Kuten Laine itse kirjansa esipuheessa toteaa, Metsäntutkimuslaitoksella eri vaiheissa työskennelleisiin persoonallisuuksiin liittyviä anekdootteja tai muita ”hauskoja juttuja” ei juuri viljellä, vaikka ne saattaisivat lukijaa kiinnostaa. Tyyliltään historiikki on siis kuivan asiallinen, mikä ei suinkaan tee siitä ikävystyttävää. Huolella kirjoitettua ja kiinnostavasti kuvitettua, johdonmukaisesti etenevää historiikkia on miellyttävä lukea. Parasta teoksessa on sen hankalia aiheita kaihtamaton rehellisyys – siitäkin huolimatta, että se tekee historiikista paikoin lähes inhorealistisen. Tutkijan työ Metsäntutkimuslaitoksella ei kirjan valossa aina ole ollut ruusuilla tanssimista. Siitä ovat pitäneet huolen ajoittain onneton johtamiskulttuuri, poliittiset virkanimitykset, aluepolitiikka ja eri sidosryhmien halu tilata itselleen mieluisia tutkimustuloksia. Työtä on silti tehty ja tuloksia saatu aikaan.

Metsätieteellisen koelaitoksen perustaminen ja varhainen tutkimus

Metsäntutkimuslaitos, ensimmäiseltä nimeltään Metsätieteellinen koelaitos perustettiin sotavuonna 1918 vastaamaan nuoren valtion metsätalouden kehittämistarpeisiin. Metsävarojen entistä tehokkaampi käyttö nähtiin taloudellisena mahdollisuutena ja se vaati tuekseen tieteellistä tutkimusta. Laitosta edeltävänä aikana metsätieteellinen opetus ja tutkimus keskittyivät vuonna 1858 perustettuun Evon metsäopistoon. Ala ei autonomian aikana saanut kovin suurta huomiota osakseen, vaikka ensimmäiset metsätaloutta koskevat kotimaiset julkaisut ovat jo 1740-luvulta.

1800-luvulla vallitsi varsin erilaisia arvioita siitä, minkälainen rooli metsillä tulisi olemaan Suomen tulevaisuuden taloudessa. Alan tutkimus oli lähinnä yksittäisten henkilöiden, kuten Evon metsäopiston johtaja A. G. Blomqvistin ja Suomen metsänhoitolehteä julkaisevan P. W. Hannikaisen varassa. Metsätalouden kehittämiseen herättiin kunnolla oikeastaan vasta 1900-luvun puolella.

Kuva: Koskematon metsä Saarijärven Tarvaalassa Artur Faltin, 1908, (Museovirasto, kuvan käyttöoikeudet: CC BY 4.0)

Laitoksen toiminta maailmansotien välisenä aikana oli suhteellisen hyvin resursoitua, vaikka tutkimustyö kärsikin ajoittain toimitilojen ahtaudesta. Tutkimus oli metsätaloutta palvelevaa luonnontieteellistä perustutkimusta: määritettiin erilaisia kasvupaikkatyyppejä ja niiden ominaisuuksia eri puulajien taimettumisen ja puun kasvun näkökulmasta sekä eri kasvuvyöhykkeiden puiden perinnöllisiä ominaisuuksia. Tutkimuksen tarpeisiin perustettiin useita koealueita, joilla tehtiin puuston kehitykseen liittyviä mittauksia.

Maailmansotien välisenä aikana toteutettiin kaksi ensimmäistä valtakunnallista metsävarojen inventointihanketta. Inventointihankkeet olivat suuritöisiä tutkimushankkeita, joiden toteutus vaati paljon kenttähenkilöstöä. Tulokset olivat kuitenkin kannustavia. Molemmat inventoinnit toteutettiin metsäarvioinnin professori Yrjö Ilvessalon johdolla.

Metsien uudistaminen perustui 1920 – 30-luvuilla lähes pelkästään luontaiseen uudistamiseen, jonka edellytyksiä erilaisilla metsätyypeillä tutkittiin. Lisäksi tutkittiin havupuiden siementen keruun ja kylvön mahdollisuuksia metsänuudistamisessa. Oma tärkeä tutkimusalansa oli puun käyttötutkimus. Koko Suomi toimi tuohon aikaan puun voimalla. Puu oli sekä tärkein raaka-aine että energianlähde. Koska merkittävä osa puunkäytöstä oli kotitarvekäyttöä, tarvittiin tutkimuksen toteuttamiseksi tarkkoja tietoja kotitalouksien puunkäytöstä. Kaikki puunkäsittely tukkipuiden kaadosta polttopuun pilkkomiseen tehtiin vielä tuohon aikaan lihasvoimin, joten käsityökalujen työtaloudellisuus oli tärkeä tutkimuskohde.

