Kansalaisjärjestöjen ja erilaisten aktivistien toimintaa käsittelevissä tutkimuksissa tuntuu olevan tapana määritellä tutkijan omaa suhdetta kohteeseensa aina rasittavuuteen asti. Tämäntyyppisten tutkimusten kirja-arvostelut ja takakansiesittelyt mainitsevat ansiona lähes poikkeuksetta viileän puolueettomuuden. Tuntuu, kuin objektiivisuus olisi modernia yhteiskunnallista aktivismia käsitellessä jopa jonkinlainen erityisansio.

Tämä kirja-arvostelu joutuu hieman vastentahtoisesti liittymään tutkijan neutraaliutta kiittävään laumaan: Arto Lindholm ei sorru ihannoimaan tutkimuskohdettaan, eikä suhtautumaan siihen epäkunnioittavasti väitöskirjassaan Maailman parantajat. Globalisaatiokriittinen liike Suomessa. Lindholm on monen muun tavoin katsonut tarpeelliseksi tehdä erillisen pikkukappaleen omasta suhteestaan tutkimaansa liikkeeseen. Hän pitää ottamansa liikkeen ulkopuolelta tulevan tutkijan roolin hyvin, vastoin mainitsemiaan nationalististen globalisaationvastustajapiirien vasemmistosympatiasyytöksiä.

Maailman parantajat pyrkii selvittämään keitä globalisaatiokriitikot Suomessa
olivat, miten globalisaatiokriittistä liikettä rakennettiin, kuinka
aktivismi siirtyi vaiheesta toiseen, ja mitä liike loppujen lopuksi saavutti. Tutkimuksen globalisaatiokriitikot ovat nuoria aikuisia, joilla oli korkea koulutustaso ja paljon henkistä pääomaa. Monien aktivistien arvopakettiin kuuluivat myös eläinten oikeudet ja ympäristökysymykset.

Lindholm käyttää lähteinään aktivisteille suunnattua verkkokyselyä, haastatteluja ja osallistuvaa havainnointia. Verkkokysely toimii päälähteenä. Lindholm selvittää kyselynsä yksityiskohtia kiitettävästi, ja otanta tuntuu suhteellisen onnistuneelta. Osallistuvan havainnoinnin merkeissä Lindholm oli mukana mm. Genovan suurmielenosoituksissa ja kuokkavierasjuhlissa. Genovassa Lindholm maalaa kuvan turhautuneesta liikkeestä, jonka aiemmat iloisen karnevalistiset piirteet ovat saaneet väistyä raivon tieltä.

Vaikka suuri osa aktivistien toiminnasta tapahtuu fyysisessä todellisuudessa, internet on avannut uusia mahdollisuuksia. Verkko voidaan nähdä myös koko liikkeen organisoitumisen ihannemallina. Uudessa aktivismissa oli hyvin vähän tilaa tiukkaa yhteistä ideologiaa vaativille liikkeille. Globalisaatiokriittisen liikkeen sisäiset erilaiset ryhmät pitivät yhteisenä vastustajanaan uusliberalismia ja kaupan vapauttamista. Mitä asialle pitäisi tehdä, jätettiin avoimeksi. Tämä mahdollisti eri tavoitteita korostavien ryhmien yhteistoiminnan.

Globalisaationkriittisten mielenosoitusten kulta-aika 1999-2001 sykähdytti myös liikkeen arvot jakavaa ”passivistia”. Aikaa voisi jopa ehkä romantisoida viimeisiksi tulevaisuudenuskon vuosiksi ennen 9/11 jälkeistä terrorisminvastaista sotaa. Lindholmin kirjaa lukiessa itse tunteella median kautta eletty aika palaa elävästi mieleen. Lindholm näkee Göteborgin ja Genovan mielenosoitukset kesällä 2001 eräänlaisena vedenjakajana, protestiaallon laskuvaiheen alkuna. Hänen mukaansa globalisaatiokriittisen protestin heikkenemiseen vaikutti kolme seikkaa: 2001 intensiteetti oli käynyt jo niin voimakkaaksi, ettei sitä voitu enää pitää yllä. Aktivistien piirissä kasvanut väkivallan kritiikki murensi kollektiivista identiteettiä. Syyskyyn 11. rauhoitti mielenosoitukset aktivistien pelätessä terroristiksi leimautumista.

Tutkimuksen johtopäätökset voi tiivistää seuraavaan: Nykyiset aktivistiryhmät vaihtavat nopeasti orientaatiotaan ja kokoonpanoaan. Tyypillistä nykyaktivisteille on pikemminkin projekti- kuin järjestösukupolveen kuuluminen. Aktivistien sitoutuminen yhteen asiaan on usein intensiivistä, mutta projektinomaista, harvoin pitkäaikaista. Aktivismille ovat ominaisia nopeasti vaihtuvat kollektiiviset identiteetit. Poikkikansallinen verkostoituminen on kiihdyttänyt aktivismin yksilöllistymistä. Yhdessä tekeminen koetaan kuitenkin edelleen tärkeäksi.

Mitään mullistavan omaperäisiä tutkimustuloksia Maailman parantajat ei esitä. Teos on kuitenkin hyvä yleiskatsaus Suomen globalisaatiokriittisen liikkeen alkujuurille. Aktivistit eivät lopulta pystyneet pysäyttämään markkinavoimien vaunuja. Nykyään globalisaatiokritiikki on muodollisten järjestöjen ja joidenkin puolueiden alaa. Lindholm toteaakin, että tältä kannalta liike onnistui tavoitteissaan. Ennen katuprotesteja globalisaatio ongelmineen ei ollut kahvipöytäkeskustelujen aihe, nykyään sanan tuntevat kaikki.