Mestarismiehet ja heidän asiakkaansa Suomessa 1625–1825

Suomen pyöveleitä on tutkittu jonkin verran, mutta kokonaisesitys aiheesta on puuttunut. Nyt sellainen on saatavilla, kun historiantutkimuksen harrastaja Mikko Moilanen on noin viiden vuoden urakan tuloksena julkaissut Suomen pyövelit -teoksen. Siinä hän kertoo arkistotiedon ja kansanperinteen pohjalta kuolemantuomioita toteuttaneista pyöveleistä, heidän henkilöhistoriastaan, arjestaan ja tehtävistään vuosina 1625–1825. Hän kertoo myös kuolemaantuomituista, joita mestattiin tai hirtettiin.

Moilanen, Mikko: Suomen pyövelit. Docendo, 2019. 243 sivua. ISBN 978-952-291-622-8.

Synkännäköinen kirja synkistä asioista

Moilanen ei ole pakertanut vain arkistossa ja tutkijankammiossa vuosikausia, vaan hän on tullut ulos jo useita kertoja tutkimuksensa edetessä ja kertonut medialle auliisti, mitä hän oli siihen mennessä saanut selville pyöveleistä (< ruots. bödel) eli mestarismiehistä, mestarmanneista (< ruots. mästerman < saks. meister) eli skarprättäreistä (< ruots. skarprättare < keskialasaks. scharprichter; keskiyläsaks. scharfrichter). Tällaista väliaikatiedottamista voisi moni akateeminenkin tutkija kokeilla nykertäessään jonkin ison hankkeen parissa.

Teoksensa ”Prologissa” Moilanen kertoo pyöveli Simo Kokon 7.7.1788 Lumijoella Äijänselän mestauspaikalla suorittaman mestauksen kulun. Neljävuotiaan poikansa surmaamisesta tuomittu sotilas Heikki Lunta heitti henkensä mestauspölkyllä lähes silmänräpäyksessä, kun pyövelin kirves katkaisi yhdellä napakalla iskulla hänen oikean kätensä ja toisella hänen kaulansa. Kruununvoudin mukaan: ”Pyöveli suoriutui tehtävästään mitä suurimmalla taidolla. Koko toimituksen ajan hän käyttäytyi erittäin hyväntapaisesti, kyvykkäästi, raittiisti ja säädyllisesti.” Prologi antaa esimakua siitä, mitä tuleman pitää. Moilanen lähestyy näet aihettaan tarinankertojan tapaan yksilöiden kautta.

”Pyövelien jäljillä” -luvussa tekijä selostaa aikaisempaa tutkimusta ja lähdeaineistoaan, johon sisältyy raastuvan-, kihlakunnan- ja hovioikeuden tuomiokirjoja, läänien viranomaisten kirjeenvaihtoa ja tositteita, kirkonkirjoja, sanoma- ja aikakauslehtiä sekä pyöveleistä kertovaa kansanperinnettä. Koska pyövelit olivat lääninvirkamiehiä, kirjoittaja selittää myös läänien muutokset tutkimusaikana, mutta häneltä unohtuu Viipurin läänin uudelleenmuodostaminen vuoden 1812 jälkeen, kun Vanha-Suomi oli liitetty Suomen suuriruhtinaskuntaan. Toinen pieni kömmähdys liittyy pyövelien allekirjoituksiin. Moilanen näet toteaa, maksutositteisiin kirjoitettujen puumerkkien ja nimikirjaimien perusteella, ettei yksikään suomalaissyntyinen pyöveli osannut kirjoittaa – toisin kuin esimerkiksi saksalaissyntyiset pyövelit, jotka kaikki osasivat kirjoittaa sujuvasti. Itse en rohkenisi tuolla perusteella moista väittää.

