Merimiehet, tatuoinnit ja niiden tekijät

Merimiestatuoinnit on visuaalinen ja tarinoiva tietoteos merenkulkijoiden kulttuurista ja tatuointien historiasta. Tekijät pyrkivät tulkitsemaan uudelleen tatuoinneille annettuja merkityksiä ja kumoamaan aikaisempia käsityksiä niiden symboliikasta.

Mikko Helsenius, Jari Ruotsalainen: Merimiestatuoinnit. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2020. 194 sivua. ISBN 978-951-858-011-2.

Mikko Helseniuksen ja Jari Ruotsalainen teos merimiestatuoinneista on tuoreita kerrontatapoja etsivä mutta näkökulmaltaan melko perinteinen merihistoriallinen tietoteos, joka on kirjoitettu suomalaisista merenkulkijoista ”mies miehelle” -hengessä, joten se siinä mielessä muistuttaa tatuoinnin ottotapahtumaa.  Tatuointien kulttuurihistoria on myös yhdistetty sujuvasti merihistorian aihepiireihin eli merenkulkijoiden sosiaali- ja kulttuurihistoriaan.

Kirja pyrkii tulkitsemaan uudelleen merimiesten tatuoinneille annettuja merkityksiä ja kumoamaan aikaisempia käsityksiä tatuoinnin symbolisista merkityksistä. Kirjoittajien mielestä esimerkiksi merenkulullisten etappien, kuten Päiväntasaajan ja Kap Hornin, kiertämiseen liitetyt tatuointisymbolit ovat perättömiä. Väite perustuu tekijöiden omaan haastattelumateriaalin. Yksi selitys voi olla, että haastattelujen tekoaikaan tatuointien aiemmat mahdolliset merkitykset olivat jo hälvenneet ja tilalle oli tullut uusia.

Kirjoittajat perustavat väitteensä haastattelemiensa merimiesten kertomuksiin. Tämä viittaisi siihen, että toisen maailmansodan jälkeen seilanneet nuoremmat merimiehet eivät olleet perillä tatuointien aikaisemmista merkityksistä tai motiiveista niiden ottamiseen. Kirjoittajien mukaan tatuoinnit otettiin spontaanisti ja hinnan mukaan. Aika moneen tatuointitilanteeseen liittyi nuoruus, meriuran alkuvaihe, alkoholi ja satamareissut yhdessä työkavereiden kanssa.

Teoksen kuvitusta.

Paheelliset tatuoinnit

Kirjoittajat korostavat, että tatuoinneilla ilmaistiin kuulumista yhteisöön ja ammattikuntaan. Ne olivat myös matkamuistoja. Nuoret miehet ottivat niitä myös siksi, että tatuoinnit nähtiin hieman paheellisina, monia haastateltuja merimiehiä oli varta vasten kotona kielletty ottamasta tatuointeja. Tatuoinnit yhdistettiin rikollisuuteen, sillä niitä harrastivat myös vangit. Paheellisuus viehätti siis myös merimiehiä.

Teoksen kuvitusta.

Kirjasta selviää, että suomalaisten merenkulkijoiden tatuointien tekeminen keskittyi Pohjois- Euroopan satamakaupunkien tatuointiliikkeisiin.Merimatkoilla ei juurikaan enää 1900-luvulla tehty tatuointeja merimiesten itsensä toimesta, vaikka ensimmäiset ammatti- ja harrastelijatatuoijat olivatkin usein taustaltaan merimiehiä. Lähin paikka, missä suomalaiset merimiehet pääsivät vierailemaan tatuointiliikkeissä, oli Kööpenhaminan Nyhavn. Jotkut tatuoijat vierailivat myös laivoilla tarjoten tatuointipalveluja.

Muita suomalaisten käyttämiä tatuointikeskittymiä Euroopassa olivat Amsterdam, Rotterdam, Hampuri ja Antwerpen ja Brasiliassa vilkas satamakaupunki Santos. Vaikka Suomessa tatuointiammatti ei ollut kielletty, oli suomalaisissa satamissa varsin vähän tai ei ollenkaan tatuointipalveluja. Suomalaisesta tatuointihistoriasta olisi mielellään kuullut lisää- miksi Suomen satamakaupunkeihin ei kehittynyt varsinaisia merimieskortteleita tatuointiliikkeineen?

Kiinnostavaa kirjassa on myös flash-kuvien eli tatuointikuvaston suppeahko aihevalikoima. Merenkulkijoiden tatuointikulttuuri ainakin länsimaissa oli kirjan mukaan yllättävän yhdenmukaista, mikä osaltaan tietenkin kertoo merenkulun kansainvälisyydestä ja populaarikulttuurin nopeasta leviämisestä, jossa merimiehillä oli aktiivinen rooli. Merimiehet sekä tatuoijat kopioivat kuvia- eli flashejä- toisiltaan, tatuoijat suoraan merenkulkijoiden iholta. Myös tatuointikoneet kehittyivät merimiesten levittämien vaikutteiden myötä.

