Monenkirjavat merenelävät

Tarttuessaan Merihirviöt-kirjaan lukija tajuaa heti, että teos on monipuolisen työryhmän ja asiantuntevien taustavoimien yhteistyön tulos, jossa Otto Latvalla on tekstin kirjoittajana tärkeä osuus. Latva on filosofian tohtori, joka väitöskirjassaan The Giant Squid: Imagining and Encountering the Unknown from the 1760s to the 1890s (2019) paneutuu hirviöinä pidettyjen jättiläiskalmarien ja ihmisten väliseen suhteeseen länsimaisessa kulttuurissa. Tutkimuksensa myötä hän on perehtynyt laajasti myös muihin merten syvyyksissä piileviin ja välillä pintaankin nouseviin otuksiin. Tietämystään hän hyödyntää nyt suurelle yleisölle tarkoitetussa tietokirjassa.

Kirjoittajan ohella on syytä mainita erikseen graafinen suunnittelija Olavi Hankimo, joka vastaa teoksen upeasta ulkoasusta ja taitosta. Hän on tehnyt työnsä rakkaudella ja harkiten. Mustavalkoisia ja värikuvia on kirjassa kaikkiaan yli 170. Monet niistä peittävät koko sivun, muutamat koko aukeaman. Kuvia on saatu John Nurmisen säätiön ja Juha Nurmisen kokoelmista, Turun yliopiston kirjastosta, Kansalliskirjastosta, Kansallisgalleriasta sekä ulkomaisista kirjastoista, museoista ja taidekokoelmista.

Nimensä mukaisesti Merenneidosta mustekalaan kertoo kuvitelluista ja todellisista merenelävistä, jotka on mielletty hirviöiksi antiikin ajoista 1900-luvun taitteeseen. Kirja ei ole mikään kauhukertomus, vaan asiallinen selostus siitä, mitä merihirviö on eri aikoina kulttuurissamme tarkoittanut, miksi ihmiset ovat nähneet hirviöitä ja kuka tai mikä on ollut hirviö sekä millaisia merkityksiä hirviöihin on liitetty. Tekstejä ja kuvia merihirviöistä ovat tuottaneet niin luonnontieteilijät, kulttuurintutkijat ja  tietokirjailijat kuin sensaatioiden tavoittelijat. Erityisesti hirviötarinoita ovat tutkineet kryptozoologit. Aikaisemmat tekstit ovat toistaneet menneisyyden lähteitä kritiikittä ja pohtimatta, miksi hirviökertomuksia on kirjoitettu ja miten kertomukset ovat heijastaneet omaa aikaansa. Latva sitä vastoin sijoittaa ne historiallisiin yhteyksiinsä. Hänen selkeää asiaproosaansa on miellyttävää lukea, vaikka hän mainitseekin turhan monen merenelävän esittäneen ”keskeistä” tai ”merkittävää roolia”.

Tuntuu oudolta, että luonnonhistorioitsijatkin levittivät hirviökertomuksia ja uskomuksia. Plinius vanhempi esitti jo ensimmäisellä vuosisadalla Naturalis historia -teoksessaan toden rinnalla myös taruja, ja luonnontieteilijät nojautuivat häneen vielä 1800-luvulla. Vaikka useat 1500-luvun tutkijat esittivät empiirisiäkin havaintoja merieläimistä, he siirsivät myös kuvitteellista perintöä myöhemmille tutkijoille. Merihirviöitä näkyi myös Olaus Magnuksen Carta Marinassa (1539) ja Pohjoisten kansojen historiassa (1555).

Merihirviöt-kirja kertoo myös kaloista, koralleista, nilviäisistä, simpukoista ja äyriäisistä, joista useimmat olivat täysin vaarattomia, vaikka näyttivätkin oudoilta, kun ne ihmisten nähtäville joutuivat. Niistäkin keksittiin hirviötarinoita. Merimiehet, valaanpyytäjät ja kalastajat olivat jatkuvasti tekemisissä meren kanssa eivätkä sepitelleet kertomuksia, vaan kartuttivat tietoa luonnosta kirjaamalla merellisiä ilmiöitä ja tuomalla tuntemattomia lajeja maihin. Myös rannikoiden asukkaiden käsitykset merenelävistä olivat varsin realistisia. Hirviötarinoita keksivät aivan muut, jopa luonnonhistorioitsijatkin, usein kuulopuheiden perusteella. Ne, jotka eivät olleet itse nähneet kuvattuja otuksia, uskoivat hurjiinkin tarinoihin. 1700-luvulla luonnosta pyrittiin tekemään vähemmän pelottava etsimällä ilmiöille ymmärrettäviä ja loogisia selityksiä ja luonnonhistorioitsijat alkoivat nojautua entistä enemmän omiin havaintoihinsa.

Veden ihmiset ja valaat

Plinius esitti Naturalis historiassaan ajatuksen, että kaikelle maanpäälliselle on olemassa vastine merenalaisessa maailmassa, ja se ohjasi merellisen elämän kuvitusta läpi keskiajan ja myöhemminkin. Merialueiden kartoissa kuvattiin valaita, joilla oli pöllön tai sian kasvot, sekä kalanpyrstöisiä sikoja ja nautoja. Antiikin tarinoiden ja uskomusten mukaan merissä ja sisävesissäkin asusti myös ihmisen kaltaisia, kalanpyrstöisiä olentoja.

Keskiajalla merenneidot ymmärrettiin pahansuoviksi ja himokkaiksi olennoiksi, jotka houkuttelivat miehiä. Ne kuvasivat syntisyyttä. Miespuoliset meri-ihmiset taas symboloivat pahaa tahtoa ihmiskuntaa kohtaan. Niiden uskottiin nostattavan myrskyjä ja aiheuttavan haaksirikkoja. 1500-luvulla kerrottiin rannoilta löydetyn myös munkin ja piispan näköisiä olentoja, joita sanotaan päätyneen ruhtinaiden kuriositeettikabinetteihin. Mitä enemmän veden ihmisistä kerrottiin, sitä enemmän niitä myös nähtiin. Uuden ajan alussa ja 1700-luvullakin niitä oli tarinoitten mukaan paljon Euroopan ja Amerikankin vesillä ja jopa Jäämerellä. Vielä 1800-luvulla meri-ihmisistä kerrottiin, mutta usko niiden olemassaoloon hiipui. H. C. Andersenin satu Pieni merenneito (1837) lienee kaikille tuttu. Paikallisista veden ihmisistä kerrottiin eri kulttuuripiireissä toinen toistaan kiehtovampia tarinoita. Merenneidot, merten jumalat ja veden haltiat löysivät tiensä myös maalauksiin, musiikkiin ja kaunokirjallisuuteen.

Suurikokoisia valaita on ollut helppo kuvata hirviöiksi. Yksi vanhimmista valastarinoista on Vanhan testamentin kertomus Joonasta, joka joutuu valaan vatsaan, viettää siellä kolme päivää ja yötä, kunnes valas oksentaa hänet rannalle. Keskiajalla tarinat saivat moraalisen sävyn: valaista tuli paholaisen vertauskuvia, ja niiden uskottiin haluavan hukuttaa ihmisiä; vain synnittömät pelastuivat hirviövalaiden raivolta.

Merenrantojen asukkaat näkivät valaat hyödykkeinä, joista saatiin rasvaa, lihaa ja luita. He lienevät hyödyntäneen rantaan ajautuneita valaita kautta aikojen omiksi tarpeikseen, mutta keskiajan lopulla baskit kaupallistivat valaanpyynnin ja ulottivat pyyntiretkensä Englannin, Irlannin ja Pohjois-Amerikan rannikolle. He saalistivat varsinkin mustavalasta, joka on nykyisin uhanalainen. 1600-luvulla myös englantilaiset, hollantilaiset, ranskalaiset ja tanskalaiset suuntasivat retkensä Huippuvuorten rannoille, missä he lahtasivat grönlanninvalaita onnistuen hävittämään ne alueelta lähes kokonaan. – Hetulavalaista kertoessaan Latva olisi voinut mainita, että niitä pyydystettiin muotimarkkinoille; hetuloita näet käytettiin naisten kureliivien jäykistiminä.

