Pilke, Helena: Meidän poikamme mediassa. Suomalainen sotilastiedotus ja puolustusvoimien julkisuuskuva itsenäisyyden alusta 2010-luvulle. Maanpuoustuskorkeakoulu Sotataidon laitos, 2021. 267 sivua. ISBN 978-951-25-3228-5.
Meidän poikamme mediassa on FT Helena Pilkeen laatima Suomen sotilastiedotuksen 100-vuotishistoriikki. Kirjan otsikko on sanaleikki, joka viittaa vuoden 1929 lopussa ja 1930-luvun alussa valmistuneeseen sotilasaiheiseen elokuvatrilogiaan: Erkki Karun ohjaama mykkäfilmi Meidän poikamme (joka oli puolustusvoimien ensimmäinen aktiivinen yhteishanke uuden median kanssa), jota vuonna 1933 seurasi hyvin suosittu Meidän poikamme merellä (jonka suosio on säilynyt lähinnä Georg Malmstenin musiikin johdosta), sekä sarjan viimeisenä vuonna 1934 ilmavoimista ja väestönsuojelusta kertova Meidän poikamme ilmassa – me maassa.
Armeijan tiedotustoiminta on kulkenut pitkän tien Sotaväen päällikön päiväkäskystä marraskuussa 1920, jolloin kiellettiin jyrkästi kaikikia sotilashenkilöitä antamasta sanomalehdille minkäänlaisia tietoja sotalaitosta koskevista asioista. Nykyään kun toimittajat, lukijat ja katsojat ovat tottuneet siihen että kenraalien lisäksi myös nuoret upseerit osallistuvat aktiivisesti julkiseen keskusteluun lehdissä, televisiossa ja sosiaalisessa mediassa.
Suomen kirjallisuuselämän tulevat suurmiehet Pentti Haanpää (Kenttä ja kasarmi, 1928) ja Mika Waltari (Siellä missä miehiä tehdään, 1931) ottivat pian railakkaasti kantaa armeijan silloin varsin salaperäiseen ja suljettuun elämään, mikä sai tulevan TK-miehen, sanavalmiin Olavi Paavolaisen toteamaan: Totuus armeijasta – se kulkee melkein millin tarkkuudella mitattuna Pentti Haanpään ja Mika Waltarin teosten välissä.
Sotilastiedotus sotien aikana
Vajaan kymmenen vuoden kuluttua toimittajia ja muita kynämiehiä kutsuttiin uuteen aselajiin – tiedotusyksikköihin, tehtävänä laatia kotirintaman ja sotilaidenkin hartaasti kaipaamia kirjoituksia ensin syksyn 1939 YH-mobilisointikauden, sitten talvisodan nopeasti muuttuvista vaiheista. Ylioptimistinen tiedotustoiminta johti valitettavasti siihen, että siviiliväestö ja sotilaat (ehkä Kannaksella taistelevia lukuunottamatta) eivät olleet talvisodan päättyessä henkisesti olleet valmistautuneet ankaraan, jopa häpeällisenä pidettyyn rauhansopimukseen laajoine alueluovutuksineen. Talvisodan aikana oli kuitenkin helppoa pitää kansakuntaa yhtenäisenä ja sotilaita taisteluhenkisinä, kun Puna-armeijan brutaalin hyökkäyksen luonteesta ei ollut epäilyksiä.
Jatkosodassa Suomi oli taas Saksan liittolainen. Kun lyhyeksi oletetun vuoden 1941 kesäsota ei päättynyt toivottuun talvisodan rauhan korjaukseen, oli kynäsotilailla huomattavasti haastavampi tehtävä. Kotirintamalle ja ruodussa oleville sotilaille piti jatkuvasti välittää tietoja sodan kulusta sodanjohdon luottamuksen säilyttämiseksi. Annettujen ohjeiden mukaan tiedotustoiminnassa ei saatu valehdella, mutta ei myöskään välittää sellaisia tietoja, jotka saattoivat asettaa jatkosodan oikeutuksen kyseenalaiseksi (mottona jo 1930-luvulta Kaikkea ei kerrota, mutta totta puhutaan). Armeijan edetessä kauas vanhan rajan taakse, jopa Syvärin yli, tiedotustyö vaikeutui päivä päivältä. Huomionarvoista on, että tavallisen lehdistön sensuuritoiminta ei koskenut rintamalehtiä, jotka pääsääntöisesti eivät levinneet kotirintamalle.
Sodan (julkilausumaton) päämäärä oli tiedotustoiminnan arkaluontoisimpia kohtia, eikä siitä sallittu juuri mitään keskustelua, mistä muutama esimerkki:
Marsalkka Mannerheimin miekantuppipäiväkäsky 10.7.1941 tuli ainakin poliittiselle johdolle yllätyksenä, ja keskustelu siitä kiellettiin heti. Samoin keskeytettiin upean Voittojamme päivät -kuvakirjasarjan julkaiseminen myöhäissyksyllä 1941 viiden niteen jälkeen (eikä valmis viides nide ilmestynytkään, vaan painos takavarikoitiin).
Tiedotuskomppanian johtajana palvelevan Martti Haavion ja hänen alaisena, TK-miehen Olavi Paavolaisen toimittama Taistelu Aunuksesta -suurteos jäi julkaisematta. Tietojen mukaan marsalkka Mannerheim ei sallinut että kenraali Paavo Talvela olisi saanut liiallista henkilökohtaista kunniaa, mutta ei haluttu myöskään mitään korukirjaa Suomen valloitussodasta. Kirja julkaistiin vasta vuonna 2011 Helena Pilkeen toimittamana historiallisena dokumenttina. Suur-Suomi aktivistien pettymykseksi Itä-Karjalan mainitseminen tiedotustoiminnassa kiellettiin vuoden 1943 jälkeen, minkä jälkeen voitiin korkeintaan julkaista joitakin kirjoituksia Itä-Karjalan kantaväestön historiasta ja etnografiasta.