Moilanen jakaa teoksensa viiteen osaan, jotka hän vain numeroi I–V, mutta antaa osuvia otsikoita alaluvuille. I osa käsittelee erilaisten rikosten rangaistuksia, pyövelilaitosta sekä pyövelien tehtäviä, palkkaa ja virkaetuja. II osa kertoo pyöveleistä yhteisön jäseninä sekä heidän asumisoloistaan, naissuhteistaan ja perheistään. Se valaisee myös skarprättärien suhdetta alkoholiin. III osa kuvaa rangaistusprosessia rikollisen kiinni jäämisestä alkaen aina mestauslavalle ja maahanpaniaisiin asti. Se kertoo myös pyövelin työkomennuksista ja matkustamisesta ympäri lääniä työn perässä. IV osassa tekijä käsittelee mestarismiesten epäonnistumisia, joista he saattoivat itse joutua pölkylle. Kirjan viimeisessä, V osassa, hän esittää myös tilastotietoa mestattujen määristä ja kuolemanrangaistuksista rikoslajeittain, hieman perimätietoa pyöveleistä sekä tiiviin yhteenvedon koko teoksesta.

Kirjan leipäteksti on sujuvaa ja selkeää asiaproosaa, jossa paikoin pilkahtelee värikkäitäkin ilmaisuja. Teoksessa on myös kolmisenkymmentä tietolaatikkoa, joissa kerrotaan mm. pyövelien taksoista, vaatteista, valemestauksista ja ”tyhjästä väestä” eli kummituksista, joita joku saattoi nähdä mestauspaikoilla. Laatikoihin on pantu mm. myös erään pyövelin perukirja, kirkossa luettuja kuulutuksia sekä poimintoja laeista ja muista säädöksistä, jotka koskivat teloittajia tai vaikkapa mestauspaikalla tarvittavaa vartiopiiriä. Piirin muodostivat käräjäkunnan miehet, jotka seisoivat teloituspaikan ympärillä halkaisijaltaan 10–15 metrin piirissä. Kukin piti käsissään kummastakin päästään teroitettua, 2–3-metristä seivästä ja esti sillä tuomittua karkaamasta tai rahvasta ryntäämästä lavalle.

Suomen pyöveleissä on muutama aiheeseen liittyvä mustavalkoinen kuva. Liitteitä on kirjan lopussa kaksi. Ensimmäinen kertoo lähdetietojen kera Suomessa 1625–1825 toimineesta 81:stä nimeltä tunnetusta lääninpyövelistä. Aineistosta puuttuvat Lapin historiallisessa maakunnassa ja Tornionjokilaakson itäpuolella toimineista pyöveleistä, sillä alueet kuuluivat Ruotsin aikana ensin Västernorrlandin ja sitten Västerbottenin lääniin. Toisena liitteenä on Kustaa Killisen kirjoittama teksti ”Pyöveli”, joka ilmestyi Vaasan Lehdessä 1892 ja jossa Killinen kertoo Vaasan läänin viimeisestä pyövelistä Juho Nybergistä.

Juho Nybergin hermot. Tietolaatikko arvosteltavasta teoksesta.

Kirjaan synkkään aihepiiriin sopii hyvin niin Jyri Alanteen suunnittelema kirjan musta kansi pääkalloineen ja mestauskirveineen kuin mustat lukujen välilehdet ja fraktuuran tapainen teksti kirjan nimessä, lukujen otsikoissa ja tietolaatikoissa.

Korvaava ja kostava rikosoikeus

Kuolemanrangaistus on vielä nykyisinkin voimassa monessa kymmenessä maassa, muun muassa Botswanassa, Egyptissä, Irakissa, Indonesiassa, Intiassa, Iranissa, Japanissa, Jemenissä, Kiinassa, Pohjois-Koreassa, Saudi-Arabiassa, Singaporessa, Sudanissa, Thaimassa, Valko-Venäjällä sekä useassa Yhdysvaltojen osavaltiossa. Kaikkein eniten kuolemantuomioita pannaan täytäntöön Kiinassa. Kaikkiaan 142 maata maailmassa ei enää teloita rikollisia.