Kuva: Erkki Oksanen, Metla.

Metsätaloutta tukevan tutkimuksen tärkeydestä kansantalouden kannalta oltiin yksimielisiä koko ajan poliittisella kentällä. Innokkaita metsäntutkimuksen edistäjiä valtakunnanpolitiikan huipulla olivat mm. kansallisen edistyspuolueen puheenjohtaja ja kolminkertainen pääministeri A. K. Cajander, joka metsätieteilijän urallaan kehitti edelleen käytössä olevan metsätyyppiluokituksen sekä Sosialidemokraattisen puolueen puheenjohtaja, kerran pääministerinä ja useaan otteeseen ministerinä toiminut Väinö Tanner. Maailmansotien välinen luonnontieteisiin painottunut metsäntutkimus loi pohjan Metlan myöhemmälle tutkimustyölle.

Sotien jälkeinen Metla

Vuodesta 1953 Metsäntutkimuslaitoksen (Metla) nimellä tunnettu valtion sektoritutkimuslaitos sai sotien jälkeen uudenlaisen roolin. Sodan jälkeen edessä olivat sotakorvaukset, jälleenrakennustyö ja pakolaisväestön asuttaminen ja työllistäminen. Tässä tilanteessa metsät nähtiin entistä suurempien taloudellisten odotusten kohteena ja metsäntutkimukselta odotettiin nopeita vastauksia talouselämän esittämiin kysymyksiin. Vuodesta 1962 Metlalle alettiin antaa myös viranomaistehtäviä. Tämän jälkeen laitoksen viranomaisvelvoitteet ja hallintoa tukevat tehtävät lisääntyivät vuosikymmenten kuluessa. Sotakorvaukset maksettiin, Suomi vaurastui, teollistui ja kaupungistui. Myöhemmin seurasivat energiakriisi, nousu- ja lamakaudet, ympäristö- ja ilmastokysymykset, EU ja biotalous. Nämä kaikki toivat omia kysymyksiään metsäntutkijoiden työpöydille. Osaan kysymyksistä tartuttiin ripeästi, toisiin melko pitkälläkin viiveellä.

Metlan sotien jälkeinen historia näyttäytyy kirjassa hyvin lineaarisena, alati kiristyvän poliittisen ohjauksen ja etupiiripolitikoinnin kohteena. Halpaa puubiomassaa hamuavan teollisuuden edut ideologisoituivat kansalliseksi projektiksi, joka sai vuosikymmeniä määrittää mitä tutkitaan ja miten. Vielä 1960-luvulla Metlassa tehtiin suhteellisen itsenäistäkin tutkimusta, mutta vuosikymmenten mittaan tieteen autonomia voi katsoa laitoksella karisseen. 60-luvun alue- ja työllisyyspolitiikalla perusteltiin valtavia ojitusmääriä ja Metlaa pyydettiin todistelemaan niiden kannattavuutta. Tieteellisiä perusteita ei kuitenkaan löytynyt. Tämä ei toki estänyt professorikuntaa käyttämästä virkarooliaan poliittisten päätösten legitimointiin. Kirjoittaja kuvaa metsäalan organisaatioiden suhtautumista ojittamiseen kilpailuhenkiseksi. Seurauksena oli kalliita, huonosti tuottavia ojikkoja, joiden luonto- ja monikäyttöarvot oli pilattu. Tämän tyyppisiä kustannuksia ei ajan metsäntutkimus kyennyt näkemään, vaan se joutui pitkälti myötäilemään poliittista päätöksentekoa.

Kuva: Metsänarviointia Loimaan metsäpäivillä, 1957, Pekka Kyytinen, Museovirasto – Musketti. (Museovirasto, kuvan käyttöoikeudet: CC BY 4.0)

Kirja piirtää Metlasta kuvan jäykkänä organisaationa, joka joutui vuosikymmen toisensa jälkeen yhä tiukemmin Metsäteollisuuden, MTK:n, metsälautakuntien sekä Maa- ja metsätalousministeriön ja poliittisten puolueiden ohjaukseen ja poliittista päätöksentekoa tukevaan rooliin. Vaikka ulkoa annetuissa raameissa tehty tutkimus on ollut suurelta osin laadukasta, ei tieteen vapaudesta ole voinut aina puhua. Tästä kertovat monet käytännön esimerkit eri vuosikymmeniltä. 1970-luvulla vesakkomyrkytyksiin kohdistuvaan kritiikkiin yhtynyt suotutkija Heikki Veijalainen sai kollegoiden taholta osakseen alatyylistä ryöpytystä. 1980-luvulla lytättiin alueellisten metsälautakuntien vaatimuksesta Erkki Lähteen ja Lauri Vaaran vakiintuneita metsänkäsittelymenetelmiä kyseenalaistaneet tutkimukset tavalla, joka muistetaan vieläkin erityisen likaisena pelinä.

