Jukka Sihvonen julkaisi vuonna 1995 artikkelin Muuttuvan mediakasvatuksen käyttöohjeet (Peili 2/95), jossa hän esitteli käsitteen mediataju. Kymmenkunta vuotta myöhemmin Sihvonen palaa aiheeseen kirjassaan Mediatajun paluu.

Vuonna 1995 mediataju liittyi muuttuneeseen mediakenttään, jossa erityisesti Mtv näytti tietä postmodernille televisiolle. Kyse ei ollut Sihvosen mukaan enää joukkoviestinnästä, vaan terapiamuodosta, joka toimi eräänlaisena tilana, jossa oli mahdollista neuvotella omista minuuksista ja omasta paikasta maailmasta. Tässä neuvottelussa tarvittiin juuri mediatajua, ei niinkään faktuaalista tietoa medioista, vaan laajempaa tajua elämästä medioiden kyllästämässä maailmassa. Tähän samaiseen tietoisuuteen mediasta Sihvonen viittaa myös nyt tähdentäen edelleen median sijasta mediakentässä elävien lasten ja aikuisten itsetunnon ja oman elämän hallinnan mekanismeja.

Sihvosen puhe mediatajusta oli vuonna 1995 aikaansa edellä. Siksi ei ole ihme, että mediatajuun voidaan palata nyt ja erittäin ajankohtaisesti. Keväällä 2005 valmistui hallituksen kansalaisvaikuttaminen-politiikkaohjelman raportti Mediakasvatus 2005 ja opetusministeriön kulttuuripoliittinen ohjelmaluonnos Lapset ja media – Mediaväkivalta on myös luettavissa. Pyrkimys kansalaisten mediatajun kehittämiseen on siis vahvasti myötätuulessa korkealla päätäntätasolla.

Pysäytyskuva ja valvontakamera

Sihvosen kirja ei ole kuitenkaan vain mediakasvatuksen alueen ajankohtaisuutta, vaan se on myös pyrkimys viedä keskustelua mediasta uudella tavalla. Itse asiassa Sihvonen pyrkii kysymään uudelleen median ilmiötä aikakautena, jota ei enää leimaa vain televisio, kuten vuoden 1995 kirjoituksessa. Puhe mediasta on usein ollut hahmotonta jakoa uuteen mediaan ja vanhaan mediaan tai printtimediaan ja sähköiseen mediaan tai sitten on eritelty erinäisiä mediavälineitä, kuten televisio, internet ja tietokone. Lähtökohta mediapuheessa on siis ollut väline- ja tekniskeskeinen. Sihvosen ehdotus on sen sijaan puhua mediasta kulttuurisena ilmiönä. Näin ollen Sihvonen jakaa median teknologisten lähtökohtien sijaan kulttuurisesti kahteen luokkaan; pysäytyskuvaan ja valvontakameraan.

Pysäytyskuva tarkoittaa pyrkimystä jähmettää ajan virta, eräänlaista ”muumiokompleksia”, kuten André Bazin sanoisi. Valvontakamera tarkoittaa puolestaan pyrkimystä jatkuvuuteen. Esimerkiksi bittipelit, kuten Sihvonen kutsuu erilaisia elektronisia pelejä, hyödyntävät jatkuvuutta ja mahdollisimman suurta kattavuutta, jossa pelaaja voi liikkua, mutta samalla myös pysäytyskuvan katkosten ja hetkellisten kiinnekohtien logiikkaa. Toiset kaksi Sihvoselle tärkeää avaintermiä mediatajun kannalta ovat keinotosiasiallisuus ja lumeläsnäolo, joita Jacques Derrida ja Bernard Stiegler hahmottavat keskustelukirjassaan Echographies of Television (Polity 2002). Edellinen tarkoittaa keinotekoista tosiasiallisuutta, lavastettua todellisuutta (kuten tosi TV:ssä), ja jälkimmäinen esimerkiksi bittipelissä ilmenevää kokemusta läsnäolosta vaikkapa jalkapallokentällä tai kilpa-auton ratissa.

Erilaisia kulttuurisia pyrkimyksiä hahmotella mediaa on useita. Esimerkiksi Jay David Bolter ja Richard Grusin (Remediation. MIT Press 2002) puhuvat myös kahdesta periaatteesta, läpinäkyvyydestä ja hypermediaalisuudesta. Media siis pyrkii toisaalta hävittämään oman koneistonsa ja tekniikkansa ja luomaan vaikutelman suorasta suhteesta ”todellisuuteen” ja toisaalta media linkittyy erilaisiin kulttuurisiin yhteyksiin välineellisyyttään korostaen.

Uusi puhe mediasta irrottautuu näin mediavälineiden erittelystä ja pyrkii hahmottamaan mediakenttää erilaisin ajallisuuteen, todellisuuteen ja virtuaalisuuteen liittyvin käsittein. Juuri tällaisten ilmiöiden kohdalla tarvitaan mediatajua, tietoisuutta median ilmenemismuodoista.

Lukemistoa mediakasvatukseen

Sihvonen ei kuitenkaan kehitä ajatteluaan pysäytyskuvasta ja valvontakamerasta erityisen systemaattisesti, vaan tuttuun tapaan esseemäisesti. Kirja koostuukin pääosin muualla alun perin julkaistusta materiaalista, jota on monografiaa varten työstetty uudelleen. Sihvosen käsittelemät teemat laajenevat näin huomattavasti ja koskevat väljästi edellä mainittuja peruskäsitteitä. Teemoina ovat muun muassa lapsuuden käsittely mediassa, aikuisuuteen liittyvä keskenkasvuisuus, mediaväkivalta ja mediatodellisuuden ja arkitodellisuuden suhde.

Tällaisena Mediatajun paluu on oivaa mediakasvatuksen lukemistoa, joka houkuttelee tarttumaan myös Sihvosen käyttämiin lähteisiin, kuten ranskalaiseen ”vauhdin filosofiin” Paul Virilioon tai brittiläisen mediakasvatuksen kärkinimeen David Buckinghamiin. Mitään pedagogista otetta mediakasvatukseen Sihvonen ei kuitenkaan tarjoa, vaan hahmottelee pikemminkin mediaa ja median puhetta mediasta, lapsista ja lehtien uutisoimista tapahtumista, kuten Tehtaankadun ampumavälikohtauksesta vuonna 1999 ja Myyrmannin pommista vuonna 2002.

Tärkeää osaa kirjassa näyttelevät myös niin sanotut bittipelit, jotka tarjoavatkin monensuuntaisia näkökulmia pohdintaan simulaatiosta, todellisuudesta, teknologiasta ja vauhdista. Sihvonen esittää myös välähdyksiä elokuvan ja kuvan tulkintaan varsin mielenkiintoisissa yhteyksissä. Esimerkiksi purukumimainoksen suhde lapsen myyttiseen puhtauteen ja kieleen (s. 39-46) avaa kuvan lukemisen mahdollisuuksia laajoissa kulttuurisissa yhteyksissä. Tällaiset laajat kulttuuria luotaavat yhteydet auttavat lukijaa herättämään mediatajuansa.