Muistamisen ja unohtamisen voidaan ajatella olevan tahdosta riippumatonta, hiukan sattumanvaraistakin yksilöllistä toimintaa. Jokin asia vain jää mieleen ja joku toinen unohtuu. Muistaminen ja unohtaminen voivat myös olla tietoista politiikkaa. Monet ryhmät näkevät historiassa asioita, jotka eivät koskaan saisi painua unohduksiin ja toisaalta sellaisia asioita, jotka olisi paras jättää rauhaan ja unohtaa. Vuoden 1918 tapahtumat ovat olleet Suomen historiassa sellainen jakso, jonka muistaminen ja unohtaminen ovat olleet monista syistä tärkeitä sekä yksilöille että poliittisesti. Erityisen tärkeä merkitys vuoden 1918 tapahtumien muistamisella ja niistä kertomisella on ollut hävinneille, joilla ei ole ollut lupa julkisesti muistella tapahtumia ja pystyttää muistomerkkejä. Vaikka kyseisistä tapahtumista on kulunut jo 85 vuotta eikä niiden omakohtaisia kokijoita ole paljon jäljellä, tapahtumien muistoilla ja muistamisella on vielä varsin suuri merkitys hyvin monelle suomalaiselle osana perheen tai suvun historiaa.

Teos ”Muistit paikat” jatkaa ja täydentää Ulla-Maija Peltosen väitöskirjassaan ”Punakapinan muistot” (1996) käsittelemää vuoden 1918 muistamisen teemaa. Kirjan sisällössä voi nähdä kolme varsin erilaista osa-aluetta. Ensinnäkin kirjoittaja johdattaa lukijan konkreettisiin sisällissodan aikaisiin ja sen jälkeisiin tilanteisiin ja näiden muistoihin erilaisten henkilökohtaisten dokumenttien, lähinnä säilyneitten kirjeiden avulla. Toiseksi vuoden 1918 tapahtumia tarkastellaan aikalaisten silmin, erityisesti lasten ja nuorten omakohtaisten kirjoitusten ja piirrosten kautta. Kolmantena osa-alueena Peltonen käsittelee vuoden 1918 muistomerkkejä.

Kuoleman muistot
Vuoden 1918 muistoissa keskeisimmät kysymykset, vääryydet ja salatut totuudet liittyivät kuolemiin. Peltonen käyttää kirjassaan ajatusta hyvästä ja pahasta kuolemasta. Omaisen äkillinen ja odottamaton väkivaltainen kuolema on paha kuolema, joka on pystyttävä jollakin tavoin muuttamaan hyväksi kuolemaksi ennen kuin sen voi hyväksyä. Sankaruus on yksi tapa tehdä kuolemasta hyvä. Taisteluissa kaatuneet tulkitaan yleensä sotasankareiksi, liittyipä tilanteeseen jotakin sankarillista tai ei. Erityisiä valkoisia sankareita olivat kaatuneet nuoret pojat. Elsa Hästesko (myöh. Heporauta) toimitti vuosina 1918-1919 kolmiosaisen Sankaripoikia -nimisen kirjan, jossa esiteltiin alle 20-vuotiaita sankarivainajia. Kyseisessä kirjassa oli mukana myös valkoisen sotapropagandan kuuluisin marttyyri Onni Kokko. Hänen isänsä kerrotaan menettäneen henkensä venäläisten huolimattomuudesta aiheutuneessa työmaaräjähdyksessä ja vannottaneen kuolinvuoteellaan poikaansa kostamaan ”ryssille”. Sisällissodan sytyttyä Onni Kokko lähti Helsingistä Pohjanmaalle ja liittyi Vaasan suojeluskuntaan. Hän osallistui useaan taisteluun ja kuoli 14-vuotiaana taistelussa saamiinsa haavoihin. Onni Kokosta sairaalassa otettuja valokuvia jaettiin propagandatarkoituksiin ja hänen sankarihautajaisistaan muodostui suuri yleisötapahtuma.

Punaisen puolen sankareita olivat erityisesti ne, joiden kuvattiin esiintyneen rohkeasti aatteensa puolesta teloitusryhmän edessä. Eräs tällainen sankarihahmo oli 43-vuotiaana Viipurissa teloitettu Sofia Hjulgren. Hänet oli valittu kansanedustajaksi vuonna 1913 ja vuonna 1918 hän toimi työväenyhdistyksen johtotehtävissä ja punakaartin rykmentin esikunnassa, mutta ei osallistunut aseelliseen toimintaan. Hjulgren kuitenkin ammuttiin, ja teloittajien valmistellessa aseitaan hänen kerrotaan pitäneen puheen, jossa hän muun muassa vakuutti teloittajilleen, että he voivat tappaa ruumiin, mutta henki, aate, jää elämään. Kertomukset Sofia Hjulgrenin teloituksesta ja hänen sankaruudestaan kuoleman edessä ovat säilyneet erityisesti vasemmistolaisen työväenliikkeen ylläpitämässä traditiossa.

Kuoleminen sodassa on yksityisen murhenäytelmän lisäksi myös julkinen tapahtuma, ja tällaisen kuoleman yhteisöllinen käsittely saattoi olla helpottavaa myös omaisille. Pahasta kuolemasta saatettiin tuottaa hyvä kuolema hautajaisrituaalien avulla. Punaisten vainajien omaiset eivät kuitenkaan läheskään aina saaneet mahdollisuutta järjestää hautajaisia. Monia ahdisti omaisen hautaaminen virallisten hautausmaiden ulkopuolelle, ja hautapaikoistakin saattoi olla epävarmuutta. Valkoisten puolella kaatuneet haudattiin juhlallisesti sankarivainajina. Punaiset kaatuneet ja teloitetut eivät olleet ”sankarivainajia”, vaan lähinnä rikollisia, joiden sureminenkaan ei ollut suotavaa.

Pelon ja kuoleman viestit
Useissa eri arkistoissa on tallella kirjeitä vuodelta 1918. Peltonen on jaotellut käsittelemänsä kirjeet neljään ryhmään. Ensimmäisen ryhmän kirjeitä Peltonen nimittää tervehdyskirjeiksi. Näissä kirjeissä käsitellään arkipäivän asioita, pohditaan maailman menoa ja huolehditaan vastaanottajan hyvinvoinnista: terveydestä, rahan ja ruoan riittävyydestä, vaatteista. Kirjeistä näkyy tietoisuus kuoleman mahdollisuudesta ja halu viestittää välittämisestä ja huolesta. Näitä tervehdyskirjeitä lähetettiin koko sodan ajan, mutta vuoden 1918 huhtikuun lopulta lähtien kotoa lähetettyjen kirjeiden uudeksi teemaksi nousee etsintä. Omaisia ahdistaa epätietoisuus taisteluissa mukana olleen läheisen olinpaikasta, terveydentilasta ja hengissä olosta. Usein omaiset pyytävät laittamaan nimen ja osoitteen lapulle taskuun, että kotiin tulee tieto, jos käy huonosti. Kotiin kirjoitettuihin kirjeisiin tulee kaksi uutta ryhmää, avunpyynnöt ja viimeiset viestit. Vangituiksi joutuneet lähettivät avunpyyntökirjeitä omaisille tai työnantajille ja pyytävät suosituksia ja vakuutuksia kunnollisuudestaan vankileiriltä poispääsemiseksi. Arkistossa olevat avunpyyntökirjeet on merkitty vangeilta takavarikoiduiksi, joten ainakaan juuri nämä kirjeet eivät ilmeisesti ole menneet koskaan perille eivätkä siis myöskään tuoneet kirjoittajilleen apua. Kirjeiden viimeinen ryhmä on kaikkein ahdistavin. Kuolemantuomituille suotiin mahdollisuus kirjoittaa omaisilleen ennen teloitusta, ja arkistoissa on tallella myös joitakin näistä viimeisistä viesteistä. Niissä usein tervehditään omaisia, pyydetään mahdollisia rikkeitä anteeksi ja kehotetaan olemaan surematta. Monissa viesteissä kirjoittaja vakuuttaa kuolevansa syyttömänä ja puhtaalla omallatunnolla. Peltonen lisää vielä näiden viimeisten viestien tehoa vahvistamalla useiden viestien kirjoittajien teloituksen tapahtuneen samana tai seuraavana päivänä kuin viesti on päivätty.

Sota lasten silmin
Ulla-Maija Peltonen on käyttänyt lähteenään myös sellaista harvoin tavoitettua aikalaiskuvausta, jolla ei ole ollut julkista propagandatarkoitusta. Lasten ja nuorten kirjoitukset ja piirrokset kertovat siitä, miten vuoden 1918 tapahtumat näyttäytyvät koululaisten silmin. Aineistona on useita numeroita käsinkirjoitettua lehteä, jota 11-vuotias koulupoika toimitti sodan aikana, sekä joukko samana vuonna tai korkeintaan pari vuotta tapahtumien jälkeen kahdessa eri koulussa harjoitustöinä tehtyjä kirjoituksia ja piirustuksia. Kysymyksessä ovat tamperelaisen tyttökoulun 12 – 19 -vuotiaiden oppilaiden ainekirjoitukset syksyltä 1918 sekä helsinkiläisen tyttökoulun 11 – 16 -vuotiaiden oppilaiden vuosina 1919 ja 1920 tekemät sisällissotaa käsittelevät (muisti)piirustukset. Tapahtumat olivat väistämättä koskettaneet myös näitä koululaisia ainakin sen verran, että molemmat koulut olivat olleet jonkin aikaa suljettuina. Koululaisille aika ei kuitenkaan ollut huoleton ylimääräinen loma, vaan raskas kokemus. Osa vanhemmista tytöistä oli työskennellyt Punaisen Ristin sairaalassa, jossa he olivat joutuneet konkreettisesti kosketuksiin haavoittumisen ja kuoleman kanssa. Sota oli lähellä kaikkia, jokaisen silmin nähtävissä, sen todistaa seikka, että 340:sta tamperelaisesta ainekirjoittajasta 144 kertoo aineessaan mm. nähneensä ihmisiä ammuttavan. Myös helsinkiläiskoululaisten piirustuksissa näkyy aseita ja ihmisten tähtäämistä aseella, tulipaloja, haavoittuneita ja kuolleita. Kuvissa esiintyy runsaasti myös naisia ja lapsia. On mainiota, että näitä tekstissä käsiteltyjä koululaisten piirroksia, samaten kuin käsinkirjoitetun lehden sivuja on voitu painaa kirjaan myös lukijoiden omin silmin nähtäväksi.