Keskusmetsälautakunta Tapion apulaisjohtaja Pentti Takala palautti tutkijoita ruotuun toteamalla, että Metsäntutkimuslaitos on virasto, ei akateemisen vapauden siunaama mellastuspaikka. Taloudellisia toimijoita suoraan palvelematonta perustutkimusta hän nimitti ikuisuuskysymyksiksi, joista on päästävä todelliseen tulosvastuullisuuteen. 1960 – 80-luvuilla laitoksen sisäistä moniäänisyyttä pyrittiin jossain määrin sietämäänkin, myöhemmin ja erityisesti 2010-luvulla riippuvuus ulkopuolisista rahoittajista lisäsi tutkijoiden paineita mukautua valtavirtaan.

Metsäntutkimuksen perustava haaste on koko sotien jälkeisen ajan ollut käytännön metsätalouden ja tieteellisen tutkimuksen aikajänteiden erilaisuus. Yhteistyö käytännön metsäalan kanssa oli parhaimmillaan antoisaa, pahimmillaan tuotti tilanteita, joissa tutkimuksen oli mahdotonta vastata metsäalan odotuksiin toivotussa aikataulussa. 1990-luvun tulosjohtamisessa kyytiä sai vuosikymmeniä kestänyt perustutkimustyö mm. metsäpuiden perinnöllisyystutkimuksen parissa. Pitkäaikaiset koealat ja niistä kerätty tutkimustieto näyttäytyivät äkkiä turhana ja kalliina puuhasteluna, joka ei vastannut ”asiakkaiksi” nimettyjen sidosryhmien senhetkisiin tarpeisiin.

Metlassa vielä 80-luvulla vallinnutta paternalistista asennetta metsänomistajiin kuvaa hyvin professori Kullervo Kuuselan lausunto, joissa hän syyttää metsänomistajia ”metsiensä lahottajiksi”, jotka eivät hoida yhteiskunnallista velvollisuuttaan myydä puuta teollisuudelle tarjottuun hintaan.

Tällaisessa ilmapiirissä työskentely on epäilemättä ollut tutkijoille ajoittain raskasta. Osa ulkoa tulleesta kritiikistä on ollut aiheellistakin, osa epäoikeudenmukaista. Metsäntutkimus on koko sotien jälkeisen ajan joutunut tasapainoilemaan tieteen ja tiedemaailman ulkopuolelta tulevien odotusten ristipaineessa. Ristipaine näyttää historiikin valossa vain kasvaneen viime vuosiin ja Metlan lakkauttamiseen saakka.

Kuva: Puupinoja hakkuuaukiolla 1964, Matti Poutvaara, (Museovirasto, kuvan käyttöoikeudet: CC BY 4.0)

Suomi on metsäkonfliktien maa

Metsien käyttöön ja käsittelyyn on 1960 – 70-luvuilta saakka liittynyt metsäalan ja kansalaisten välisiä konflikteja monissa maissa. Suomessa konfliktit ovat olleet poikkeuksellisen kärjistyneitä ja niitä on ollut pitkään. Tämä voi selittyä osittain metsätieteellisen tutkimuksen itseohjautuvuuden puutteella. Jäykällä, ulkoa ohjatulla tutkimuslaitoksella on ollut heikosti kykyä reagoida kansalaisyhteiskunnasta tuleviin signaaleihin. Metsäteollisuuden palvelemiseen aatteellisella tasolla sitoutuneiden tutkijoiden oli asennetasollakin pitkään vaikea hyväksyä muiden sidosryhmien tiedontarpeita.