Monet tatuoijat viettivät myös itse liikkuvaa elämäntapaa ja työskentelivät monissa muissakin ammateissa, joiden kautta saivat vaikutteita ja kontakteja merimiehiin. Osa suomalaistenkin merimiesten ihoilta löytyvistä aiheista on kulkeutunut laivojen ja tatuoijien mukana Yhdysvalloista Eurooppaan ja samat aiheet toistuvat eri Pohjois-Euroopan satamakaupunkien tatuoitsijoiden välillä. Tatuoijat muutenkin lainasivat surutta toistensa kuvastoja.

Kippari Kalle oli merimiesten keskuudessa suosittu aihe. Teoksen kuvitusta, Mikko Helsenius.

Mikä merenkulussa kiinnostaa?

Tämä kirja on yksi esimerkki siitä, että merenkulun historia ja merimiehet kiinnostavat kulttuurituotteissa, kuten museokonsepteissa ja julkaisutuotteissa edelleen. Mikä merenkulussa kiinnostaa? Liikkuva elämäntapa liitettiin länsimaisessa agraari- ja myöhemmin teollisuusyhteiskunnassa paheellisuuteen, jota on sitten ruokittu kulttuurituotteissa. Nyt on kuitenkin maapuolen ammateissakin siirrytty hyvin liikkuvaan elämäntapaan, ja merenkulkijan elämään aiemmin liittynyt seikkailun elementti on päinvastoin kadonnut. Menneen maailman satamakapakoita ja ilotaloja kiertävä merimies elää silti vahvana nostalgiaa henkivissä merellisissä tarinoissa sosiaalisessa mediassa, museoissa ja kirjoissa. Myös käsillä oleva teos edustaa sitä perinteistä aikaa, kun merenkulku avasi mahdollisuuksia avartaa maailmankuvaa.

Merenkulkijoiden ja tatuoitsijoiden liikkuva elämäntapa edustaa ylirajaisuutta, jota avataan ansiokkaasti muun muassa Pirita Frigrenin toimittamassa Merenkulkijoiden siirtolaisuus- teoksessa. 1800-1900-luvun merenkulkijat tyypillisesti liikkuivat eri maiden satamissa ilman pitkäaikaista kiinnittymistä näihin paikkoihin ja siten levittivät kulttuurivaikutteita suhteellisen aktiivisesti muihin ammattiryhmiin verrattuna. Frigren ansiokkaasti selittää merimiehiin liittyviä dikotomioita sillä, että heihin varhaisina maailmanmatkaajina vieläkin liitetään erilaisuuden ja eksotiikan leima, joka varmasti osaltaan selittää heidän historiaansa liittyvää kiinnostusta.

Suurin osa esimerkkeinä käytetyistä tatuoinneista on ns. old school-tatuointien esikuvia. Old school-tatuointityyleihin kuuluu tapa kopioida mallikuva iholle suoraan ilman muokkausta tatuointivaiheessa sekä verrattain paksut linjat.  Suurin osa old school-kuvastosta ammentaa aiheensa merenkulusta, isänmaallisuudesta, uskonnosta ja populaarikulttuurista. Esimerkiksi usko, toivo rakkaus- aiheet ja pin up-tyyppiset naishahmot edustavat näitä aihepiirejä. Tatuoinneissa esiintyi usein äidit ns. muistotatuointien aiheina ja muut naisfiguurit, yleensä alasti tai hyvin vähissä pukeissa. Paljaat tissiparit ja homofobiset aiheet näyttävät olleet verrattain yleisiä. Tästäkin olisi ollut kiinnostavaa lukea enemmän, ja tähän olisi saanut viitteitä muun muassa tanskalaiselta kansatieteilijä Henning Henningseniltä, joka on tulkinnut merimiesten ja naisten välisiä suhteita tatuointien kautta kirjassa Somanden og kvinden.

Kirja soljuu kuin sarja merimiesjuttuja. Lisäksi teokseen on sijoitettu kainalojuttuja, jotka syventävät hienosti merimiestarina-tyyppistä kerrontatapaa. Esimerkiksi ”merimiehen hauta”-tatuointia kuvatessaan kirjoittajat ovat lisänneet lyhyen tarinan merellä tapahtuneesta kuolemantapauksesta ja merimiehen mereen hautaamisesta vuonna 1957. Myös vanha, maailmankirjallisuudessa jo 1100-luvulla esiintynyt, legenda suomalaisista merimiehistä tuulenhaltijoina on liitetty merenkulkijoiden uskomuksia käsittelevään lukuun. Aiheesta kiinnostunut voi lukea lisää Otto Latvan Nautica Fennicassa vuonna 2014 julkaistussa artikkelissa ”Velho, syntipukki, kömpelö tyhmyri ja kirvesmies”, joka käsittelee syvemmin näitä vanhoja, suomalaisiin merimiehiin liittyviä uskomuksia. Hyvin toimivat kirjassa myös yksittäisten merimiesten kuvalliset haastattelut, joissa he esittelevät tatuointejaan.