Suurempien saaliiden toivossa valaanpyytäjät siirtyivät 1700-luvulla avomerelle, jolloin pyynti muuttui vaarallisemmaksi. He tavoittelivat saaliikseen myös isoa hammasvalasta, kaskelottia eli pottivalasta, joka oli nopeampi ja raivokkaampi kuin hetulavalaat. Kun valaita harppunoitiin veneistä, ne saattoivat kääntyä pyytäjiään vastaan ja pirstoa veneen. Mutta ahneudessaan valaanpyytäjät uhmasivat kohtaloa kaskelotin päästä saatavan arvokkaan öljyn ja niiden vatsasta löytyvän vahamaisen ambran takia. Ambrasta saatiin suuret rahat, kun siitä oletettiin olevan apua päänsärkyyn ja vilustumiseen. Se toimi myös lemmenlääkkeenä ja ennen kaikkea hajusteena. Ehkä kaikkein tunnetuin kuvaus ihmisen ja kaskelotin katkerasta kohtaamisesta on Herman Melvillen kirja Moby-Dick (1851), jonka on myös filmattu.

Merikäärmeet, Kraken ja saavuttamattomat jättiläiset

Merikäärmeestä on tietoja jo antiikin ajoilta Välimeren alueelta ja Lähi-idästä. Olaus Magnuksen kuvattua otusta Carta Marinassaan vakiintui käsitys, että Skandinavian alueella asui valtava merikäärme. 1700-luvulla merenkulkijat alkoivat tehdä siitä ”havaintoja”, ja Erik Pontoppidan kirjoitti Norjan luonnonhistoriassaan (1752–53) niin merikäärmeestä kuin merenneidoistakin. Vuosina 1817 ja 1819 merikäärmeitä ilmestyi Yhdysvaltojen itärannikolle. Erilaisten kuvitusten julkaiseminen aiheutti sen, että käärmehavaintoja tehtiin vielä 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa. Latva toteaa, että merikäärme kuten moni muukin hirviö oli loppujen lopuksi kulttuurinen ilmiö eikä aito eläin.

Kulttuurinen olento oli myös myyttinen merihirviö Kraken – Kraxen, Krabben, Horven, Soe-Horven, Ankertrol – joka antoi muodon merellä kohdatuille erilaisille tuntemattomille asioille. Sen historia alkaa 1200-luvulta ja ulottuu 1800-luvun jälkipuoliskolle asti. Krakenin tarun alkuperää emme kuitenkaan tiedä. Pontoppidanin teos vuosisadan puolivälistä nosti olennon laajan huomion kohteeksi. Tieteentekijät pohtivat Krakenin olemassaoloa ja paikkaa eläinkunnassa koko 1700-luvun loppupuoliskon ajan. Siitä tehtyjen havaintojen taustalla arveltiin olevan meritähtiä, sääilmiöitä, karikoita sekä kalmari- tai mustekalahavaintoja, mutta 1870-luvulta lähtien vakiintui käsitys hirviön yhteydestä jättiläiskalmareihin, jotka olivat tulleet länsimaisen kulttuurin tietoisuuteen.

Pieniä rauskuja ja haita tunnettiin jo antiikin aikana, mutta jättimäisistä paholaisrauskuista tai valas- ja jättiläishaista alettiin saada tietoa vasta 1600- ja 1700-luvulla eri puolille maailmaa ulottuvien purjehdusten ansiosta. Nuo eläimet ovat kookkaita: paholaisrausku voi kasvaa jopa 9 metriä pitkäksi ja painaa 3 000 kiloa – yleensä kuitenkin 1 000 tai 2 000 kiloa; valashai voi puolestaan olla jopa 12 metriä pitkä ja jättiläishai 6–8 metriä pitkä. Otuksiin olikin helppo liittää hirviömäisiä ominaisuuksia, jos niistä ei ollut omia havaintoja. Paholaisrauskujen kuviteltiin voivan siirtää laivoja paikaltaan ja vihaavan ihmisiä, vaikka ne todellisuudessa ovat hyvin säyseitä ja jopa leikkisiä. Myöskään valas- ja jättiläishai eivät ole aggressiivisia; ne syövät lähinnä planktonia ja pieniä kaloja toisin kuin useat lajitoverinsa.

Jättiläiskalmari ja muut pahamaineiset merenelävät

Jättiläiskalmari on yli kymmenen metriä pitkä otus, jolla on tiettävästi eläinkunnan toiseksi suurimmat silmät. Se elää satojen metrien syvyydessä ja tulee harvoin pintaan. Kalastajat, merenkulkijat ja rannikoiden asukkaan ovat tunteneet sen pitkään, mutta he eivät ole yleensä otuksesta kirjoittaneet. Kalastajat ovat käyttäneet rannoille ajautuneiden kalmarein palasia turskansyöttinä ja lannoitteena. 1600-luvulta lähtien alkoi ilmestyä tekstejä, jotka kuvailivat otuksia ja luonnehtivat niitä hirviöiksi. 1800-luvulla kerrottiin myös tekaistuja uutisia ja hirviötarinoita, joissa jättiläiskalmarien väitettiin hyökkäävän laivojen kimppuun. Hirviömäisyydestä keskusteltiin pitkin 1900-lukua, kunnes 2010-luvulla eläinten myyttisyys laantui, kun otuksia kuvattiin ja tutkittiin tarkemmin.

Myös toisia pääjalkaisia, mustekaloja, hirviöllistettiin jo antiikissa alkaen ja tulkittiin pahuuden symboleiksi. Keskiajalla niistä kirjoitettiin vähän, mutta 1500-luvun luonnonhistorioitsijat näkivät ne hirviöinä. Kalastajille mustekalat kuten monet muutkin merenelävät olivat vain ruokaa. Myöhemmin luonnontieteilijät selittivät hirviötarinoiden taustalla olevan jättimäisiä mustekaloja, ja vielä 1800-luvulla kerrottiin laivojen kimppuun hyökkäävistä mustekaloista. Näitä tarinoita innoittivat Jules Micheletin La Mer (1861) ja varsinkin Victor Hugon Les Travailleurs de la Mer (1866). Kirjat inspiroivat myös Jules Vernen kirjoittamaan Sukelluslaivalla maapallon ympäri -teoksensa (1871), jossa esiintyi valtavia pääjalkaisia. Mustekalaa käytettiin 1800-luvulla edelleen pahuuden symbolina: Venäjän keisari Nikolai II kuvattiin mustekalana, joka kurkottelee lonkeroitaan yhä laajemmalle. Viime vuosikymmeninä tutkijat ovat osoittaneet, että mustekalat ovat itse asiassa älykkäitä ja sympaattisia olentoja.

Pahamaineisiin merten otuksiin kuuluvat myös hait. Näistä pienimmät ovat vain parinkymmenen sentin mittaisia ja suurimmat jopa yli kymmenen metrin pituisia. Tarinoita ihmissyöjähaista kertoi jo Olaus Magnus. Haiviha oli yleistä vuosisatojen ajan, ja sitä vahvistivat vielä vuonna 1916 New Jerseyn lähistöllä sattuneet haiturmat sekä 1970-luvun Tappajahai-elokuva. Myös miekkavalas (Orchinus orca, killerwhale, Mörderwal) sai hirviön ja murhaajan maineen jo antiikissa. Plinius kuvasi, miten armottomasti nämä paholaisvalaat tappavat muita valaslajeja. Nykyään miekkavalas koetaan kuitenkin yleensä sympaattiseksi ja hellyttäväksi. Siitä on tullut merensuojelun symboli.