Ensimmäinen suuri metsiin liittyvä konflikti oli 1970-luvun ”vesakkosota”. Laajat kansalaispiirit maan itäosissa asettuivat vastustamaan Metsähallituksen toteuttamaa vesakontorjunta-aineiden lentolevitystä. Metla jäi vesakkosodassa siilipuolustukseen asettuvan jänkääjän rooliin. Kansalaisyhteiskunta vei lopulta voiton: vesakkomyrkytykset lopetettiin. Metsäala joutui samaan aikaan muutenkin aivan uudenlaisen, kansalaisyhteiskunnasta suuntautuvan kritiikin kohteeksi modernin ympäristöliikkeen myötä. Samaan aikaan Metla heikensi kykyään vastata uusiin haasteisiin siirtämällä luonnonsuojelutoimistonsa Metsähallituksen alaisuuteen ja lopettamalla metsäbiologian tutkimusosastonsa.

Seuraava konflikti oli metsäntutkimuksen sisäinen ja samalla metsänomistajien ja metsäalan hallinnon välinen ja se liittyi Erkki Lähteen erirakenteiskasvatusta koskevaan tutkimustyöhön. Etujaan varjelevat alueelliset metsälautakunnat kävivät sekä tutkimuksen että sitä hyödyntäneiden metsänomistajien kimppuun käyttäen apunaan Metlan henkilöstöä, mm. professori Kullervo Kuuselaa. Konflikti sai metsänomistajiin kohdistuneiden, suoranaista vainoa muistuttaneiden oikeustoimien takia erittäin rumia piirteitä ja vahingoitti vakavasti Metlan julkisuuskuvaa.

1990-luvulla metsäntutkimus alkoi avautua kansalaisyhteiskunnasta tulevien odotusten suuntaan, mikä osaltaan lisäsi tutkimuksen kykyä ennakoida konflikteja ja reagoida niihin. Monikäyttö- ja biodiversiteettitutkimuksesta tuli aidosti itsenäisiä tutkimusaloja. Muutos oli tosin hidas ja kivulias. Rovaniemen tutkimusasemalla oli tehty monikäyttötutkimusta jo 1970-luvulta saakka, mutta vasta parikymmentä vuotta myöhemmin se alkoi saada Metlassa laajemmin jalansijaa. 90-luvun monikäyttötutkimusta vaivasi tutkimusaiheita ja metodiikkaa koskeva rajoittuneisuus.

Huomio kohdistui ensinnäkin alueellisiin marginaaleihin eli Lapin erämaihin ja suurten kaupunkien taajamametsiin ja toiseksi monikäytön kokonaisuuden kannalta marginaalisiin ilmiöihin, kuten matkailuun kansallispuistoissa. 90-luvun monikäyttötutkimusta leimasi vahva yhteys metsäekonomian tutkimukseen. Monikäyttöarvoja pyrittiin mittaamaan ja hinnoittelemaan. Humanistisia lähestymistapoja ei juuri sovellettu. Valituista tutkimusaiheista ja -metodiikasta välittyy vahvasti sellainen kuva, että puuntuotannon sosiaalisen kestävyyden ydinkysymykset eli kansalaisten toiveet ja odotukset heille tuttujen, tavallisten talousmetsien suhteen ja metsätalouden menetelmien hyväksyttyys koettiin liian vaikeiksi käsitellä laitoksessa, jossa oli totuttu työskentelemään vain metsäalan profession omaavien kesken ja puuntuotantoa palvellen.

2000-luvulla ilmastonmuutos määritti vahvasti metsäntutkimusta. Kiinnostuksen kohteeksi nousivat hiilen kiertoon liittyvät kysymykset. Tähän liittyy myös varsin tuore metsiä koskeva konfliktin aihe yhteiskunnassa: kiista siitä, miten metsätalouden hiilitasetta tulisi mitata ja arvioida.

Metla tutkijan työpaikkana

Kuva: Metsäntutkimuslaitos toimi vuodesta 1939 vuoteen 2008 Unioninkadulla arkkitehti Jussi Paatelan suunnittelemassa Metsätalossa. Metlan kuva-arkisto

Kaikesta ulkoisesta kuormituksesta ja sisäisistä ongelmista huolimatta Metlassa on lähes sadan vuoden ajan tehty kelpo tutkimustyötä. Osa perustutkimuksesta on kuitenkin saanut vain vähän huomiota metsäalan ulkopuolella. Metsävarojen inventoinnit ovat olleet kansainvälisesti laadukkaita ja pitkäaikaiset kenttätutkimukset edustaneet alan hyvää perustutkimusta. Metsäteknologia on Metlassa jäänyt sivuosaan, eikä tutkimusala ole tuottanut innovaatioita. 60-luvulta lähtien yritettiin tuottaa toimivaa metsänistutuskonetta, mutta hanke jäi tuloksettomaksi. Suomalaisen metsäteknologian todelliset innovaatiot on tehty Ponssen tapaisissa pk-yrityksissä. Sen sijaan muilla metsätieteen aloilla Metlassa on onnistuttu useimmiten hyvin tai ainakin kohtalaisesti.