Suomessa viimeinen siviilimestaus tapahtui 8.7.1825 Pieksämäellä, kun pyöveli Lauri Laurinpoika Jauhiainen katkaisi kaulan henkirikokseen syyllistyneeltä Tahvo Tahvonpoika Putkoselta. Kuolemanrangaistus poistui käytännössä vuonna 1826, kun tsaari Nikolai I antoi julistuksen, jonka mukaan kuolemaan voitiin tuomita vain maanpetturuudesta tai poliittisista rikoksista. Kuitenkin Suomessa annettiin kuolemantuomioita sotarikoksista vielä 1900-luvun alussa ja viimeinen hirttotuomio pantiin toimeen 1916 maanpetoksesta. Autonomian aikana kuolemanrangaistuksen sijasta annettiin vankeus- ja raipparangaistuksia sekä pakkotyötä Siperian kaivoksissa. Vuodesta 1848 naisiakin karkotettiin tehtaisiin tai maatiloille. Vuodesta 1888 lähtien elinkautisrangaistukset suoritettiin aina Suomessa.

Itsenäisessä Suomessa kuolemantuomioita langetettiin sisällissodan ja toisen maailmansodan aikana. Rauhanajan laista kuolemantuomio poistettiin 1940 ja koko rangaistusjärjestelmästä 1972. Ruotsissa viimeinen julkinen mestaus pantiin toimeen vuonna 1876 ja viimeinen vankilamestaus 1910 giljotiinilla. Kuolemanrangaistus poistettiin siellä rikoslaista vuonna 1921 ja kriisi- ja sota-ajan rikoslaista 1973.

Lähes poikkeuksetta käräjien langettamaan kuolemantuomioon kuului myös kirkkorangaistus. Tuomitun tuli yhtenä tai useampana sunnuntaina istua häpeäpenkissä yleisön halveksuttavana, tunnustaa rikkomuksensa ja julkisesti pyytää anteeksi seurakuntalaisilta. – Vihannin kirkon vanha häpeäpenkki. Kuva: Kansallismuseo – Seurasaaren ulkoilumuseon kokoelmat.

Mutta mistä kuolemanrangaistus meille saatiin? 3 700 vuotta vanhalla Hammurabin lain periaatteella ”Silmä silmästä, hammas hampaasta” oli vastineensa myös Mooseksen laissa. Alkukristityt eivät hyväksyneet kuolemanrangaistusta, mutta 400-luvulla hirttäminen vakiintui rankaisukeinoksi Euroopassa. Kuitenkin keskiajalla kuolemantuomioita pantiin toimeen harvoin ja vain törkeimmistä teoista. Vallalla oli ns. korvaava rikosoikeus, jossa tarkoitus ei ollut rangaista vaan päästä sovintoon sukujen kesken. Hirttoköysi vakiintui Ruotsissa 1200-luvulla pyövelin työvälineeksi. Se kiinnitettiin vankkaoksaiseen puuhun. Hirteen joutuivat varkaat, rahanväärentäjät ja sotilaskarkurit sekä salamurhaajat, lapsenmurhaajat ja noidat. Kun naisia hirtettiin, heidän helmansa sidottiin nilkkojen kohdalta. Muista rikoksista tavallisin rangaistus oli sakko, joka maksettiin loukkauksen uhrille tai hänen suvulleen. Henkirikoksistakin selvisi usein sakolla. Kuolemantuomioiden toteuttajiksi ei ollut erityistä virkakuntaa, vaan maan- ja kaupunginlait sallivat asianosaisten teloittavan rikollisen välittömästi tuomion jälkeen.

Ruotsissa 1300-luvun maan- ja kaupunkilaki mainitsevat pyövelin ja vuoden 1442 Kristofferin maanlaki tuo selkeästi esille pyövelin tehtävät. Palkkapyövelijärjestelmä virkavaloineen vakiintuikin 1400-luvulla. Kun kuninkaan valta ja aateliston mahti voimistuivat 1500-luvulta lähtien sekä hallintokoneisto ja oikeuslaitos järjestäytyivät, rangaistuskäytäntö ankaroitui ja kostava rikosoikeus vakiintui. Kuolemanrangaistus tuli voimaan vuonna 1563 Erik XIV:n aikana, ja sitä sovellettiin moniin rikoksiin, joista oli ennen selvinnyt sakoilla.

