On hienoa puhua hevimetallimusiikista akateemisissa piireissä, yhtä hienoa kuin sanoa äänestävänsä Timo Soinia presidentiksi. Se on niin epäsopivaa. Paljon sopivampaa on ”fiilistellä” Pink Floydia, The Beatlesia ja Deep Purplea, kenties jopa Nirvanaa kun sen solisti kuoli niin paljon kärsittyään. Musiikillisista ansioista ei ole kysymys. Ylipäänsä ”ansiot” ja ”akatemia” sovittautuvat todella heikosti samaan virkkeeseen. Peliä kun on vain jälkimmäinen. Hevimetallimusiikki ei sekään ole peliä, se on totisinta totta, täysillä menoa ja äärimmäisyyksien etsimistä.

Tänäkin kesänä konsertoi maailmalla muttei valitettavasti hevimetallimusiikin asiantuntijamaassa Suomessa ns. The Big Four ─ Neljä suurta ─ eli Anthrax, Slayer, Megadeth, sekä Metallica, tuo suurin ja rumin. Tai ainakin Metallica oli rumin ennen kuin paisui ylisuureksi. Metallica teki 1980-luvun lopulla tiettyjä valintoja, jotka allekirjoittaneen ja kaikkien järkevien ihmisten mielestä olivat huonoja valintoja, huonoimpia valintoja. Metallica valtavirtaistui, kaupallistui ja ylipäänsä myi sielunsa keskivertokuulijalle, jota hevimetallimusiikin pitää potkia aina kun huvittaa.

Mark Eglintonin journalistinen James Hetfield ─ Peto Metallican ovella kuvaa Metallican prosessin vaarallisesta yhtyeestä naurettavaksi yleisönkosiskelijaksi. Yhtyeen kitaristi-laulaja James Hetfield on lähinnä tarkastelukulma, syvällistä analyysiä Hetfieldin luonteesta emme saa. Päätösluvussa ”Kitarasankari” Eglinton vain sanoo, että Hetfield on nero, mikä on oikea väittämä, ja siteeraa sitten tusinan verran ystäviä ja kylänmiehiä jotka ovat samaa mieltä. Tämä on harmillista, sillä James Hetfield olisi ansainnut kunnon elämäkerran, akateemisen.

Hetfield oli lähtöisin aivan omituisista oloista. Hänen vanhempansa edustivat uskonnolliselta vakaumukseltaan kristillistä tiedettä. Tämä hyvin ”amerikkalainen” eli karismaattinen suuntaus vastustaa muun muassa lääketiedettä ja kannattaa hengellistä paranemista. Joten hyvin ei käynyt kun äiti-Hetfield sairastui syöpään; James-poika jäi äidittömäksi kuusitoistavuotiaana. Myöhemmissä sanoituksissaan Hetfield on usein palannut tähän traumaattiseen kokemukseen, esimerkiksi Mustan albumin, joka on suomennettu muun muassa ”Black albumiksi”, ”Black”-levyksi ja ”Black”-albumiksi, kappale ”The God That Failed” käsittelee syvällisesti aihetta, mutta Eglinton ei sanoituksiin ole viitsinyt paneutua.

Kuitenkin Eglintonin kirja suppeahkolla 238-sivullaan on hyvä johdatus perusasioihin tästä aikoinaan hurjasta yhtyeestä, josta nykyään ovat kuulleet kaikki. Koska itse olen seurannut Metallican taivalta vuodesta 1985 saakka, niin kuin kaiken muunkin hevimetallimusiikin, voin suoraan ottaa kantaa Eglintonin väitteisiin, jotka usein ovat reippaan arvottavia. Tämä oli kehu. Hevimusiikki, tarkemmin sanottuna hevimetallimusiikki ja Metallican tapauksessa trashmetallimusiikki, siis ennen kuin Metallica petti kannattajansa, on luonteeltaan arvottavaa ja erotteluja tekevää. Poliittinen korrektius ei sitä kosketa.

