Merkkimiesten oppihistoriaa

HY:n viestinnän laitoksella alan oppihistoriaa opettanut Terhi Rantanen on koonnut leipälajistaan pätevän johdannon kirjamuotoon. Luentokurssien tuoma kokemus näkyy approbatur-tasolle sopivassa oppikirjassa: teksti on selkeää, tiivistä ja johdonmukaisesti etenevää. Kirja käy suppeassa mitassa läpi viestinnän tutkimuksen päälinjat ja rajapyykit 1800-luvulta 1980-luvulle. Hengästyttävä saavutus, joka ymmärrettävästi sivuuttaa paljon sekä valtavirtojen ulkopuolelta että syvyystasosta niiden sisältä.

Terhi Rantanen: 'Maailman ihmeellisin asia' - Johdatus viestinnän oppihistoriaan. Helsingin yliopiston Lahden tutkimus- ja koulutuskeskus, 1997. 152 sivua. ISBN 951-45-7666-7.

HY:n viestinnän laitoksella alan oppihistoriaa opettanut Terhi Rantanen on koonnut leipälajistaan pätevän johdannon kirjamuotoon. Luentokurssien tuoma kokemus näkyy approbatur-tasolle sopivassa oppikirjassa: teksti on selkeää, tiivistä ja johdonmukaisesti etenevää.

Kirja käy suppeassa mitassa läpi viestinnän tutkimuksen päälinjat ja rajapyykit 1800-luvulta 1980-luvulle. Hengästyttävä saavutus, joka ymmärrettävästi sivuuttaa paljon sekä valtavirtojen ulkopuolelta että syvyystasosta niiden sisältä.

Rantanen kuljettaa oppihistoriaansa eteenpäin merkkihenkilöiden kautta. Keskushahmojen esittelyä hän taustoi kuvaamalla lyhyesti kunkin henkilöhistoriaa, elämänvaiheita ja poliittista toimintaa. Ratkaisu, joka alkuun tuntuu hieman kömpelöltä ja tietoteoreettisesti arveluttavalta, toimii monissa kohdin mainiosti ajatustapojen yhteiskunnallisen ja yksilöllisen taustan selventäjänä. Elämänkaarien esittely ei toisaalta ole kovin systemaattista, eikä aina voi välttää hymähtelemästä — esimerkiksi silloin kun Wilbur Schrammin kiinnostus viestintää kohtaan perustellaan hänen änkytyksellään lapsuusiässä.

Viestinnän tutkimuksen "tieteiden tienristeyksessä" elävän perinteen monimuotoisuus tulee hyvin ilmi. Sitä olisi toivonut, että eri teorioiden ja lähestymistapojen välisiä suhteita ja jännitteitä olisi jäsennetty enemmän esiin. Erityisesti tämä jää vaivaamaan uudemman perinteen osalta. Kulttuurintutkimuksen monet vaikutteet ja esimerkiksi sen kriittinen suhde strukturalismin ideologiakritiikkiin jäävät muutaman suppean viittauksen varaan. Yhdysvaltalainen kulttuurintutkimus jätetään vain James Careyn varaan.

Puutteita voi halutessaan nimetä lisääkin: Feministinen tutkimusperinne jää muutamaan hajanaiseen mainintaan — osin kai siksi, että se on vaikuttanut viestinnän tutkimusta vahvemmin humanistisella puolella eli elokuvan- ja kirjallisuudentutkimuksessa. Ulkopuolelle jäävät myös mm. markkinointiviestintä ja yhteisöviestintä, jotka periaatteessa kuuluvat otsikon piiriin. Suomalaisen viestinnän tutkimuksen vaiheistusta voi pitää kohtuuttoman karkeatekoisena. Pääasia silti on, että omien rajaustensa puitteissa tämä oppikirja toimii tolkullisesti.

Syvempää kokonaiskuvaa etsivälle parempi lähtökohta on Veikko Pietilän tuhti opus Joukkoviestintätutkimuksen valtateillä (Vastapaino 1997). Se sisältää paitsi laajemman aineiston, myös syvän ja itsereflektiivisen näkemyksen tieteenhistorian tutkimisen ja kuvaamisen ongelmista.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *