Dosentti Matti Lackman on kirjoittanut jo tätä järkälemäistä teosta aiemmin runsaasti jääkäreistä ja rikkonut osaltaan sitä myyttiä, joka jääkäreistä syntyi jo 1920―30-luvulla. Vuonna 1994 ilmestynyt teos Jääkärimuistelmia herätti vilkasta keskustelua: vaikutti siltä, että monelle oli yhä yllätys, että jääkäreiden joukossa oli myös ns. punaisia jääkäreitä ja etteivät kaikki jääkärit suinkaan kotiutuneet helmikuussa 1918 taistelemaan valkoisen armeijan joukoissa: itse asiassa ennen sotaa ja sen aikana jääkäreistä palasi Suomeen 70 %. Toisin sanoen 450 jääkäriä palasi vasta sodan jälkeen. Jääkärimuistelmia-kirjasta syntyneessä keskustelussa saattoi tuolloin myös havaita sellaisia sävyjä, etteivät kaikki halunneetkaan historiallisten käsitysten laajenevan. Jääkäriperinnön vaalijat saattoivat katsoa uuden tutkimuksen himmentävän jääkäreiden jälkikuvaa. Lackman ei kuitenkaan pelästynyt debattia vaan paneutui aiheeseen entistäkin perusteellisemmin – pitkäaikaisen tutkimuksen tulos on tämä lähes 900-sivuinen Suomen vai Saksan puolesta?, joka kutsuu lukijan ajatuksia herättävälle matkalle seuraamaan jääkäreiden elämää. Teos perustuu vankkaan ja tarkasti lähdeviitoitettuun lähdeaineistoon, mutta Lackman kirjoittaa elävästi ja kutsuu lukijan ottamaan kantaa hänen teeseihinsä ja vastaamaan ilmoille heitettyihin kysymyksiin ja pohdiskeluihin. Mukaansatempaava teksti ei jätä kylmäksi.
Lackman käy läpi jääkäriliikkeen historian jota kuinkin kronologisesti jääkäriliikkeen synnystä aina jääkärien jälkikuvaan asti. Laajimmin hän keskittyy jääkäriliikkeen luonteen analysoimiseen ja jääkärien mielialan vaihteluihin ja kriiseihin sekä luonnollisesti jääkärien tuntemuksiin vuoden 1918 sodan syttymisestä ja sen kääntymisestä taisteluksi omia kansalaisia vastaan. Vaikka jääkärien perushistoria on tullut eri teoksissa moneen kertaan kerrotuksi, ei Lackmanin teksti kuitenkaan ole vanhan kertausta; siitä puuttuvat vanhaa jääkäritutkimusta turhan usein sävyttäneet jääkäreiden idealisointi ja jääkärimyyttiin sopimattomien asioiden kaunistelu. Lackman ei toki tutkijana ole liikkeellä likasankojen kaivelu mielessään, hän vain lähteisiin nojautuen tuo jääkäreistä esiin erilaisia puolia ja onnistuu samalla kuvaamaan nuo miehet elävästi sellaisina kuin he tuolloin olivat: useimmiten varsin nuorina miehinä, joita elähdytti usko isänmaan etuun ja jotka paloivat innostusta, mutta jotka saattoivat myös olla kuumakalleja, jotka tekivät harkitsemattomia tekoja, joivat ja kävivät maksullisissa naisissa, sortuivat jopa väkivallantekoihin ja uhmailivat ylemmilleen.
Lackmanin tekstin parhaita puolia on myös se, ettei hän käsittele jääkäreitä perinteisen tavan mukaan yhtenäisenä massana. Hän analysoi terävästi jääkäreiden sosiaalista, kielellistä ja poliittista koostumusta ja kuvailee esimerkiksi suomenkielisten työväenluokkaisten jääkäreiden katkeruutta siitä, että ruotsinkieliset ja yläluokkaiset jääkärit ylenivät heitä huomattavasti paremmin ja nopeammin. Joukko ei todellakaan ollut yhtenäinen. Yhtenäinen ei myöskään ollut se peräti yli 200 miehen joukko, joka joutui Altona-Bahrenfeldin työosastoon. Missään tapauksessa heitä kaikkia ei voi niputtaa punaisiksi jääkäreiksi, kuten joskus on tehty. Mielenkiintoista on sekin, että heistä osa sai jääkärimerkin, osa ei, jakoperusteet näyttävät olleen varsin tapauskohtaisia. Myös yksittäiset jääkärit nousevat kirjassa esiin, johtajahahmojen ja rettelöitsijöiden ohella myös rivijääkärit saavat puheenvuoron. Ongelma vain on – kuten Lackmankin valittelee – se, ettei rivijääkäreiden tuon aikaisia päiväkirjoja ja kirjeitä ole paljonkaan säilynyt tai ainakaan niitä ei juuri ole julkisissa arkistoissa.
Lackmanin varsinainen peruskysymys ilmenee jo kirjan otsikosta: hän pohdiskelee, kuinka suuri osa Saksalla oli jääkäriliikkeen synnyssä ja kuinka voimakkain sitein Suomi jääkäreiden avulla tuli kytketyksi Saksaan. Tämä kysymys kulkee mukana läpi koko kirjan. Perinteisen joulukuun 6. päivän tirkistysaukkotarkastelun mukaan jääkäriliike oli suomalaisten aikaansaannos ja jääkärit toimivat varsin itsenäisesti Suomen etua ajatellen. Lackman kuvaa hyvin tämän ajatuksen mahdottomuutta: miksi Saksa olisi pyyteettömästi kouluttanut jääkärijoukon ja maksanut heidän kulunsa? Näin ei tietenkään ollut, vaan Saksa hyödynsi jääkäreitä omiin tarpeisiinsa, vei heidät vastoin alkuperäisiä sopimuksia rintamalle ja sitoi Suomen vuoden 1918 sodassa juuri jääkäreiden avulla omaan etupiiriinsä. Rintamalle vienti aiheuttikin ensimmäiset suuret kriisit jääkärien joukoissa, eivätkä nämä kriisit jääneet viimeisiksi. Lackman näkee perustellusti Saksan roolin jääkäriliikkeessä varsin suurena ja vaikka kirjan otsikon kysymys on provokatiivinen, on se kirjan aineiston valossa varsin perusteltu.
Mielenkiintoinen ja perustavanlaatuinen seikka on myös se, että suomalaiset ovat usein unohtaneet jääkäriliikkeen laittomuuslähtökohdan, siis sen, että se suuntautui voimassa olevaa yhteiskuntakoneistoa vastaan. Jääkärit ja heidän apurinsa tekivät myös suoranaisia terroritekoja siviiliasuissa, erilaisia räjäytyksiä mutta myös henkilöihin kohdistuvia attentaatteja. Yleisesti ottaen vastaavat teot on tuomittu terrorismina, mutta jääkärien teot ovat tulleet oikeutetuiksi jälkikäteen, koska Suomi onnistui itsenäistymään ja jääkärien puoli voitti sisäisenkin taistelun. Mikäli lopputulos olisi ollut toisenlainen, olisi myös jääkäriliikkeen jälkikuva varmasti ollut toinen. Lackman tuo tämän seikan selkeästi esiin esittelemällä myös jääkäriliikkeeseen kuuluneen terroristisen toiminnan luonteen ja koko liikkeen lähtökohtaisen valtiopetoksellisuuden.
Viime vuosina suomalaisessa historianopetuksessa yleistyneeseen tapaan hänkin vertaa Suomen tilannetta ja jääkäriliikettä vastaaviin ulkomaisiin liikkeisiin ja analysoi siinä sivussa niin Irlannin tasavaltalaisarmeijaa kuin Kosovon albaanien vapautusarmeijaa. On turha ajatella, että suomalaisuus tekisi jostakin itsenäisyysliikkeestä poikkeuksellisen; tietyt lainalaisuudet ja mallit ovat yleismaailmallisia tai vähintäänkin yleiseurooppalaisia.
Kirjan tiedon määrää lisäävät informatiiviset liitteet kirjan lopussa. Kaatuneitten ja rautaristin saaneiden luetteloiden ohella mukana ovat mm. työosastoon joutuneet, vuoden 1918 sodan jälkeen palanneet ja jääkärimerkkiä ilman jääneet. Tutkijalle ja esimerkiksi sukututkijalle kyseiset liitteet ovat varsin antoisia. Tavalliselle lukijalle kirjan viimeiset 150 sivua jäänevät selailun varaan, mutta kustantajalle kiitos siitä, että sivuja vievien liitteiden ja lähteiden on annettu olla tässä laajuudessa mukana. Pieni moite kuitenkin kustantajalle siitä, että kirjoitusvirheitä on luvattoman paljon. Kustannustoimittaja olisi myös voinut poistaa toistoja, joita näin paksuun kirjaan helposti jää. Nämä pienet huomautukset eivät kuitenkaan heikennä kirjan sisällön painavuutta.
Lackmanin edellisen jääkäriaiheisen teoksen tapaan tämäkin kirja näyttää jo herättäneen keskustelua. On vaikea yhtyä joissakin puheenvuoroissa esitettyihin epäilyihin Lackmanin kirjan tarkoitushakuisuudesta tai poliittisesta värityksestä. Tarkoitushakuisuudeksi tuskin riittää se, että tuo esille jääkärijoukon heterogeenisuuden, naiset, viinan, laulun ja rettelöt sekä Saksan suuren vaikutuksen koko liikkeeseen. Havainnollistaminen vertailuilla kommunismiin ja erilaisiin aktivismiliikkeisiin on tutkimuksessa uusi vertailukohta – ainakaan silmiini ei ole vastaavaa aiemmin osunut – mutta se selkeyttää teeman käsittelyä eikä tekstissä vertailla eri liikkeitä moraalisesti, vaan hakemalla tutkimuksellisesti mahdollisimman kiinnostavia vertailukohtia. Jääkäriaihetta tuntevalle teos ei tarjoa varsinaisia yllätyksiä, mutta perustellun kokonaiskuvan jääkäreistä. "Suomen vai Saksan puolesta?" on niin tutkimuksellisesti kuin erään historiamme tärkeän ajan kuvauksena antoisa ja haastava teos.