Jatkosodan tärkeimpiä mediatapahtumia oli Adolf Hitlerin onnittelukäynti Mannerheimin 75-vuotispäivänä 4.6.1942, ja Mannerheimin vastavierailu Saksassa kolme viikkoa myöhemmin. Haasteellisesta tiedotustehtävästä selvittiin kohtalaisen hyvin, vaikka kyseisiä tapahtumia ja niihin liittynyttä tiedotusta seurattiin sekä Suomessa että ulkomailla hyvin tarkasti.
Eräs tiedotustoiminnan työtapaturma toukokuussa 1943 oli sen sijaan voinut saada odottamattomia kansainvälisiä ulottuvuuksia. Valtion tiedotuslaitos järjesti lehdistötilaisuuden 25.5.1943, jolloin paikalle komennetut lentoupseerit olivat toimittajien haastateltavina. Kerrottiin mm. 1376 pudotetusta viholliskoneesta jatkosodan alusta lähtien. Lieneekö HS:n Sirkka-Liisa Virtamon (lehdessä nimimerkki Riitta), tai hänen haastateltamansa pommituslentäjän Rolf Winqvistin kokemattomuutta, että seuraavan päivän Helsingin sanomissa lukee ”luutnantti W. on … ollut mukana mm. Pietaria pommittamassa”. Virtamo toimi myös Dagens Nyheterin kirjeenvaihtajana, ja hänen Tukholmaan lähettämänsä, nimimerkin S.L.V. allekirjoittamassa artikkelissa oli vielä lentäjän sukunimi: ”bombflygaren Winqvist, vilken bl.a. deltagit i bombardemanget av Leningrad”. Ruotsin Utrikesdepartementin virkailija oli heti aamulla soittanut Tukholman lähettiläs G. A. Gripenbergille, joka taas kiihtyneenä soitti Helsinkiin ulkoministeri Henrik Ramsaylle. Ulkoministeri otti taas yhteyden puolustusministeri Rudolf Waldenille, joka puhui asiasta Mannerheimille, joka ”oli raivoissaan”. Pelättiin ilmeisesti tiedon vaikuttavan kielteisesti Suomen ja USA:n suhteisiin. Sekä HS että DN julkaisivat 27.5.1943 korjauksen pienenä notiisina: ”Finske piloten hade ej bombat Leningrad… Löjtnant Winqvist … har inte bombarderat staden, utan endast flugit åt Leningradhållet…” Päämajan tiedostusosaston päällikkö Kalle Lehmus selvisi lopulta kenraali Erik Heinrichsin suullisella muistutuksella.
Tiedotustoiminta rakennetaan uudelleen
Jatkosodan jälkeen piti koko puolustuslaitos sekä sen tiedotustoiminta mukaanlukien rakentaa nollasta – ei ollut rahaa eikä poliittista tahtoakaan. Pikkuhiljaa saatiin toiminta elpymään, armeijan saadessa asteettain yleinen mielipide tukemaan toimintaa. Oliko mahdollisesti YYA-sopimuksen vaikutus kääntämässä myös vasemmistolehdet tukemaan maanpuolustusta, joka perinteisesti on ollut poliittisen oikeiston suosiossa?
Nyttemmin on myös naiset voineet käydä vapaaehtoisen asepalveluksen ja edetä upseeriuralla, ja puolustuslaitos saanut oman Ruotuväki-lehden.
Kriisinhallinta liittyy elimellisesti puolustuslaitoksen toimintaan, ja traagisia onnettomuuksia ei voi koskaan välttää. Sodan aikana pyrittiin mahdollisimman perusteellisesti pitämään tieto panssarilaiva Ilmarisen uppoamisesta 13.9.1941 poissa julkisuudesta, kuten myös tieto Elisenvaaran aseman pommitustragediasta 20.6.1944. Ei voitu kuitenkaan välttää lehtien kirjoituksia Helsingin suurpommituksista helmikuussa 1944. Kirjassa ei ole näitä traagisia tapahtumia juuri mainittu.
Pilke kertoo sen sijaan kriisinhallinnan nykytilasta, esimerkkeinä maanpuolustuskurssilaisia kuljettaneen DC-3 kuljetuskoneen turma Rissalassa lokakuussa 1978, Taipalsaaren miehistönkuljetusvaunun uppoaminen kesäkuussa 1991 ja Raaseporin tasoristeysturma lokakuussa 2017.
Allekirjoittanut olisi odottanut että kirjassa olisi käsitelty nykyisen sotilastiedotuksen kansainvälisesti katsottunakin ainutlaatuinen suoritus: miten julkinen sana ja poliitikot yli puoluerajojen saatiin kahtena peräkkäisenä lamakautena tukemaan – jopa miltei ilman vastalauseita (!) – maanpuolustuksen kaksi suurhanketta: 1990-luvulla Hornet-hävittäjähankinta ja 2020-luvulla tämän korvaava HX-hävittäjähankintaa.
Kriittisestä huomautuksesta huolimatta voi todeta että Helena Pilke (joka itse vaatimattomasti toteaa ettei ole suorittanut edes naisten vapaaehtoista asepalvelusta) on hyvin ansainnut julkaisijan, Maanpuoluskorkeakoulun Sotataidon laitoksen johtajan, eversti Petteri Kajanmaan hänelle esittämänsä onnittelut.