Manaatit ja merilehmät tulivat eurooppalaisten tietoisuuteen vasta 1500-luvulla valtameripurjehdusten myötä, ja niiden uskottiin olevan sukua valaille. Ne ovat kuitenkin norsun sukulaisia. Ne syövät kasvisravintoa ja voivat kasvaa kolme metriä pitkiksi. Alkuperäisasukkaiden tiedetään saalistaneen näitä verkkaisesti liikkuvia merinisäkkäitä jo esihistoriallisena aikana lihan, rasvan, nahan ja luiden takia. Eurooppalaiset pyydystivät otuksia ahneuksissaan niin, että tappoivat 1700-luvulla Stellerin merilehmäksi nimetyn lajin sukupuuttoon 27 vuodessa siitä, kun se oli löydetty, ja saattoivat muutkin lajit uhanalaisiksi. Manaatteja ja merilehmiä oli vaikea sovittaa Linnén luokitukseen (Systema naturae, ens. p. 1735), ja oppineet päätyivät määrittämään ne merenneitojen sukulaisiksi. Tämä käsitys vallitsi vielä 1800-luvullakin.

Muidenkaan merinisäkkäiden kohtalossa ei ole kadehtimista. Länsimaiset ihmiset pitivät mursuja hirviöinä ja onnistuivat jo 1800-luvulla hävittämään ne lähes sukupuuttoon. Nykyisin vain eräät alkuperäiskansat saavat saalistaa niitä pieniä määriä. Delfiinit havaittiin jo antiikissa älykkäiksi ja leikkisiksi, ja niitä kuvattiin taiteessaan. Ne vakiintuivat jo varhain Kristuksen symboliksi. 1800-luvun lopulla delfiineistä tuli yleisöakvaarioiden ja huvipuistojen vetonauloja, mutta nykyisin näiden älykkäiden eläimien vangitsemista on alettu pitää epäeettisenä. Makeanveden delfiineillä on ollut kurja kohtalo niin Etelä-Amerikassa kuin Kiinassakin.

Väri-iloa ja ihmeellisiä muotoja veden alta

Useimmat merihirviöiksi mielletyistä otuksista ovat hillityn värisiä, mutta hirviökirjan lopulla lukijaa vastaan tulevat muodoiltaan mielikuvitukselliset ja toinen toistaan värikkäämmät kalat, äyriäiset, korallit ja simpukat. Rapuihin liitettiin antiikista keskiajan loppuun asti epämiellyttäviä merkityksiä: syöpäkasvainta nimitettiin latinaksi ja englanniksi nimellä cancer. Uudella ajalla ravulla kuvattiin epävakautta ja uskottomuutta. Rapua kuvattiin myös ”paheellisten” naisten kanssa, minkä vuoksi siitä tuli noituuden symboli. Hummereita on ilmeisesti aina arvostettu ruokana Euroopassa, mutta Yhdysvalloissa niistä tuli herkku vasta 1800-luvun lopulla. Sitä ennen niiden syöminen oli merkki köyhyydestä, joten niitä sopi hyvin tarjota vankilaruokana.

Kalmareiden ja mustekalojen lisäksi nilviäisiä on tuhansia monenmuotoisia ja -kokoisia lajeja. Niitä on pidetty toisaalta niljakkaina ja ällöttävinä, toisaalta kauniina ja ylväinä sekä käytetty ravinnoksi. Varsinkin Intian valtameressä ja Tyynessämeressä asustavat helmisimpukat ovat kiehtoneet ihmisten mieltä. Niitä on kummasteltu, mutta ei sentään pidetty hirviöinä, kuten jättiläissimpukoita, joita on nimitetty tappajasimpukoiksi, kun niiden on uskottu puristavan ihmisiä kuoliaaksi. Myös korallit ovat askarruttaneet ihmisiä, kun niistä ei ole osattu sanoa, ovatko ne kasveja vai eläimiä. Arabit tiesivät jo 1000-luvulla, että ne ovat eläimiä, mutta eurooppalaiset tajusivat tämän vasta 1700-luvulla. Punakorallia vietiin Välimeren alueelta Galliaan sekä Intiaan ja Kiinaan jo ennen ajanlaskun alkua, ja keskiajalla se symboloi Kristuksen verta ja elämänpuuta.

Merihirviöt: Merenneidosta mustekalaan on kiehtovaa katseltavaa ja luettavaa. Se on upea lahjakirja niin meren kuin muunkin luonnon ystävälle.