Kirjan tarinoiva tyyli on mukava. Se pääsee oikeuksiinsa erityisesti ”Nyhavn, merimiesten paratiisi”-kappaleessa. Kööpenhaminan satamakortteleissa seikkailevat merimiesten ohella tatuoijat Hans J. Hansen, Albert Hansen, Holger Jurgens ja etenkin Tato-Jackin ”Sjutton”- ja ”Nyhavn 37”-tatuointikellarien herrat Helmut ”Tato- Jack” Michaelsen ja Ole Hansen.

Kööpenhaminan Nyhavnissa sijaitseva Tattoo Ole aloitti jo 1800-luvun lopulla. Kuva Tattoo Ole.

Suuri osa haastattelujen muodostamasta aineistosta liittyy 1940-1960-lukuihin ja rahtilaivojen merimiehiin. Uudemman ajan tatuoinnit, naiset ja matkustajalaivoissa seilanneet ovat haastatelluista vähemmistössä. Ahvenanmaan Kulturhistoriska Museetin 1990-luvun alussa tatuointidokumentointihankkeessa syntyneet tatuointivalokuvat ja tatuointeja ottaneiden merenkulkijoiden haastattelut olisivat tuoneet uudempaa tatuointikulttuuria esille. Myös tatuointiaiheiden symbolista tulkinnoista olisi ollut kiinnostavaa lukea enemmän.

Merielämän romantisointia

Olen hieman eri mieltä kirjoittajien kanssa siitä, että vain ”maakravut” ovat syyllistyneet merielämän romantisointiin. Mielestäni merenkulun romantisointiin osallistuivat myös merenkulkijat itse täysin rinnoin varsinkin purjelaivakauden ja suomalaisen valtameripurjehduksen loppuaikoina. Muun muassa purjelaivatatuoinnit olivat varsin yleisiä konealusten aikakaudella, mikä mielestäni osoittaa myös tiettyä purjelaiva-ajan seikkailulliseksi mielletyn aikakauden romantisointia myös merimiesten toimesta. Tuskin Hawaijin hulalhulaneidotkaan olivat Itämeren syöttöliikenteen merenkulkijoille jokapäiväinen näky.

Teoksen kuvitusta.

Kirjassa on myös pientä ahistoriallisuutta, koska aina ei tarkkaan selvennetä, mistä aikakaudesta puhutaan. Tämä ei ehkä niinkään haittaa tatuointiperinteestä kiinnostunutta lukijaa, mutta merenkulun historiasta kiinnostunut kaipaisi tarkempia viitteitä ja myös viittauksen esimerkiksi haastateltavan merenkulkijan syntymäaikaan. Esimerkiksi viitattaessa merenkulun murrokseen esipuheessa viitataan 1960-lukuun mutta ei selitetä, mitä silloin tapahtui. Suomalaisessakin merenkulussa tapahtui useita muutoksia tarkastelujaksolla: teknologinen murros siirryttäessä purjeesta höyryyn (1800-luvun lopusta 1930-luvun loppuun), suomalaisalusten liikennöintialueen supistuminen syöttöliikenteeksi vähensi suomalaisalusten syvänmerenpurjehtijoiden lukumäärää, ja lastausteknologian muutos lyhensi laivojen satamassaoloaikoja.

Erityisen kiitoksen ansaitsee mielestäni kirjan graafinen suunnittelu. Taitto on toteutettu aivan upeasti, eikä tietokirjoja usein vaivaavasta ulkoasun tylsyydestä ole tietoakaan. Ensinnäkin kirja on mukavasti kooltaan käteen sopiva ja kirjan kansi on kauttaaltaan koristeltu tatuointikuvilla. Tatuointeja on otettu kirjaan runsaasi ja ne pääsevät oikeuksiinsa hyvän painojäljen ja paperin laadun ansiosta. Muutenkin kirjan kuvitukseen on kiinnitetty huomiota ja se näkyy runsaassa ja hyvin harkitussa kuva-aineistossa. Kirjan lopussa on myös sanasto, joka auttaa lukijaa ymmärtämään merenkulun ja tatueerauksen erikoissanastoa.

VIITATUT TEOKSET:

Pirita Frigren (toim.): Merenkulkijoiden siirtolaisuus. Näkökulmia 1700-luvulta nykypäivään. Siirtolaisuusinstituutti. Turku, 2019.

Henning Henningsen: Sømanden og kvinden. Høst og Søn, 1981.
Göran Jansson: Den tatuerade ålänningen: Ålands museums sommarutställning 10.5.-25.9.1994. Nykydokumentointi Ålands Kulturhistoriska Museet.

Otto Latva: ”Velho, Syntipukki, Kömpelö tyhmyri ja kirvesmies” Moni-ilmeinen merihistoria, Nautica Fennica 2013-2014.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *