Kymmenen vuotta sitten ilmestyi Heikki Piispan teos Meri on meidän peltomme: Lavansaari ja sen merenkulku talonpoikaispurjehduksen kukoistuskaudella (2003). Tänä vuonna painettu Lavansaari: Itäisen Suomenlahden villit vuodet on sille ajallista jatkoa, ja se osoittaa, että pienen ulkosaaren asukkaiden leipä lähti talonpoikaispurjehduksen päättymisen jälkeenkin merestä mutta uusin keinoin. Arkisto- ja sanomalehtiaineistoa sekä kirjoitettua ja haastatellen tuotettua muistitietoa käyttäen Piispa rakentaa kirjavaa tarinaa ihmisistä, jotka asuivat lähempänä Venäjää/Neuvostoliittoa ja Viroa kuin Manner-Suomea.

Sukujuuret saarella

Kirjoittajan kiinnostus pienen saaren menneisyyteen selittyy Lavansaarelle juontavilla sukujuurilla, mikä on hyvä yllyke kirjan kirjoittamiseen; monen muunkin historiantutkijan ja -harrastajan innostus kumpuaa omasta taustasta. Piispa kohdistaa päähuomionsa kahteen aihepiiriin, toisaalta Venäjän/Neuvostoliiton rajaan – sen aiheuttamiin uhkiin ja selkkauksiin sekä sen tarjoamiin mahdollisuuksiin – ja toisaalta spriin salakuljetukseen. Näitä aiheita hän käsittelee useissa luvuissa. Lisäksi hän kertoo eri luvuissa meren uhreista, 1930-luvun loikkareista, jääteistä ja jääseiluusta sekä muutamista talvi- ja jatkosotaan liittyneistä tapahtumista. Kaikissa luvuissa nousevat lavansaarelaiset miehet (!), niin onnekkaat kuin epäonnisetkin, yksilöinä ja omilla nimillään esiin.

Saari naapurin kainalossa

Lavansaari on yksi neljästä Suomenlahden ulkosaaresta, jotka kuuluivat ennen toista maailmansotaa Suomelle, mutta jotka nyt ovat Venäjän aluetta. Ihmisten elämä oli kaikilla saarilla – lännestä itään lukien Suursaari, Tytärsaari, Lavansaari ja Seiskari – ulkoisten olosuhteiden vuoksi paljolti samanlaista meren armoilla elämistä, ja varsinkin saarten miehillä oli paljon keskinäisiä yhteyksiä. Lavansaarelaiset olivat vilkkaimmin tekemisissä noin 30 kilometrin päässä asuvien seiskarilaisten kanssa. Yhteydet Manner-Suomeen eivät voineet olla kovin vilkkaat, sillä Helsinkiin oli matkaa noin 150 ja Viipuriin noin 95 kilometriä.

Ulkosaarten sijainti oli 1920- ja 1930-luvuilla hankala, kuten kirjan sivulla 8 olevasta kartasta voi päätellä. Suursaari, joka sijaitsee noin 50 kilometriä Kotkasta etelään, oli sentään oman maan merialueen sisällä, mutta muut saaret olivat lähempänä naapurien rantoja. Niitä ympäröi muutoin kolmen meripeninkulman aluevesi, mutta Lavansaarella ja Seikarilla oli Inkerin, toisin sanoen Venäjän/Neuvostoliiton puolella hädin tuskin yhden meripeninkulman aluevesi. Tämä hätkähdyttävä seikka näkyy vuoden 1925 itäisen Suomenlahden merikartalta (s. 30). Sitä paitsi Pietarin/Leningradin laivaväylä kulki niiden pohjoispuolitse. Epäselvyydet aluevesirajojen linjoista aiheuttivatkin kalastajille jatkuvasti ongelmia, pidätyksiä ja jopa vankilamatkoja.

Lavansaaren asutus – noin 1300 henkilöä – oli keskittynyt saaren pohjoisrannalle yhdeksi taajamaksi, joka oli muodostunut kolmesta toisiinsa liittyneestä kylästä. Nämä oli rakennettu runsaan puolen neliökilometrin suuruiselle alueelle. Metsäinen, varsin laakea saari oli kokonaisuudessaan vain noin 16 neliökilometrin kokoinen, ja sen eteläosassa oli vajaan kahden kilometrin pituinen Suurjärvi. Sivun 13 karttaan, josta näkyy saaren muoto ja kylien sijainti, olisi voinut merkitä myös pellot, kasvillisuuden ja korkeuskäyrät.

Saarella ei ollut sähköä eikä puhelinyhteyttä, mutta eipä noita hienouksia ollut kaikkialla Manner-Suomessakaan. Vuonna 1933 valmistunut sairaala sai sähkönsä aggregaatilla, ja 1930 perustetulla merivartiostolla oli radiopuhelin. Posti sentään kulki pari kertaa viikossa. Säännöllinen laivayhteys Kotkasta Haapasaaren, Suursaaren, Lavansaaren ja Seiskarin kautta Koivistolle saatiin vuonna 1923; kerran kuussa reitti kulki myös Tytärsaaren kautta.

