Luennoidessaan kymmenisen vuotta sitten Oulun yliopistossa professori Juha Pentikäinen kertoi, että Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kansanrunoudenarkistossa on hyllymetreittäin nauhoja, joissa ihmiset matkivat luonnon ääniä: tuulta, vettä ja eläinten ääntelyä. Kukaan tutkija ei tuntunut olevan kiinnostunut näistä vuosikymmeniä arkiston kätköissä olleista aarteista. Muistan hyvin hämmentyneen hiljaisuuden luentosalissa ja voimattomuuden tunteen sellaisen ilmiön edessä: Pentikäinen kertoi, että nämä äänitteet ovat kaikki mitä meillä on jäljellä, ne ovat ilman kontekstia, ilman mitään dokumentointia, ainoastaan luontoa imitoivia inhimillisiä ääniä. Miten selittää ne, miten ymmärtää niiden tarkoitus?

Maurizio Bettinin ajatus kirjoittaa antiikin maailman sonorisesta antropologiasta kuulosta erittäin rohkealta. Vaikka antiikin maailma menetettiin jo kaksi tuhatta vuotta sitten, olemme onnekkaita Pentikäisen kuvaamaan tilanteeseen verrattuna. Meillä on nimittäin paljon tekstejä ja aineellisia todisteita, jotka auttavat rekonstruoimaan kontekstin. Kuten Kansanrunoudenarkistossa olevien nauhojen tapauksessa, myös tässä käytettävissämme ovat rekisteröinnit, vaikka niissäkin on tietysti laadullisia eroja. Bettinin hanke saada kuolleilla kielillä kirjoitetut tekstit välittämään meille antiikin äänimaailmaa, fonosfääriä, erottamattomana osana jokapäiväistä elämää, yhdistää erilaisia lähestymistapoja – antropologista metodia kirjassa täydentävät filologinen ja lingvistinen analyysi. Ennen kaikkia kyseessä on erittäin oppinut teos, rikas joka yksityiskohdaltaan ja sivultaan.

Muutama sana ensin teoksen kirjoittajasta. Maurizio Bettini on Sienan yliopiston klassillisen filologian professori, joka on tutkinut laajalti antiikin kulttuuria, sen arkaaista mytologiaa, runouden metriikkaa, sanojen etymologiaa, roomalaista yhteiskuntaa, perhettä sekä sukujärjestelmää. Vuonna 1986 hän perusti Sienan yliopistoon ”Antiikin maailma ja antropologia”-nimisen tutkimuskeskuksen, jonka johtajana hän on toiminut siitä lähtien. Keskus edistää tieteellistä yhteistyötä klassillisen antiikin tutkijoiden ja antropologien välillä. Se kehittää näiden kahden tieteenhaaran välistä tutkimusta, jonka päämääränä on tehdä näkyviksi jatkuvuuden ja muutoksen aspektit antiikin ja modernin maailman välillä.

Tutkiessaan antiikista säilyneitä luetteloita, jotka sisälsivät kuvauksia eri eläinten, lintujen ja hyönteisten äänteistä, Bettini paljastaa parhaiten antropologisen lähestymistapansa. Kuvaukset ovat hyvin spesifejä: esimerkiksi kuvatessaan kuohitsemattoman urossian, siis karjun, ääntelyä, roomalaiset eivät verranneet sitä röhkimiseen, vaan käyttivät siitä erityistä verbiä: quiritat. Tämän verbin etymologia, kuten Bettini osoittaa, johtuu quirites -sanaan, joka merkitsi kansalaisia. Quiritare tarkoittaa kirjaimellisesti huutaa ”Kansalaiset! Kansalaiset!”, eli vetoamista kansaan. Jos ajattelemme, että uhkaavassa tilanteessa Rooman kansalainen vetosi näin kansaan, miksi sian ääntelyä kuvattiin tällä verbillä? Sinällään roomalaisen kansalaisen ja sian rinnastus, jota tämä verbi todistaa, raottaa uuden näkökulman roomalaiseen kulttuuriin, eräänlaisen ikkunan, kuten, Bettini asian ilmaisee. Se avaa mahdollisuuden päästä käsiksi antiikin roomalaisten tapaan käsittää eläinmaailmaa heidän omien symbolisten malliensa mukaisesti, ja irrottaa tutkijan modernista tavasta teoretisoida ja kategorisoida luonnon ilmiöitä. Miksi karju tuntee itsensä uhatuksi, miksi se huutaa apua? Ilmeisesti veistä peläten, Bettini havainnollistaa käyttäen useita roomalaisesta kirjallisuudesta peräisin olevien esimerkkejä. On mielenkiintoista, että kun karjua on verrattu symbolisesti ihmiseen, karhun ääntelyä on latinan kielessä kuvattu verbillä saevire, joka tarkoittaa kirjaimellisesti ”olla julma, raju”; sana ei selitä äänen ominaisuuksia, vaan heijastaa selvästi karhun etäisyyttä inhimillisestä kulttuurista. Näin ollen voimme havaita, että antiikin Roomassa eläinten sonoriset tunnusmerkit eivät heijastaneet niiden eläintieteellisiä ominaisuuksia. Myös onomatopoeettiset, eli ääntä muistuttavat tai jäljittelevät sanat, jotka viittaavat eräänlaiseen luonnolliseen todellisuuteen, ovat aina kulttuurisidonnaisia. Tämä tunnetaan hyvin mm. eri kielten eläinten äänten ilmaisun vertailusta, jossa esimerkiksi koira kielestä riippuen sanoo ”hau hau”, ”vuh vuh” tai ”ouah ouah”, ”wau wau”, ”wuff wuff” tai jopa ”wanwan, kyankyan” jne.