Kun oikeuskäytäntö ankaroitui 1600-luvulla, pyöveleiden kysyntä kasvoi. Vuonna 1608 Kaarle IX vahvisti Kristoffer Baijerilaisen maanlain ja nosti Raamatun lakikirjan rinnalle oikeudenkäytössä. Tästä lähtien myös väärä vala, jumalanpilkka, huoruus, kaksinnaiminen, tappo, sukurutsa, eläimeen sekaantuminen, rahanväärennys, sotilaskarkuruus ja omia vanhempiaan vastaan asettuminen merkitsivät kuolemanrangaistusta. Myös häpeä-, raippa- ja vitsarangaistukset yleistyivät. Teloitukset tapahtuivat julkisilla paikoilla, sillä niiden tarkoitus oli pelottaa ihmisiä, joita velvoitettiin tulemaan paikalle. Koska rikos kosketti koko yhteisöä, rangaistuksen avulla yhteisö puhdistui ja päästiin sovintoon Jumalan kanssa. Kun vääryys oli kostettu, tasapaino ja järjestys palautuivat.

Tuomitun sukupuoli, rikostyyppi ja rikoksen törkeys vaikuttivat kuolemanrangaistuksen muotoon. Varkaat, väärän rahan tekijät ja joskus sotilaskarkuritkin hirtettiin. Mestatuiksi joutuivat äkkipikaistuksissaan henkirikoksen tehneet. Salamurha merkitsi kovennettua rangaistusta, jossa ensin katkaistiin rikollisen oikea käsi ja sitten kaula. Mestauksen jälkeen ruumiin osat nostettiin yleiseksi kauhistukseksi ja suvun häpeäksi mestauspaikalle pystytettyihin teilipuihin, joiden päässä oli vanha kärrynpyörä tai sen tapainen teline. Paaluista kaksi oli pitempää (4–5 m), ja niihin naulattiin teilatun käsi ja pää. Ruumis taas nostettiin lyhyemmän (2–3 m) paalun päälle. Kovennettuja tuomioita oli muitakin. Pyöveli ruoski tai piiskasi rikollisen julkisella paikalla muutamia päivä ennen mestausta ja nipisteli hehkuvankuumilla pihdeillä itse mestauspaikalla. Teloitettujen ruumiit haudattiin myöhemmin mestauspaikan lähelle tai kirkkomaan siunaamattomaan osaan.

Englantilainen Edward Daniel Clarke näki elokuussa 1799 Siikajoella metsän reunaan raivatun mestauspaikan teilipuineen Pohjanmaan rantamaantien varrella ja piirsi näkemänsä kirjaansa Napapiirin takaa alas Pohjanmaalle. – Kuva arvosteltavasta teoksesta.

Rikos ei 1600-luvulta lähtien ollut enää uhrin ja tekijän välinen asia, eikä oikeuskäsittely tähdännyt sopimuksen tekoon vaan syyllisen löytämiseen ja rankaisemiseen. Kruunu oli nyt rikoksen asianomistaja, ja rikosten tutkinta, tuomitseminen ja rankaiseminen keskittyivät järjestäytyneelle oikeuslaitokselle: kihlakunnan- ja raastuvanoikeuksille. Näiden yläpuolelle perustettiin kuninkaan tuomiovaltaa käyttäviä hovioikeuksia; Suomen ensimmäinen hovioikeus perustettiin vuonna 1623 Turkuun ja toinen 1776 Vaasaan. Kaiken kaikkiaan rangaistukset alkoivat lievetä 1600-luvun lopulta lähtien niin, ettei rikollista enää silvottu eikä hänen ihoonsa poltettu varkaan merkkiä. 1700-luvulla alettiin vallanpitäjien oikeutusta ihmishengen riistämiseen kyseenalaistaan ja rikoslainsäädäntö lieventyi edelleen niin, että kuolemanrangaistuksista alettiin vähitellen luopua. Kidutus kiellettiin kokonaan vuonna 1772 Kustaa III:n lakiuudistuksessa. 1778 lähtien Tukholman oikeusrevisio ratkaisi kaikki kuolemanrangaistukset.

Pyöveli ja rakkari

Kuolemanrangaistuksia toteuttamaan tarvittiin teloittajia, ja vuonna 1634 määrättiin, että jokaiseen lääniin tuli palkata yksi pyöveli. Parin sadan vuoden aikana heitä ehti toimia Suomessa lähes sata. Nämä toimivat kukin oman lääninsä alueella, mutta he saivat asua siellä, missä he hankkivat pääasiallisen toimeentulonsa, paitsi Turun ja Porin läänissä pyövelit asuivat Turussa lähellä Kerttulinmäen teloituspaikkaa. Tutkimusajalta tiedetään koko maasta kolmisenkymmentä paikkakuntaa, joilla pyöveleitä asui ja mestauspaikkoja peräti 300–400. Teloitukset tapahtuivat torilla, kirkonmäellä tai vilkkaiden kulkureittien varrella, joskus saaressakin.

Suurin osa Suomessa toimineista pyöveleistä oli suomalaissyntyisiä ja lähtöisin maata omistamattomasta luokasta, mutta muutamia ruotsalais- ja saksalaissyntyisiäkin heidän joukossaan oli. Saksasta tulleita oli 1600-luvulla nimenomaan Käkisalmen läänissä. 1625–1825 pyöveleistä suurin yksittäinen ryhmä, neljäsosa, oli entisiä sotilaita ja viidesosa perintöpyöveleitä – siis poika jatkoi isänsä ammatissa. Talollisia oli puolenkymmentä ja käsityöläisiä vain muutama, piiskureita neljä ja vanginvartijoita kaksi. Ainakin neljä 1600-luvun pyöveliä oli armahduspyöveleitä, jotka oli tuomittu kuolemaan, mutta jotka saivat pitää henkensä ryhtymällä skarprättäriksi. He saivat polttomerkin otsaansa, poskeensa tai hartioihinsa tai menettivät toisen korvansa, jonka he joutuivat naulaamaan teilipuuhun. Kaikki Suomen pyövelit olivat miehiä, mutta Ruotsissa yksi varkaudesta tuomittu nainenkin toimi 1500-luvulla teloittajana.

1700-luvun alkupuolella Suomen pyöveleistä puolet oli suomaisia ja puolet ruotsalaisia, joista moni oli sitä paitsi romani. Vuosisadan jälkipuoliskolla kaikki tunnetut pyövelit olivat suomalaisia, etupäässä maalaisrahvasta – torppareita ja itsellisiä. Lähes kaikki teloittajat olivat perheellisiä miehiä; puoliso oli tavallisimmin piika, sotilaan tytär tai pyövelin tytär, ja melkein kaikilla oli lapsiakin. Kun pyöveleinä alkoi olla talollisten poikia, myös vaimojen joukossa oli talollisten tyttäriä. Armahduspyöveleitä ei enää virkaan huolittu, vaan siihen valittiin vain hyvämaineisia miehiä.

Pyövelit astuivat virkaansa saatuaan virkavahvistuskirjan ja vannottuaan virkavalan kaksi sormea Raamatulla ja luvattuaan käyttäytyä jumalaapelkäävästi ja rauhallisesti, kunnioittaa esivaltaa, toimia kruunun nöyränä alamaisena ja hoitaa työnsä rehellisesti ja uutterasti. Vain viidesosa miehistä oli alle 30-vuotiaita ja 70 prosenttia oli yli 35-vuotiaita. Useimmat toimivat virassa 10–15 vuotta, mutta jotkut jaksoivat jopa 40 vuotta. Neljäsosa sai jossakin uransa vaiheessa potkut juoppouden, virkavirheen tai rikoksen takia. Kahdeksan joutui itse pölkylle tai hirttoköyden jatkoksi.