Tutkijoiden koulutustaso nousi 80-luvun aikana, jatkotutkinnon suorittaneita oli kuitenkin vielä vuonna 1988 vain 35 % tutkijoista. Tutkimusjohtaja Risto Seppälä arvioi metsätieteellisten julkaisujen tason 80-luvun alussa matalaksi. Julkaisemisen kriteereitä pyrittiinkin nostamaan. Samalla julkaisujen määrä kasvoi kohti seuraavaa vuosikymmentä tultaessa. 90-luvulla Metlan tuottamat julkaisut nousivat jo kansainväliselle tasolle. Metlan tutkimusjohtamista arvosteltiin 80- ja 90-lukujen taitteessa olemattomaksi. Tällöin laitokselle avattiin tutkimusjohtajan virka korjaamaan tätä puutetta.

Kokonaisuudessaan historiikki antaa surullisen kuvan Metlan johtamisesta. Ylijohtajan virka on usein täytetty poliittisin perustein, henkilöstöä kuulematta. 90-luvulla irtisanomisia hoidettiin laittomaksi todetulla tavalla. Työilmapiiri on ollut huono ja tutkijat ovat kokeneet palkkauksensa ja etenemismahdollisuutensa heikoiksi. Erityisesti tutkimusasemilla työskentelevät ovat kärsineet kollegiaalisen tuen vähäisyydestä ja heidän julkaisutoimintansa ja etenemisensä on jäänyt suhteellisen heikoksi.

Kuva: Harvesteri metsätöissä, Jorma Poutanen, (Museovirasto, kuvan käyttöoikeudet: CC BY 4.0)

Metlan henkilöstöä stressasi vuosikymmenten ajan erityisesti valtiovallan jatkuva kiinnostus laitoksen hajasijoittamiseen. 80-luvulla laitoksen toiminnot haluttiin siirtää Joensuuhun, 2000-luvulla aikeet lopulta pääosin toteutuivat. Jatkuva aluepoliittisena pelinappulana oleminen ja henkilöstön näkemysten ohittaminen asiassa on ollut surkeaa tiedepolitiikkaa, ottaen huomioon, että Helsingin yliopiston metsäekonomian laitos kirjastoineen on ollut Metlan tutkijoiden tärkein yhteistyökumppani.

Metla oli 90-luvun alkuun saakka jakautunut professorien johtamiin tieteenalakohtaisiin tutkimusosastoihin. Professoreilla oli 60-luvulla erittäin paljon valtaa tutkimuksen suuntaajina, 70-luvulta alkaen professorien asema vähä vähältä heikkeni. Suhteellisen jäykkä organisaatiorakenne purkautui 90-luvun alussa, jolloin tutkimusosastojen määrä vähennettiin kolmeen ja organisaatiomalliksi muodostuivat tutkimusohjelmat ja -hankkeet. 2010-luvulla siirryttiin prosessiorganisaatioon.  90-luvulla Metlan hallinto siirtyi lähes kokonaan laitoksen ulkopuolelle. Johtokuntaan jäi ylijohtajan lisäksi vain yksi henkilökunnan edustaja. Organisaatiorakenteen muutokset, tulosjohtaminen ja paine ulkopuolisen rahoituksen hankkimiseen leimasivat Metlan tutkijoiden työtä 90-luvulta alkaen.

Alusta loppuun

Metlan tarina erillisenä tutkimuslaitoksena päättyi vuonna 2014. Vuoden 2015 alusta lähtien Metla sulautettiin osaksi uutta Luonnonvarakeskusta, johon liitettiin myös muita sektoritutkimuslaitoksia: Riista- ja kalatalouden tutkimuskeskus (RKTL) sekä Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskus (MTT). Historiikki kattaa siis Metlan koko elinkaaren erillisenä tutkimuslaitoksena. Oman mielenkiintoisen tarinansa historiikin sisällä kertoo kuvitus kuvateksteineen. Metlan kuva-arkistosta on löytynyt runsaasti kiinnostavaa kuvamateriaalia, jolle kirjoittaja on laatinut leipätekstiä rikastuttavat kuvatekstit. Kokonaisuutena Metsästä yhteiskuntaan on huolella kirjoitettu ja kauniisti toteutettu teos, joka vastaa hyvin aiheensa tarjoamiin haasteisiin.