Bettinin tutkimus alkaa antiikin eläinten äänten analyysista. Seuraavissa kappaleissa kehitellään teoreettisesti ja kielitieteellisesti pääteemoja. Suurin osa kirjasta on varattu linnuille, joiden laulu oli antiikissa ehtymätön metaforien ja erilaisten tulkintojen lähde. Teos esittelee runouden ja runoilijoiden keskeistä suhdetta lintuihin: antiikissa erotettiin runomittoja lintujen laulun mukaan. Puhuessaan sepelkyyhkysten laulusta ensimmäisellä vuosisadalla jKr. elänyt Plinius kuvailee sitä runouden metriikan termein: ”kaikki päästävät yhdenmukaisen laulun (lat. cantus), joka on rakennettu kolmen runojalan (versus) sarjasta, joihin on loppusäkeessä (in clausula) lisätty yksi vaikerrus” (Naturalis historia, 10, 106). Ornitologit ovat nykyisin vahvistaneet tämä metrisen havainnon, mutta vielä mielenkiintoisemmalta näyttää se, että Pliniuksen mukaan linnut ja runoilijat jakavat runoustaiteen keskenään. Jos linnut saattoivat sepittää mitallisia lauluja, niin varhaiset kreikkalaiset runoilijat puolestaan kokivat käyttävänsä lintujen laulua inspiraationsa lähteenä. Siten esimerkiksi runoilija Alkmanilta (600-luku eaa.) on säilynyt fragmentti, jossa hän sanoo erottavansa peltopyiden viserryksestä inhimillisiä sanoja.

Bettini kiinnittää erityistä huomiota antiikin ihmisten suhteeseen luonnon ääniin: niiden uskottiin ennustavan tulevaisuutta. Keskeinen paino teoksessa on siinä, miten ympäristön ja luonnon ääntä imitoitiin ja miten ne vaikuttivat ihmispuheeseen. Antiikin maailmassa tärkeä taituruuden ala oli eläinten äänten matkiminen. Alan artistit saivat nauttia suurta kansansuosiota. Imitointi olikin huveista yleisimpiä: luonnon ääniä, vieraita ”barbaarisia” kieliä tai Apollonin papittarien haltioituneita ja epäselviä äänteitä ja lausumia tavattiin matkia. Ympäröivän äänimaailman haltuunottoprosessi, sen ”kolonisaatio”, kuten Bettini sanoo, on tietysti ominainen kaikille kulttuureille. Niin kuin kreikkalaiset kuulivat pyyn laulussa kirouksen: trís toís kakóis tá kaká (”olkoot kolmesti kirottuja pahat”), suomalaiselle korvalle satakieli saattoi ennen aikaan puhua tällä tavoin: Pukali Keiko (nimet), Pukali Keiko, seis vakkoon, seis vakkoon, ptruu tiälle, ptruu tiälle (SKS:n kansallisrunousarkisto, Alastaro. Vihervaara, E. 240. 1911).

Maurizio Bettinin tutkimus Voci. Antropologia sonora del mondo antico on eräs harvoista teoksista, joka on omistettu kokonaan antiikin ajan kulttuurin ääniympäristölle ja sen tulkinnalle. Aiemmin vain Kreikan kirjallisuuden emerita professori Maarit Kaimio on tutkinut varhaista kreikkalaista äänimaailmaa (Characterization of Sound in Early Greek Literature 1977). Vaikka antropologit ovat yleensä kiinnostuneita ja tarkkoja äänten suhteen (esimerkkinä Alfred Gell, joka erotteli erilaisten vuoristojen äänimaailmoja), tämäntyyppiset tutkimukset ovat laajemminkin katsottuna varsin harvinaisia. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että aihe ei kiinnostaisi laajaa yleisöä, päinvastoin. Italiassa teos on saanut laajan suosion ja toivottavaa olisi, että se käännettäisiin nopeasti myös muille kielille.