Pyövelit saivat vuosipalkkaa, toimenpidepalkkioita sekä matka- ja päivärahoja. Jo 1600-luvun puolivälissä vuosipalkka asettui 36 hopeataalariin, ja tässä se pysyi pyövelilaitoksen loppuun asti. Palkkasumma oli lääninhallinnon alimpia ja vastasi kaupungintimpurin tai lääninvankilan vahtimestarin palkkatasoa. Mutta rengin tai sotilaan palkkaan verrattuna se oli moninkertainen. 1700-luvun alkupuolella rengin ja sotilaan vuosipalkka oli näet 6–7 hopeataalaria, mutta pyövelin ansiot nousivat kersantin tai vääpelin palkkatasolle. Palkalla sai yhdeksän tynnyriä viljaa, pari hyvää hevosta tai puolenkymmentä lehmää.

Virkaetuihin kuului myös ilmainen asunto, polttopuut ja osa vaatetuksesta. Teloittajan ei tarvinnut maksaa henkirahaa, eikä sitä peritty vuodesta 1736 lähtien hänen perhekuntansa jäseniltäkään. Maata omistaneet ja viljelleet pyövelit lienevät kuitenkin joutuneet maksamaan henkirahan. Suomessakin ilmeisesti noudatettiin kansainvälistä tapaa, että pyöveli sai pitää teloitettavan vaatteet. Vuonna 1708 Turun hovioikeus vahvisti Suomea varten yhtenäiset palkkioperusteet, sillä siihen mennessä eri lääneissä oli ohjearvoista poikettu tapauskohtaisesti.

Pyövelin taksat. Tietolaatikko arvosteltavasta teoksesta.

On arvioitu, että kuolemanrangaistuksia pantiin Suomessa toimeen 10–15 yhdessä vuodessa ja kaikkiaan 2500 – 3 000 kahden sadan vuoden aikana. Tuomioita annettiin kaikkiaan 15 rikoslajista. Kaikista rikoksista lähes 70 prosenttia oli henkirikoksia tai lapsenmurhia, ja lapsenmurhaajista 97 prosenttia oli naisia. Tunnetuissa tapauksissa telotetuista 57 prosenttia oli miehiä ja 43 prosenttia naisia. Jotkut pyövelit ehtivät surmata vain muutaman tuomitun, mutta eräät teloittivat yli sata rikollista; Heikki Hakalainen ja Antti Geidel päästivät päiviltä kumpikin yli 200 rikollista.

Pyövelillä oli apulainen, rakkari (< ruot. rackare). Rakkareiksi joutuivat elämän laitapuolen kulkijat ja ne, jotka eivät mitään muuta työtä saaneet. He kuuluivat pyövelin talouteen ja saivat esimieheltään asunnon ja palkan. Heidän kuului siivota kaupunkien alueelta kuolleet eläimet ja haudata ne, nylkeä kuolleet hevoset ja kulkea isäntänsä mukana työmatkoilla; he saivat naulata ruumiinosia teilipuihin, pujottaa köyttä hirtettävän kaulaan ja peitellä aiemmin mestattujen jäännöksiä maahan. Myös vankilassa kuolleiden hautauksessa he saivat avustaa. Joskus rakkarit panivat toimeen ruumiinrangaistuksia kuten ruoskintaa ja piiskausta. Työharjoittelun kautta rakkari perehtyi ammattiin ja eteni kisälliksi ja joissakin tapauksissa mestarismieheksi asti. Koska rakkaria ei saanut pestata sotilaaksi, moni nuori mies hakeutui 1700-luvun alussa tehtävään välttyäkseen joutumasta sotamieheksi, mutta vuoden 1743 asetus poisti tämän mahdollisuuden.