Isänmaan tai vakaumuksen puolesta
Kun kysymyksessä on sisällissodan tapaisten historiallisten asioiden muistelu, muistamiseen kuuluvat myös erilaiset maastoon pystytetyt muistomerkit. Voittajien virallisia muistomerkkejä pystytettiin runsaasti pian tapahtumien jälkeen, mutta hävinneiden virallisia muistomerkkejä oli vuoteen 1929 mennessä saatu pystyttää vain 11. Teloitus- ja hautapaikat olivat pitkään epävirallisia, salaisia muistamisen paikkoja, joille ei saanut pystyttää virallisia muistomerkkejä eikä viedä kukkia. Muistokiviä ja -ristejä pystytettiin kuitenkin salaa, ja paikoille tuotiin kukkakimppuja pidättämisen uhallakin. Sattumanvaraisesti teloitetut, syrjäisiin sorakuoppiin haudatut vainajat ja näiden muistaminen ja oikeus muistamiseen ovat myös muodostaneet yhden osan työväenliikkeen laulu- ja kertomusperinteestä.

Virallinen muistomerkki sisältää paljon enemmän kuin konkreettisen kiven tai patsaan. Se ei ole pelkästään kunnianosoitus joillekin nimetyille tai nimeämättömille vainajille, vaan se ilmentää myös lupaa muistaa ja oikeutta surra. Edelleen olemassa olevasta muistamisen tarpeesta kertoo jotakin se, että vuoden 1918 tapahtumien muistomerkkejä on pystytetty vielä aivan viime vuosina. Teokseen on sisällytetty eri ajanjaksoina pystytettyjen muistomerkkien luettelot sekä karttoja näiden muistomerkkien ja epävirallisten hautapaikkojen sijainnista.

Sodan jäljet
Muistin paikka ei ole välttämättä (enää) mikään konkreettinen, olemassa oleva kohta maastossa, vaan muistoissa elävä tapahtumaympäristö, johon – vuoden 1918 tapahtumien yhteydessä – liittyvät katkerat ja raskaat muistot kuolemasta, sen sattumanvaraisuudesta ja koetuista vääryyksistä. Muistin paikka on myös muistomerkki, joka sallii menneisyyden muistamisen ja myös menneisyyden virheistä oppimisen. Vuoden 1918 tapahtumiin pitäisi ehkä viimeinkin suhtautua siihen tapaan kuin eräs ”Vuosi 1918 maisemassa” -kyselyyn vastannut kirjoitti todetessaan, että vihamielisyydet olisi syytä unohtaa, mutta menetysten muistaminen voi estää samanlaisten tapahtumien toistumisen (Mp 260-261).

Muistit paikat -teos on tärkeä kirja, joka antaa lukijalle paljon ajattelemisen aihetta. Hyvää on erityisesti teoksen runsas ja monipuolinen kuvitus. Kirjan henkilöhakemistoon ja lähdeluetteloon on jäänyt joitakin pieniä puutteita ja epätarkkuuksia. Liitteenä olevat muistomerkkien luettelot ja kartat ovat kiinnostavia, mutta muistomerkkien käsittely tuntuu jäävän kaiken kaikkiaan hiukan pintapuoliseksi. Muistamista ja muistelua käsittelevässä teoksessa virallisten muistomerkkien tarkastelu on tietenkin vain eräs yksityiskohta. Teoksen parasta antia ovatkin ehdottomasti virallisilla dokumenttilähteillä täydennetyt, yksityisiin kirjeisiin pohjautuvat mikrohistorian palaset, jotka muodostavat vuoden 1918 tapahtumista niitä kuvia, joista perheissä ja suvuissa kulkevat muistot ovat rakentuneet.