syntyvät, katoavat ja ilmaantuvat uudelleen. Vain englanninkielistä tutkimuskirjallisuutta käyttäen hän keskittyy brittimediaan, mutta ottaa välillä esimerkkejä myös Yhdysvalloista. Median stereotyyppiset esitykset perustuvat arjen havaintoihin, eivät niinkään psykiatrien ja muiden eksperttien määrityksiin. Cross ei kuitenkaan väitä, että medioituneet kuvat ja kuvaukset olisivat sen huonompia kuin mielisairauden tarkat kuvauksetkaan.

Maallikoiden käyttämä hulluuden terminologia on tärkeä vastapuoli mielisairauden psykiatriselle diskurssille. Crossin mukaan englanninkieliset iltapäivälehdet käyttävät tavallisten ihmisten arkisia ilmauksia: crazy, looney, madman, nutter, schizo. Sanat tuntuvat ainakin suomalaisesta halventavilta, enkä ole huomannut, että suomenkielisessä lehdistössä kirjoitettaisiin heikkopäisistä, kaheleista, mielipuolista, skitsoista tai tärähtäneistä, vaikka näitä ilmauksia arkipuheessa viljelläänkin. Cross toteaa, että on epärealistista kuvitella hulluuden sanaston häviävän, mutta toimittajien ei pidä käyttää käsitteitä holtittomasti.

Hulluuden kuvitusta

Cross asettaa hulluuskäsitykset ja hulluuden kuvat sosiaaliseen, kulttuuriseen ja psykiatriseen kontekstiinsa paljastaen analyysillaan jatkuvuutta ja muutoksia. Stereotypiat elävät sitkeästi, kun media jatkaa vanhojen representaatioiden käyttämistä. On kuitenkin huomattava, että esitykset on nähty ja tulkittu eri aikoina eri tavoin. Yksi valaiseva esimerkki on ”Mad Tom o’Bedlam”, Englannin vanhimman ja pahamaineisimman mielisairaalan asukki. 1500- ja 1600-luvuilla mies esitettiin lauluissa ja kuvissa köyhyyden, kärsimyksen, syrjäytyneisyyden ja hulluuden ruumiillistumana. Tomista laulettiin edelleen 1840-luvulla teattereissa ja musiikkisaleissa, kuitenkin hyvin groteskiin sävyyn; yleisöä oli tarkoitus hämmästyttää ja hirvittää. Kun mielisairaaloita perustettiin Britanniaan paljon 1800-luvun puolivälissä, Tom menetti sekä visuaalista että sosiaalista osuvuuttaan. Laulut hullusta Tomista eivät silti ole väistyneet vielä 2000-luvulle tultaessakaan, mutta nyt ne kiinnostavat kansanmusiikkina. 

1800-luvulla maalaukset, litografiat ja varsinkin valokuvat mielisairaista naisista nousivat psykiatrien käyttöön. Maalauksissa potilaat eivät kuitenkaan näyttäneet sen hullummilta kuin muutkaan ihmiset. Kun sitten valokuvaus keksittiin, psykiatria ensimmäisenä lääketieteen alana alkoi käyttää uutta teknologiaa 1850-luvulla. Valokuvilla uskottiin näet saatavan täysin objektiivisia muotokuvia, joita koetettiin hyödyntää potilaiden diagnosoimisessa ja hoidossa. Lääkärit näkivät valokuvissakin hulluutta, vaikka sitä eivät nähneet valokuvaajat eikä Charles Darwinkaan, joka sentään kannatti kliinistä valokuvausta. Koska valokuvia ei alkuun pystytty kopioimaan sellaisinaan, niistä oli tehtävä grafiikkaa, jota voitiin levittää laajalle. Kuvia muuteltiin usein melkoisesti, joten niissä voitiin ainakin olla näkevinään jonkinlaista hulluutta. Potilaiden kuvaaminen oli huipussaan 1890-luvulla. – Cross muistuttaa, että historiallisten kuvien tulkinta, analyyttinen lukustrategia, on olennaista hulluuden stereotypioiden jatkuvuuden ja muutoksen ymmärtämiseksi.