Kirves, miekka ja punainen vaate

Pyövelin tärkeimmät työkalut olivat kirves ja miekka (Kuvassa kirveitä 1700-luvulta). Suomessa teloittaja suoritti useimmat mestaukset kirveellä: maassamme vuosina 1625–1825 toimeenpannuista kuolemanrangaistuksista yli 90 prosenttia tehtiin kirveellä. Miekkaa käytettiin 1600-luvulla kymmenisen kertaa eikä 1700-luvulla lainkaan. Hirttoköyttäkään ei enää tarvittu yhtä usein kuin aikaisemmin, sillä omaisuusrikosten rangaistuksia lievennettiin. Alun perin mestauskirveet olivat teloittajan omaisuutta, jota pyöveli säilytti kotonaan. 1700-luvun alkupuolella kirveistä tuli kruunun omaisuutta, jota säilytettiin lääninhallituksen tai maistraatin tiloissa lukkojen takana. Pyövelin täytyi siis matkustaa ensin hakemaan kirves lääninkansliasta ja palauttaa se takaisin toimenpiteen jälkeen. Toki kruununvouti voi tuoda kirveen ja pyövelin vaatekerran mukanaan tullessaan valvomaan teloitusta.

Mestauskirves ja sen säilytyslaatikko Rikosmuseon kokoelmista.

Kuolemanrangaistuksen poistamisen jälkeen osa kirveistä jäi lääninhallituksen tiloihin, osa heitettiin suohon tai järveen, ja muutama otettiin arkikäyttöön ojapiiluina. Perimätiedon mukaan joitakin pyövelin kirveitä ja vaatteita säilytettiin kirkkojen ja kellotapulien ullakoilla vielä 1900-luvulla. Kaikkiaan toistakymmentä mestauskirvestä on pelastettu museoihin. Mitään yhtenäistä kirvesmallia ei ollut, joten säilyneet työkalut ovat yksilöllisiä. 1700-luvulla pyövelit alkoivat kaikissa Pohjoismaissa käyttää kaulan katkaisemiseen tarkoitetun kirveen ohella pienempää, käden katkaisemiseen tarkoitettua kirvestä.

Keski-Euroopassa ja Englannissa yleinen mestausväline vuosisatojen ajan oli miekka, joka siirtyi pyövelisuvuissa isältä pojalle. Suomessa pyövelien miekat kuuluivat kaupungin tai läänin omistukseen, ja valantehneet teroittajat pitivät ne hyvässä kunnossa. Maamme museoissa ei ole tiettävästi yhtään mestausmiekkaa, mutta ne lienevät olleet yli metrin pituisia, parikiloisia, tylppäpäisiä, leveäteräisiä ja kahdella kädellä lyötäviä kaluja, joiden käyttö vaati melkoista voimaa, teknistä taitoa ja silmän tarkkuutta, sillä tuomittu odotti iskua polviasennossa eikä kaula mestaustukin syvennyksessä. Miekkamestausta pidettiin kunniallisempana kuin kirvesmestausta. Sen sai kuka tahansa kuolemaantuomittu, joka maksoi toimituksesta ylimääräisen korvauksen. Varmaan juuri tästä maksusta johtui, etteivät miekalla mestatut olleet sääty-yhteiskunnan vähäosaisimpia.

Kaikkialta Euroopasta on tietoja pyövelien punaisista vaatteista, ja Suomessakin teloittajilla oli ainakin punainen viitta tai housut. Kasvojaan pyövelit eivät maassamme peittäneet, mutta viimeiseen hetkeen saakka he piilottelivat poissa tuomitun näkyviltä.

Hyljeksitystä ja kaihdetusta kunnialliseksi kansalaiseksi

Pyöveleiden työtä – ja itse pyöveleitäkin – pidettiin pitkään saastaisena ja kunniattomana. 1600-luvulla skarprättäreitä halveksittiin myös sen takia, että heistä monet olivat laitapuolen kulkijoita tai armahdettuja rikollisia. Näiden miesten vaimotkaan eivät kovin kunniallisia kansalaisia olleet; heidän joukossaan oli piikoja, sotilaan ja pyövelin tyttäriä, irtolaisia, karkotettuja ja prostituoituja. Myös pyövelien lapsia syrjittiin ja hyljeksittiin. Lapsille oli vaikea saada kummeja ja perheenjäsenten hautajaisiin oli vaikea saada arkunkantajia.