James Hetfield syntyi 1963 työväenluokkaan Los Angelesin laitamille ja, kuten jo todettua, hänen kotinsa oli uskonnollinen. Tämä on mielenkiintoista, sillä uskonnollisuus on hevimusiikissa tärkeällä sijalla, tai lähinnä uskonnon kritiikki. Dave Mustaine on lähtöisin Jehovan todistajista ja viime vuosina taas omaksunut uskonnollisen, vaikkei Jehovan todistajien mallisen, elämänasenteen. Axl Rose puolestaan kävi lapsuudessaan ja nuoruudessaan helluntaiseurakunnassa, lauloi kirkkokuorossa ja veti pyhäkoulua. Sellaisia pyhäkoulupoikia nämä olivat. Akateemiselle tutkimukselle tosiaan olisi tilausta, pitäisi selvittää nämä vakumukselliset asiat, eikä jättää kaikkea journalistien hoidettavaksi. Tokkopa kuitenkaan Suomesta löytyy tutkijoita, jotka kykenisivät suhtautumaan asiallisesti kahteen heistä hyvin kaukana olevaan elämänmuotoon, nimittäin hevimusiikkiin ja uskonnollisuuteen.

Kulta-aika

Metallica syntyi 1980-luvun alussa kun Hetfield tapasi erään tanskalaisen Yhdysvaltoihin muuttaneen nuorukaisen, Lars Ulrichin. Eglinton kuvaa kiinnostavasti, ettei Ulrich aluksi edes osannut soittaa rumpuja, vaikka myöhemmin hänestä tuli rumpuvirtuoosi. Tosin osa pitää Ulrichia pelkkänä suunsoittajavirtuoosina. Hetfield taas oli nuorena sulkeutunut, paitsi saatuaan viinaa. Myöhemmin, uuden vuosituhannen alussa, Hetfield raitistui ja kontrollintarvekin väheni. Eglintonin mukaan oli sääli, että basisti Jason Newsted oli jo häipynyt, tämä kun ei Hetfieldin diktatuurista välittänyt. Newsted on muutenkin tarinan kärsijä. Hän tuli korvaamaan 1986 auto-onnettomuudessa kuollutta Cliff Burtonia, joka oli musiikillisesti korvaamaton. Ja ilmeni että muutenkin. Newsted nimittäin joutui Metallicassa naurettavan kiusaamisen kohteeksi, minkä pääorkestroija oli Hetfield. Eglintonilta on hyvä huomio, että Newsted tajusi tämän ja ehkä siksi otti verrattain lungisti Hetfieldin lapsellisuudet.

Ongelma Metallicassa on koko sen uran ajan ollut Hetfieldin vasemmalla puolella eli soolokitaristissa. Tätä ei Eglinton tuo juuri yhtään esiin. Soolokitaristina aloittanut Dave Mustaine, joka erotettiin ennen debyyttialbumia, on syystä kantanut kaunaa kohtalostaan Metallicassa. Eglinton kuvaa hämmästyttävän lyhyesti ja kylmästi nuo huhtikuiset tapahtumat New Yorkissa vuonna 1983. Mustaine heitettiin pellolle ja tilalle otettiin hyvänahkainen Kirk Hammett, joka kitaristina on valitettavan kaavamainen eli keskinkertainen. Katsoessani live-tallennetta ”The Big Fourin” keikalta, kun kaikki yhtyeet saapuvat soittamaan lavalle ”Am I Evilin?”, tunnen kärsimystä siitä että sooloa soittaa Hammett eikä taustalla seisoskeleva Mustaine. Onneksi Youtubesta löytyy varhaisia versioita siitä, miten ”Am I Evil?” kunnolla soitetaan eli hirvittävällä voimalla, tunteella ja nopeudella.

Moniongelmainen Mustaine oli vaikea ihminen. Ja kun yhtyeessä jo oli kaksi isoa egoa, Hetfield ja Ulrich, ei sinne kolmatta enää sopinut. Basistinero Burton näppäili syrjässä laitettaan, minkä Eglinton kuvaa hyvin vaikkakin lyhyesti. Eglinton ei oikein tiedä kirjoittaako kirjaa Metallicasta vai Hetfieldistä. Kuitenkin, kun yhtye oli saatu kasaan ja musiikkiteollisuus tai lähinnä musiikkipienteollisuus osoitti kiinnostusta, oli aika mennä studioon tekemään ensimmäinen levy. Mustaine sen sijaan perusti Megadethin, joka suomennoksessa löytyy myös muodossa ”Megadeath”, ja on yhtyeellään edelleen osoittamassa että valtavirtaporukkaa ei tarvitse lipoa. Eräässä verkkokeskustelussa joku sanoi hyvin, että Mustainen erottamisessa oli se hyvä puoli, että sen avulla syntyi Megadeth. Näin on.

Kuten tunnettua, 1980-luvulta löytyy kaksi päivämäärää, jolloin rockmusiikki muutti muotoaan, ensimmäinen on 25.7.1983, jolloin julkaistiin Metallican debyyttialbumi Kill ’Em All, ja toinen 21.7.1987, jolloin julkaistiin Guns N’ Rosesin esikoinen Appetite for Destruction. Nerous on luonteeltaan hiipivää, eikä kesäaikakaan parantanut levyjen näkyvyyttä, mutta nykyään näiden teosten ikuinen arvo on kaikille selviö.

Eglintonin tai suomentajan mukaan Kill ’Em Allin kannessa on kirves. En tiedä, millaisia kirveitä muualla on mutta ainakin meilläpäin kannen kuvaamaa välinettä kutsutaan moukariksi. Eglinton käy Metallican levyt läpi kappale kappaleelta ja huomaan hänen usein olevan oikeassa, mutta joskus menee metsäänkin. Kill ’Em Allista ja sen arvosta Eglinton sanoo hyvin: ”Koko hevimetallimusiikin kehitykseen vaikuttaneen teoksen kriittinen analysoiminen on vähän sama, kuin jos moderni taidekriitikko yrittäisi arvioida järkevästi Mona Lisaa ─ ei mikään helppo nakki.” Kunniakkaasti Eglinton kuitenkin arviointiin antautuu ja osoittaa esimerkiksi terävästi, että ”The Four Horsemen” viittaa rakenteeltaan tuleviin levyihin. Mutta miksei Eglinton mainitse, että kappaleesta on myös Megadeth-versio nimellä ”The Mechanix”? Samalla olisi voitu laajemminkin eritellä Mustainen panosta Metallicalle. ”Jump in the Firestä” Eglinton ei pidä. Onhan se rasittava, muttei riffiltään ”yltiöpositiivinen”. Niin Kill ’Em Allin kappaleiden analyyseissä kuin muidenkin levyjen kappaleiden analyyseissä Eglinton jää turhaan puolitiehen, esittelyn asteelle. Tämä on harmi, sillä Eglinton on terävä sanailija, jonka mielipiteitä olisi mielellään lukenut laajemminkin.

Jo seuraavana vuonna 1984 ilmestyi Ride the Lightning. Ikuinen ja hedelmällinen väittely siitä, kumpi on Metallican paras levy, Ride the Lighning, vai seuraava Master of Puppets, päätyy Eglintonin osalta oikeaan vastaukseen eli Master of Puppetsin paremmuuden tunnustamiseen. Ride the Lightning on vielä selkeä, mutta monimutkaisempi kuin Kill ’Em All, ja Master of Puppetsissa yhdistyy Kill ’Em Allin raakuus ja Ride the Lightningin monimutkaisuus. Eglinton huomioi nämä asiat.

Ride the Lightning alkaa ikimuistettavalla kitarahelkyttelyllä, joka jatkuu raivona päätyen ydintuhoon: ”Fight Fire with Fire” on ensimmäinen kappale jonka olen Metallicalta kuullut ja varhaisnuori melkein säntäsi karkuun kuullessaan nuo kauheat sävelet. Eglinton näkee kappaleen tärkeyden. ”Biisin aggressiivisuus säväyttää edelleen, ja eikä bändin ole ollut helppo panna sitä paremmaksi.” Pahoittelen, mutta noin suomennoksessa lukee. Nimikappaleen jälkeinen ”For Whom the Bell Tolls” ─ suomennoksessa ”For Whom The Bells Toll” ─ lienee nerokkain hevimetallikappale vuoteen 2011 mennessä. Eglinton osaa viitata Hemingwayhin, muttei tietenkään John Donneen kappaleen innoitteita etsiessään. Se olisi vaatinut jo vähän viitseliäisyyttä. ”The Call of Ktulu” -instrumentaalista Eglinton sentään tietää, että ”[m]ahtipontisen metalliherkuttelun innoituksena oli luultavasti ollut H.P. Lovecrafthin novelli ’The Call Of Cthulhu” ─ tahdon jälleen korostaa, että en ole vastuussa oikeinkirjoituksesta.

Luku, jossa käsitellään Master of Puppetsia, on nimeltään ”Mestari”. Olisiko ”Herra” kuitenkin ollut parempi? Heti alkuun tulee hauska virke: ”1980-luvun puoliväli oli konservatiivista aikaa, eikä metallibändi hevillä kiivennyt listojen kärkipäähän kaiken maailman Whitney Houstoneiden joukkoon.” Tottahan tuo on, ei hevillä listoille päässyt, täytyi olla vähintään hard rockia, tämän Metallicakin pian ymmärsi vaikkakin päin honkia. Joka tapauksessa Master of Puppets julkaistiin talvella 1986, eikä sen verroille Metallica ole myöhemmin yltänyt. Tästä olen erittäin samanmielinen Eglintonin kanssa. Kuitenkin en sanoisi, että ”A Thing That Should Not Be” oli levyn huonoin kappale, sillä levyllä ei ylipäänsä ole huonoa hetkeä ja sen kruunaa upea instrumentaali ”Orion”. Odotinkin mielenkiinnolla, mitä Eglinton ”Orionista” laukoo: ”- – se alkoi etukäteen sävelletyllä rapealla riffillä, joka haarautui Hetfieldin ja Hammettin väliseksi kekseliääksi vuoropuheluksi. Loppuosaa hallitsi Burton, ja mukaan oli heitetty myös upea bassosoolo.” Näillä kohdin, sivulla 102, aloin menettää hermoni suomennokseen, eikö todellakaan kukaan enää välitä mistään, edes kielestä, suomen kielestä. Ilmeisesti ei. Pahinta on, että nuoriso, joka tätä kirjaa lukee, imee itseensä nämä kömpelyydet ja levittää niitä edelleen. Suomennoksen suomi on kuin Wikipedian musiikkiartikkeleista, joskus jopa pahempaa. ”Orionista” vielä sen verran, että 2000-luvulla Metallica on esittänyt sitä konserteissaan uuden basistinsa Robert Trujillon johdattamana. Näytteitä löytyy Youtubesta. Kappale loppuu konsertissa Hetfieldin sanomaan: ”God bless Cliff Burton.” Hetki on erittäin koskettava. Master of Puppetsiin päättyi Cliff Burtonin ura ja elämä.