Ennen Suomen itsenäistymistä saarelaiset olivat hankkineet toimeentulonsa kalastuksella, hylkeenpyynnillä, virolaisten kanssa käydyllä seprakaupalla, joka oli  vakiintuneiden kumppanien kanssa käytyä vaihtokauppaa, sekä erityisesti merenkululla. Pienillä kaljaaseilla ja kuunareilla saarelaiset harjoittivat Suomen rannikkokaupunkien ja Pietarin välistä rahtiliikennettä, joka toi saarelaisille uskomatonta hyvinvointia. Mutta kun Pietarin kauppa Venäjän vallankumouksen ja Suomen itsenäistymisen jälkeen tyrehtyi, oli saarelaisten myytävä suuri purjelaivastonsa ja keksittävä uusia keinoja elannon hankkimiseksi.

Veteen piirretty meriraja

Lavansaari oli kuulunut Pietarin meripuolustukseksi rakennettuun linnakeketjuun, joka ulottui Rankista Kilpisaaren, Soverin, Lavansaaren ja Kurkolanniemen kautta Viron rannikolle. Linjan voimakkain tykistöarsenaali – kymmenen ja kuuden tuuman patterit – oli sijoitettu Lavansaareen, ja linnoitustyöt olivat valmistuneet 1917. Suomen itsenäistyttyä saaret kuitenkin neutraloitiin; tykkiasemat purettiin ja tykit siirrettiin vuonna 1919 Koiviston Saarenpään linnakkeelle.

Neuvostoliiton vastainen meriraja kulki melkein Lavansaaren rantoja hipoen, mutta sen tarkkaa sijaintia eivät kaikki alkuun tienneet tai välittäneetkään tietää. Vielä vuosina 1920 ja 1921 ulkosaarelaiset kävivät merirajoilla laitonta kauppaa venäläisten sota-alusten miehistön kanssa. Aina ei kuitenkaan voinut tietää, minkä aluksen kanssa kaupat sujuivat mutkitta ja minkä kanssa asioiminen voi johtaa vankilaan. Pietarin sekavissa oloissa ihmisiltä puuttui aivan arkisia tarvikkeita – suolaa, saippuaa, jauhoja, sokeria ja tulitikkuja – ja he maksoivat niistä kulta- ja hopeakoruilla, muilla arvoesineillä, kiikareilla, sekä kulta- ja hopearuplilla. Sota-alusten miehistö veti varmasti välistä huomattavan osuuden. Tarinan mukaan sotilaat tarjosivat maksuksi jopa tykkejä ja sukellusveneitä! – Viipurin kultasepänliikkeet puolestaan ”pesivät” saarelaisten saamia arvotavaroita.

Tarton rauhansopimuksen (1920) jälkeen Neuvostoliitto oli jatkuvasti kiinnostunut itäisen Suomenlahden ulkosaarista Leningradin turvallisuuden nimissä. Tiedustelukoneita lenteli tuon tuostakin myös Lavansaaren yllä.  Eräs kone joutui vuonna 1923 tekemään pakkolasku saaren lähelle, ja suomalaiset pidättivät sen. Neuvottelujen jälkeen kone palautettiin vuoden 1924 alussa ja vastineeksi saatiin Kannaksen rajavartioston moottorivene Ilmatar, jonka naapuri oli pidättänyt jo aikaisemmin. 1930-luvun lopulla naapurin kiinnostus muuttui jo painostukseksi.

Kun Pietarin kauppa oli katkennut, sitä korvasi osittain kauppa inkeriläisten kanssa. Vuosina 1921–1928 talvikalastuksen aikaan Venäjän viranomaiset ikään kuin unohtivat rajan olemassaolon: inkeriläiset kalastajat tulivat Lavansaareen, jonka kalastajat myivät saaliinsa naapureille. Nämä puolestaan veivät kalat Pietariin/Leningradiin. – Inkeriläiset ja saarelaiset kalastivat rajan molemmin puolin – kala meni kaupaksi eikä viranomaisilla ollut resursseja eikä ehkä haluakaan valvoa liikennettä. Vuonna 1928 tilanne kuitenkin tiukkeni, kun Neuvostoliitto kielsi kalastuksen omalla puolellaan. Kieltoa uhmanneita saarelaisia pidätettiin ja vangittiin. Kuukausia, jopa vuosia kestäneet ”vierailut” itänaapuriin synnyttivät muisteluksia, joita Piispa kertoo edelleen kirjassaan. 

Kuva: Lavansaaren nuoria miehiä uudenaikaisissa puvuissaan 1910-1915. Lavansaari-seuran verkkosivulta, Helmi Talsi.

Kuin salakuljetukseen luotu saari

Salakuljetus oli ikimuistoisista ajoista kuulunut rantalaisten ja saarelaisten elämään, mutta kieltolain aikana (1919–1932) se paisui ennen näkemättömiin mittasuhteisiin. Spriin salakuljetus oli vuosien ajan pääasiallinen toimeentulon lähde suurelle osalle saarelaisista. Sijaintinsa puolesta ulkosaaret olivat kuin luodut kuljetuksen tukikohdiksi. Ne olivat kuitenkin vaikeita paikkoja paikallisille tullimiehille, jotka ymmärsivät hyvin saarelaisten hankalan taloudellisen tilanteen. Sekä saarelaiset että viranomaiset näkivät kieltolain järjettömyyden ja suhtautuivat lakiin yleensä kielteisesti, eivätkä paikalliset poliisit ja tullimiehet olleet kovin aktiivisia rikollisten ahdistelussa. Kotinurkillaan viranomaiset näyttävät melkeinpä vältelleen salakuljettajien kohtaamista itse teossa. Tapahtumille oli jokseenkin mahdotonta saada todistajia ja haasteiden perille saattaminen vaikeaa, sillä miehet eivät yleensä olleet kotonaan muutoin kuin kelirikkoaikana.

Suuri yleisö piti pirtun salakuljettajia moraalisesti ala-arvoisina maanpettureina ja paatuneina ammattirikollisina; toisaalta salakuljetus sai ympärilleen sankaruuden ja romantiikan hohteen. Nuoret kylmäpäiset ja hyväkuntoiset miehet, jotka tunsivat merialueet kuin omat taskunsa, ryhtyivät muiden vaihtoehtojen puuttuessa kalastusmoottoreillaan ja jahdeillaan laittomiin ja vaarallisiin pirturengin puuhiin, joissa saattoi hyvällä onnella rikastuakin. Sakot tai muutaman kuukauden vankeuskaan ei pelottanut, kun suursalakuljettajat rahoittivat kaupat, korvasivat sakot ja avustivat perhettä muutamien kuukausien vankilatuomioiden aikana. Ensikertalaiset saivat sakkoja, rikoksenuusijat vankilatuomioita. Vene ja viinat menivät tietenkin valtiolle, mutta veneet oli mahdollista ostaa tullihuutokaupassa takaisin pilkkahintaan.

Kuva: Virolainen pirtulaiva, josta Suomen tulli  löysi 10. syyskuuta 1925 Lavansaaren lähistöltä 10 8540 litraa pirtua, Suomen Merenkulku 3/2013.

Lavansaarelaiset hakivat alkoholia varastolaivoista kansainväliseltä vesialueelta, ja kuljettivat lastinsa välivarastoon omalle saarelle tai suoraan Manner-Suomeen. Alkuun pirtu tuli Narvasta, jossa oli Viron lähin vientivarasto, mutta 1920-luvun lopulla Suomenlahdelle virtasi myös keskieurooppalaista alkoholia monien lippujen alla. Itäisen Suomenlahden ”viinaralli” oli vilkkaimmillaan 1925–1929. Kun Neuvostoliittokin ratifioi vuonna 1929 salakuljetuksen vastaisen sopimuksen, kauppa hiljeni jonkin verran. Merivartiolaitoksen perustaminen vuonna 1930 vaikutti myös asiaan. Nopeiden merikelpoisten alustensa ja suuremman miesvoimansa avulla merivartijat pystyivät pitämään järjestystä yllä Suomen merialueilla paremmin kuin tullilaitos. Salakuljetus ei kuitenkaan loppunut täysin kieltolain kumoamiseenkaan.

Vaikka tuoreimmistakin salakuljetustapahtumista on kulunut jo 80 vuotta, kaikki lavansaarelaisten jälkeläiset eivät välttämättä riemastu, kun näkevät isoisiensä tai isoisoisiensä nimet ja tekoset kirjassa. Piispa ei sentään julkaise kaikkien yli kahden sadan saarelaisen nimiä, jotka hän on löytänyt vuosien 1923–1932 takavarikkoasiakirjoista.

Pula-aika

Pirtukaupan taantuminen ja maailmanlaajuinen saivat lavansaarelaisetkin taloudelliseen ahdinkoa. Valtiovalta pyrki lieventämään sitä mm. hätäaputöillä: laskettiin Suurjärven pintaa, jotta saataisiin lisää viljelysmaata, parannettiin kyläsatamaa ja rakennettiin aluesairaala. Uusia nuotta-apajia raivattiin, ja valtiovalta sitoutui ostamaan vankiloille tarvittavasta kalasta puolet Suomenlahden kalastajilta. Viron-kauppaa koetettiin myös elvyttää, kalanjalostusta tuettiin ja lomamatkailua pyrittiin edistämään. Epätoivoisimmat saarelaiset myivät puut kauan varjelluilta metsäkaistaleiltaan, mikä osoittautui jälkeen päin ihan viisaaksi toimeksi.

Kun uuden suursodan uhka Euroopassa kasvoi 1930-luvun lopulla, Neuvostoliitto esitti Suomelle sotilaallisia vaatimuksia oman turvallisuutensa nimissä. Alkuun vaateet kohdistuivat nimenomaan ulkosaariin. Tilanteen kiristyessä saarten väestö evakuoitiin lokakuussa 1939, eikä paluuta enää ollut.

Piispan kirja Lavansaaren villeistä vuosista kiinnostaa varmasti etenkin lavansaarelaisten ja muiden ulkosaarelaisten miespuolisia jälkeläisiä sekä niitä, joita pirtun salakuljetuksen historia kiehtoo.