Välttämätöntä, vaikkakin vastenmielistä tehtävää hoitaneiden miesten arvostus kohosi kuitenkin vähitellen, ja nuhteettomatkin kansalaiset hakeutuivat pyövelin virkaan jopa oma-aloitteisesti. Kaarle XII pyrki kohentamaan pyövelien arvostusta kahdella asetuksella. Vuonna 1699  ensimmäisellä säädöksellä korotettiin pyöveli ja hänen perhekuntansa virallisesti kunniallisiksi kansalaisiksi sekä määrättiin, että pyöveliksi tuli valita vain kunniallisia ja hyvämaineisia henkilöitä. Heitä ei saanut kohdella halventavasti eikä sulkea yhteisön ulkopuolelle. Toinen asetus puuttui pyövelin koskemattomuuteen. Se muistutti, ettei kansa saanut ottaa oikeutta omiin käsiinsä, vaikka mestarismies olisi toheloinut. Oli näet sattunut, että vihastunut väkijoukko oli kivittänyt ja hakannut pyövelin, kun tämä ei onnistunut katkaisemaan tuomitun kaulaa edes kahdella iskulla. Viinalla lienee usein ollut osuutensa pyövelin tumpeloinnissa, vaikka vuodesta 1690 lähtien sallittiin virallisesti vain yksi rohkaisuryyppy.

Asetukset kohensivat ehkä osaltaan pyövelien itsetuntoakin; esimerkiksi mestarismies Elias Länttä alkoi vuonna 1709 kuitata palkkionsa sinetillä. Kun pyövelien arvostus kohentui 1700-luvulla, niin heidän lapsensakin saivat kummeja ja pari pyöveliä haudattiin jopa kotiseurakuntansa kirkkoon.

Hengen riistäminen toiselta ihmiseltä vaatii lujaa luonnetta ja henkisen paineen sietokykyä. Myös psykopaatilta toisen surmaaminen voi käydä helposti. Varmaan pyövelit myös turtuivat tehtävässään vuosien mittaan. Jotkut suhtautuivat välinpitämättömästi eivätkä kokeneet sääliä tuomittua kohtaan, ja monet lääkitsivät itseään alkoholilla. Mutta taitavat pyövelit lienevät tunteneet suorastaan ammattiylpeyttä.

Moilanen selostaa tarkasti myös koko oikeusprosessin kulun rikoksesta kiinni jäämisestä alkaen. Hän kuvailee yksityiskohtaisesti, ketkä kaikki olivat teloituspaikalla, miten tuomittu tuotiin rangaistavaksi, miten hovioikeuden päätös luettiin yleisölle ja pappi valmisti hänet ”autuaalliseen kuolemaan” ja antoi hänelle mahdollisuuden katua tekoaan, ennen kuin hänen silmänsä sidottiin ja siihen asti piilossa pysytellyt pyöveli suoritti ripeästi velvollisuutensa.

Suomen pyövelit ei sovi ihan heikkohermoisille, vaikka tekijä ei mässäilekään aiheellaan, vaan säilyttää tyynesti toteavan sävyn karmeissakin yksityiskohdissa.

Lisälukemista

Kanto, Anneli, Pyöveli, 2015.
Kellaway, Jean, The History of Torture and Execution, 2003.
Klemettilä, Hannele, Keskiajan pyöveli, 2004.
Ljungström, Jan G., Skarprättare, bödel och mästerman, 2016.
Luukko, Armas, Suomalaisen pyövelin muotokuva, 1954.
Sandén, Annika, Bödlar – liv, död och skam i svenskt 1600-tal, 2016.
Toropainen, Veli-Pekka, Piilukirves ja hirsipuu – Turun pyövelit 1600-luvulla. Genos – Suomen Sukututkimusseuran aikakauskirja 4/2004.
Toropainen, Veli-Pekka, Pyöveli, mestarismies, skarprättari – Turun lääninmestaajien minäkuva 1643–1722. Ennen ja nyt – historian tietosanomat, 2014.
Viljanti, Arvo, Yrjänä Keikeli – Turun läänin suurmestaaja 1700-luvun alkupuolella, 1940.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *