Arkitarinoilla on nykyisin kysyntää. Hesarin Nyt-liite tarjoilee viikoittain annoksensa noita ihania, kamalia ja tietenkin tunnustuksellisia tarinoita tilanteista, joissa ollaan hukassa, hämmentyneitä, häpeissään ja/tai päissään. Tyyliin kuuluu, että kertoja paljastaa itsestään etunimen lisäksi korkeintaan iän ja mahdollisesti paikkakuntansa. Tarinointia sävyttää lakoninen ja sarkastinen virtaviivaisuus.

Tällaista tarinointia tarjoilee myös Axa Sorjasen toimittama Puhu pukille, jossa muistellaan vuosien varrella kohdattuja joulupukkeja ja joulupukkina oloa. Kertojien ikä vaihtelee viidestä yhdeksäänkymmeneen vuoteen.
Puhu pukille kertoo karmeita juttuja vuotuisesta performancesta, joka näyttää aiheuttavan tuskaisaa painetta niin pääosan esittäjille kuin katsojillekin. Joulupukkina liehuminen lieneekin (ollut) ainoita esiintymis- ja ylipukeutumistilaisuuksia miesväestölle, eikä homma näytä kovin luonnikkaasti hoituneen. Muistoissa ylivoimaisesti suosituin henkilö on kaatokännissä toilaileva pukki, johon saattaa törmätä jo pikkujouluaikaan ja jopa heinäkuussa.
Tarinoita lukiessa itkettää ja naurattaa yhtä aikaa: pukkeja elvytetään, toimitetaan sairaalahoitoon, maanitellaan lähtemään. Pukit sytyttävät partansa, eksyvät vääriin osoitteisiin, hukkaavat lahjat ja kolaroivat Corolloillaan. Varsinainen kulissien takainen suhaaminen paljastuu itse pukkina toimineiden muisteloista. Mieleenpainuva on muisto pikkukaupungin karaokebaarista, jossa paikkakunnan omat pojat esiintyvät toisilleen vähäpukeisena pukkina ja muorina. Epäilemättä dramatisoitu muisto, mutta väliäkö sillä. Kaiken kaikkiaan tarinat ovat niin absurdeja, että kysymys niiden totuudellisuudesta tuntuu merkityksettömältä.
Absurdeja ovat myös Sorjasen lehdistä kokoamat pukki-ilmoitukset. Nyt sitten vaan tilaamaan, esimerkiksi tällainen: Todella hyvä ja taitava pukki tilattavissa. Myös pikkujoulut, tavaratalot jne. yms. Tarvittaessa vaikka juhannusjuhlien yllätykseksi.