Mun teköö kovastim miäli,
ajatteloo aivoniki,
ruveta runoolemahan
sukuvirttä sualtamahan
laatuvirttä laulamahan

Mieleni minun tekevi,
aivoni ajattelevi,
lähteäni laulamahan,
sukuvirttä suoltamahan,
lajivirttä laulamahan

Kalevalan vuonna 2006 nykysuomeksi (Pilot-kustannus Oy) kääntänyt Kalevalaisen Runokielen Seuran puheenjohtaja Aulis Rintala on jälleen tempaissut tuottamalla kansalliseepoksemme Etelä-Pohjanmaan murteelle. Eräässä mielessä Rintalan teos vapautti Kalevalan lukijat raskaasta kalevalakielestä, jonka Lönnrot loi 1830-luvulla ja julkaisi ensin vuoden 1835 vanhassa ja sitten uudessa Kalevalassa vuonna 1849. Rintalan nykysuominen teos tuli tuolloin hyvänä lisänä Kai Niemisen vuonna 1999 tuottamaan proosamuotoiseen Kalevalaan (SKS). Olikin jo aika tehdä jotain. Onhan suomen kieli reilussa puolessatoista vuosisadassa muuttunut, ja toisaalta Kalevalan kieli oli jo syntyessään arkaaista ja runomuotoisena lähes kaikille verraten vaikeaa omaksua ja ymmärtää. Mielenkiintoista on, että ennen Kalevalaa nykykielelle -versiota, oli sitä helpointa lukea vuonna 1999 ilmestyneenä Lars ja Mats Huldénin erinomaisena ruotsinnoksena (ATLANTIS). Kalevalan juhlavuonna 1999 ilmestyi myös Matti Lehmosen savonkielinen Kalevala (Atena kustannus), joka ei kyllä muunkielisille suomalaisille teoksen luettavuutta juurikaan helpottanut, ja jonka runomitta herätti vaihtelevia mieltymyksiä.

Kalevalan harrastus on vähentynyt eikä sen opetus kulttuurihistoriallisena kokonaisuutena vieläkään toimi. Kalevalaväki odottaakin suurin toivein Kalevalaseuran ensi vuonna ilmestyvää kansalliseepoksen kulttuurihistoriaan keskittyvää kokoomateosta. Kuitenkin Kalevala elää syvällä suomalaisen mielessä ja erityisesti kielessä. Siksipä Rintalan ajatusta tuottaa eepos oikeassa mitassaan ”kansankielelle” on syytä tervehtiä tyydytyksellä huolimatta siitä, että joissain piireissä moista Kalevalan uudelleenmuotoilua ei pidetäkään kovin suotavana – onhan eepos ollut ja on edelleen se pyhä kirja, jonka kautta maallemme ja kansallemme avattiin sen kirjoittamaton historia. Jo Lehmosen savonkielinen kiännös herätti keskustelua, samoin jossain määrin jopa Niemisen proosaversio – olihan molemmissa murrettu kalevalakielen pyhyyttä. Jo aiemminkin oli eri käännösten yhteydessä keskusteltu oliko Kalevalan lyhentäminen erikielisissä käännöksissä suotavaa ja erityisesti teoksen esittäminen proosamuodossa on aikojen myötä oudostuttanut monia.

Itse itä-länsisuomalaisena on sanottava, että Rintalan käyttämä eteläpohjalainen kielimuoto sointuu Kalevalaan paremmin kuin savolainen kielimuoto. Jo yllä olevasta esimerkistä huomaa, että Rintalan kieli/murre ”rimmaa” hyvin, onhan muun muassa Lönnrotin Kalevalan kielimuodossa huomattava määrä pohjalais-vienalaisia murremuotoja. Rintalan ortografia on kevyttä, sanansisäiset ja sanaloppuiset mukautumisilmiöt oppii lukemaan helposti, vaikka niitä ei totutusti kirjakielessä esiin kirjoitetakaan (kumpa, pöyräm päälle, otak kiinni). Eteläpohjalainen kieliversio sopii myös erinomaisesti kalevalamitan trokeen vaatimaan kahdeksaan tavuun. Tätä prosessia helpottaa svaavokaalien käyttömahdollisuus (vanaha, taharon). Tarkalleen ottaen Rintalan murre, jota hän tietenkin kutsuu kieleksi, on lähinnä Härmänmaan seutukunnan murretta, jota kuulee elävänä Alahärmässä, ylihärmässä, Kauhavalla ja Kortesjärven lounaiskulmalla. Lähellä ovat myös Lapuan ja Nurmon murteet. Rintalan mahdollisuuksia kielelliseen onnistumiseen ovat lisänneet luonnollisesti elämän alkuvuodet kauhavalaisessa puhekulttuurissa, jonne siteet ovat edelleenkin voimakkaat. Myöskin suomen kielen opinnot Tampereella ja kiinnostuminen sekä Kalevalaan että murteisiin ovat taanneet hyvän pohjan tehdyille töille. Mitallinen onnistuminen taas oli odotettua: Rintalan käsialaa on nimittäin Kalevalaisen Runokielen Seuran niin sanottu trokeemankeli, jonka avulla voi testata kirjoittamansa kalevalamitan oikeellisuuden.

Rintala on ottanut vapauden muokata alkuperäistekstiä tarpeen mukaan. Hän on jättänyt pois osan pitkästyttäviä Kalevalan tarinoiden kannalta toisarvoisia osioita ja tarvittaessa täydentänyt runoja omilla selittävillä säkeillään. Näin kyse ei ole Kalevalan orjallisesta kääntämisyrityksestä toiseen kieli/murremuotoon vaan kalevalatekstien esittämisestä eteläpohjalaisittain. Tekstien ymmärtämistä helpottaa eteläpohjalais-suomalainen sanasto, jonka löytää kirjan lopusta. Rintala itse toivoo, että lukija tapailisi kalevalamittansa taakse perusmelodiaa, joka toki on jokaisen suomalaisen päässä kansallisperimänä. Näin avautuvat sekä Kalevala että eteläpohjalainen kielimaisema.