Kuva: Valokuva potilaasta, Surrey County Asylum, Dr. Hugh Welch Diamond, 1855.

Taistelevat toimittajat houruloissa

Vielä 1800-luvun puolivälissä vallitsi hoito-optimismi: potilaiden uskottiin tervehtyvän mielisairaaloissa. Kun näin ei käynytkään ja laitosten ulkopuolelle kantautui tietoja yhä karmeammista ihmisoikeuksien loukkauksista, eräät lehdentoimittajat keksivät tekeytyä mielisairaiksi päästäkseen selvittämään, mitä asyyleissa todella tapahtui. Cross tutkii niin brittien kuin amerikkalaistenkin laatimia selontekoja mielisairaaloiden toiminnasta ja potilaiden kohtelusta. Hän ei väitä, että toimittajien jutut olisivat auttaneet muuttamaan psykiatrisia käytänteitä, mutta ne saivat suuren yleisön tietoiseksi epäkohdista. 

Toimittaja Elizabeth Cockrane hankkiutui vuonna 1887 Nelli Blyn nimellä erääseen amerikkalaiseen mielisairaalaan. Mitä normaalimmin hän siellä käyttäytyi, sitä hullumpana häntä pidettiin. Jo kymmenen päivän oleskelu riitti osoittamaan hänelle, miten paljon laitoksessa oli vialla. Hän kirjoitti kokemuksistaan lehteen ja kokosi niistä kirjan Ten Days in Madhouse. Teos herätti huomiota, mutta ei pitkällä aikavälillä parantanut hullujen oloja.

Kuva: Elizabeth Cockrane, Insanity Expert, Ten Days in Madhouse.

Vielä vuonna 1946 Albert Q. Maisel, joka Life-lehteen kuvitetun jutun mielisairaalasta, totesi, että potilaita pidettiin alastomina ja pieksettiin lähes kuoliaiksi. Samana vuonna ilmestyi Mary Jane Wardin mielisairaalaa kuvaava romaani The Snake Pit, josta tehtiin elokuva vuonna 1949. Yhdysvaltojen asyylien puistattavista oloista kirjoitti myös Albert Deutsch PM-lehdelle juttuja, jotka toimitettiin kirjaksi The Shame of the States (1948).

Kuva: Elokuvasta The Snake Pit 1949

Cross arvelee, ettei sosiologi Erving Goffman olisi ilman sitä voinut kirjoittaa kuuluisaa teostaan  Asylums: Essays on the Social Situation of Mental Patients and Other Inmates(1961). Ehkä karmaisevin hulluuden representaatio mediassa on Frederick Wisemanin elokuva Titicut Follies (1967) eräästä Massachusettsin vankimielisairaalasta. Vaikka Wiseman sai luvan kuvaamiseen, valmis filmi sensuroitiin 25 vuodeksi. – Tällaiset ”mediainterventiot” hulluuden maailmaan olivat tärkeitä vinoon menneiden psykiatristen käytänteiden paljastamisessa. Ne kasvattivat osaltaan tietoisuutta mielisairaaloiden surkeasta tilasta. Kuitenkin dokumentoidessaan potilaiden huonoa kohtelua journalistit käyttivät häikäilemättä hyväkseen hulluuden stereotypioita.

Kuva: Stillkuvia elokuvasta Titicut Follies (1967)

Pöhköt, pahat ja vaaralliset: psykiatria ja rikolliset lehdistössä

Hulluus ja rikollisuus ovat kiehtoneet populaarilehtiä – ja suurta yleisöä – 1830-luvulta lähtien, ja Cross tutkii kirjassaan populaarilehdistön, psykiatrian ja rikollisten mielisairaiden moninaisia yhteyksiä. Sairaus, hulluus ja pahuus ovat sosiaalisesti rakennettuja kategorioita, joita myös media on ollut tekemässä. 1800-luvun lopulla psykiatrit saivat yksinoikeuden määritellä hulluuden ja rikollisuuden rajan, mutta 1900-luvun lopulla iltapäivälehdet määrittelivät rajan lukijoiden puolesta ja välittivät yleisölle oman logiikkansa mukaisesti omia kuviaan sairaudesta ja pahuudesta. Median uutisoimislogiikan mukaan murhista tehdään sensaatioita ja psykiatristen potilaiden syntejä diagnosoidaan moraalisesti.

Kun Englannissa 1970-luvulla tapahtui useita psykiatrisia skandaaleja, media tarttui niihin innokkaasti. Muutamat hoitolaitoksissa olleet potilaat näet tekivät murhia heti kotiutumisensa jälkeen, vaikka psykiatrit olivat diagnosoineet heidät vaarattomiksi. Psykiatreja kritikoitiin ankarasti, ja maallikot näyttivät tietävän paremmin, mitä hulluille olisi pitänyt tehdä. Iltapäivälehdet kyseenalaistivat psykiatrien asiantuntemuksen ja osoittivat, että 1970- ja 1980-luvulla psykiatrit ennustivat useammin väärin kuin oikein potilaiden väkivaltaisen käyttäytymisen. Yksi pöyristyttävimmistä tapauksista oli Yorkshiren sarjamurhaaja, joka tappoi kaikkiaan 13 naista vuosina 1975–1980. Kolme psykiatria diagnosoi hänet paranoidiksi skitsofreenikoksi, mutta oikeusistuin päätti, että hän on paha, ei pöhkö. Lehdetkin olivat samaa mieltä ja määrittelivät psykiatrisia potilaita vaarallisiksi pedoiksi.

Nykyisin kun avohoito on tuonut hullut keskellemme, emme enää tiedä, kuka on terve ja kuka on sairas, sillä sairaiden ulkoasu ja käyttäytyminen eivät eroa muiden olemuksesta. Kuitenkin suuri yleisö odottaa sairauden näkyvän hulluuden visualisoinneissa niin, että melankolikko on passiivinen ja välinpitämätön, skitsofreenikko taas vaarallinen, rikollinen, paha ja ennustamaton. Crossin mukaan median dokumenttiohjelmilla on vastuu siitä kuvasta, jonka ne antavat. Osa ohjelmista vain uusintaa perinteistä hulluuden ikonografiaa ja näyttää esimerkiksi skitsofreenikot oudosti käyttäytyvinä. Esityksissä ei kuitenkaan ole yhtä muottia. Kaikissa ohjelmissa potilaat eivät välttämättä näytä vaarallisilta ja epänormaaleilta, vaan pikemminkin siltä, kuin kuuluisivat yhteisöön. Sitä vaan emme tiedä, muuttavatko tällaiset vaihtoehtoiset esitykset hulluuden perinteistä kuvaa.

Hullujen äänet

Dokumenttiohjelmat ovat tehneet radikaaleja paljastuksia hullujen kohtelusta, mutta yleensä mielenterveyspotilaat itse eivät ole saaneet puhua puolestaan – ammattiauttajat ovat tehneet sen. Erilaiset marginaaliryhmät, myös hullut ovat päässeet 1990-luvulta lähtien ääneen mediassa. Kirjansa viimeisessä luvussa Simon Cross kirjoittaa toisen mediatutkijan, Graham Murdockin kanssa äänistä ja äänten kuulemisesta. He kritikoivat psykiatreja siitä, että nämä eivät ole yleensä kuunnelleet potilaitaan. He ovat vain käyttäneet apua hakevien ihmisten huutamista, käsittämättömiä sanarimpsuja, itsekseen puhumista ja äänten kuulemista diagnosoinnissaan. – Äänien kuuleminen on jokseenkin varmasti merkinnyt skitsofrenia-diagnoosia. – Sairaita laitokseen sulkemalla ja lääkitsemällä psykiatrit ovat vaientaneet sekä potilaan päästämät että kuulemat äänet; nämä ovat olleet vain oireita. Potilaan kokemusten sisällöllä ei ole ollut väliä. Tärkeintä on ollut saattaa potilaan aivot kemialliseen tasapainoon.

Vielä 1980- ja 1990-luvuilla vallinneen lääkintämallin vastapainoksi hollantilainen psykiatri Marius Romme ja tiedetoimittaja Sandra Escher muotoilivat ohjelman ääniä kuulevien potilaiden päästämisestä ääneen. Vuonna 1987 he järjestivät ääniä kuuleville konferenssin ja perustivat heille keskinäisen verkoston. Rommen mukaan äänien kuulemisella ja skitsofrenialla ei ole välttämättä yhteyttä, mutta äänet ovat viestejä henkilön elämän ongelmista, stressistä tai traumasta. Siksi on keksittävä keinoja, miten äänten kanssa tullaan toimeen. Tässä tarvitaan sympaattisia ammattiauttajia ja vertaiskuulijoita, ei lääkitystä. Nykyisin voivat ääniä kuulevat löytää vertaistukea myös Internetin sivustoilta.

Aikaisemmin hullujen kuulemista ei pidetty mielekkäänä, koska ”järjettömien” näkemysten katsottiin olevan arvottomina. Mutta 1980- ja 1990-luvuilla vähemmistöjen, myös psykiatristen potilaiden edustajia alettiin päästää mediaan kertomaan kokemuksistaan ja näkemyksistään. Näin alettiin haastaa vanhoja stereotypioita. Katsojat eivät kuitenkaan vielä voineet antaa suoraa palautetta ohjelmista, kuten nykyisin on mahdollista Internetin kautta – ja kritiikkiähän tulee. 2000-luvulla televisiosarjoissa on psykiatrisen diagnoosin saaneita ruvettu esittämään myönteisinä hahmoina, ja varsinkin julkkikset mielenterveysongelmineen ovat saaneet äänensä kuuluville.

Systeemin uhreja?

Laitoshoidon valtakaudella media näki potilaat sairaaloiden uhreina, nyt se näkee suuren yleisön avohoitojärjestelmän uhrina. Kun riskiajattelu on yleistynyt psykiatriassa, jokseenkin jokaisen potilaan katsotaan olevan riski itselleen tai muille. Cross syyttää englanninkielistä mediaa siitä, että se kuvaa skitsofreenikot ihmispaholaisiksi ja että iltapäivälehdissä on kieroutunut kuva mielenterveyspotilaista. Hän kaipaa kirjoitteluun suhteellisuudentajua, sillä ”tavalliset” juopot ja uhrien läheiset aiheuttavat enemmän kuolemia ja onnettomuuksia kuin mielisairaat. Hän ei usko kuitenkaan, että hän pystyisi lopettamaan mediassa tapahtuvan hulluuden stigmatisoinnin.

Koin Crossin kirjan Mediating Madness sekavaksi ja valikoivaksi, mutta lukiessani sitä mieleeni nousi monia mahdollisuuksia hulluuden medioitumisen tutkimiseksi Suomessa – kulttuurihistoriallisesta perspektiivistä tietenkin. Ensimmäiseksi mieleeni tulivat perhe- ja terveyslehtien muuttuvat hulluuskäsitykset. Paljon tutkittavaa löytyisi varmasti myös meidänkin iltapäivälehdistämme, televisio-ohjelmistamme ja elokuvistamme. Kuvataiteiden hulluusesityksiin kannattaisi myös paneutua. Kansanlauluistakin voisi löytyä hulluutta ainakin yhden artikkelin verran.