Some Kind of Monster -dokumentissa vuodelta 2004 viitataan siihen, ettei Metallica koskaan toipunut Burtonin kuolemasta. Eglintonkin korostaa järkytystä, mutta jättää vähälle huomiolle sen, että Burton piti Metallicaa musiikillisesti kasassa. Vielä seuraavalla levyllä, syksyllä 1988 julkaistulla … And Justice for All -levyllä Metallica sinnitteli musiikillisesti mutta romahti ojaan pian sen jälkeen. … And Justice for All ei ole huono levy, se on neljänneksi paras Metallican levyistä, mutta tuhon enteet on siitä kuultavissa. Erityisesti instrumentaali ”To Live Is to Die” on kitaroineen hälyttävä, ei suinkaan ”Eye of the Beholder” niin kuin Eglinton väittää. Siinä on vielä kunnon jytkettä, eikä tulevaa kantria niin kuin rakenteeltaan ja sävellykseltään upeassa instrumentaalissa ”To Live Is to Die”. Eglintonin olisi pitänyt raisummin tarttua Hetfieldin kantri-innostukseen ja vertauttaa sitä laajemmin kuin kirjassa tehdään Cliff Burtonin musiikillisiin mieltymyksiin, jolloin olisi syvennetty kuvaa siitä kammottavuudesta mihin Metallica 1990-luvulla ajautui. Ehkä Eglinton ei pystynyt, sillä ajatuskin Metallican Load– ja Reload-levyistä aiheuttaa ahdistusta.

… And Justice for All -levyn tunnetuin kappale on tietenkin balladimainen ”One”. Onhan se hyvä muttei niin hyvä kun sanotaan. Liian moni U2:n ja Pnk Floydin kuuntelija on kehunut sitä, se viittaa keskinkertaisuuteen. Levyn kuitenkin päättää loistava ”Dyers Eve”, suomennoksessa ”Dyer’s Eve”, mitä Eglintonkin ylistää. Kuunnellessani kappaleen bassorumpuja olen joskus miettinyt, onko Ulrich tosiaan soittanut ne vai onko todella nopeat bassorummut miksattu studiossa. Luotan siihen, että pohjoismaalainen toverini Lars Ulrich on itse bassorumpunsa soittanut.

90-luvun kurjuus

Eglinton on parhaimmillaan suhteuttaessaan Metallican ja yleensä hevimetallimusiikin aikaansa kun tullaan 1990-luvulle. Silloinhan saapui tämä ”grunge”, jota ei voi kannattaa koska se ei ole musiikkia. Nirvanalla on hetkensä, etenkin In Utero -albumilla, mutta Nevermind on ─ pahoittelen ilmaisuani mutta tarkoitan tätä vilpittömästi, eikä muu kuvaisi tuntemuksiani paremmin ─ täyttä paskaa. Lisäksi ”grungeen” liittyi ulkomusiikillisia piirteitä, jotka olivat jo niin ajanmukaisia että hirvittää. Sitä sanotaan populismiksi. Eglinton kuvaa hienosti, miten hevimusiikki otti ”grungen” ystävällisesti vastaan, mutta sai sitten vastineeksi nyrkkiä naamaan. Näin tapahtui eritoten Kurt Cobainin Nirvanan ja Guns N’ Rosesin välillä, missä jälkimmäisen tuttavallisuus sai vastaansa kaikenlaista asiatonta huutelua. Lopuksi Guns N’ Rosesin Axl Rose sitten ilmoitti lavalta, että jos Cobainin ja tämän kauhean vaimon Courtney Loven lapsi syntyy epämuodostuneena, vanhemmat kun käyttivät heroiinia, niin vanhempien pitäisi joutua vankilaan. Lausunto oli rehellinen, moraalinen ja kaikkea sitä mitä reppana-Cobain ei voinut sietää, joten Axl Rosen, joka ei juuri käyttänyt muita huumeita kuin psyykenlääkkeitä, kimppuun käytiin mitä ankarimmin. Sellaista on ”grunge”, ja sellaisesta yleisö pitää.

Metallica valmistautui muutoksiin julkaisemalla elokuussa 1991 nimettömän albumin, jota sen värityksen vuoksi vähitellen alettiin kutsua Mustaksi albumiksi. Muistan tuon elokuisen päivän, vaikken mitään niin tahtoisi kuin unohtaa tuon elokuisen päivän vuonna 1991, kun olimme menossa ostamaan Metallican uutta levyä. En osannut lainkaan pitää varaani, sillä olin juuri päässyt opiskelemaan historiaa ja olin juhlistanut tapausta ystäväni kanssa useilla tuopillisilla olutta. Mieli oli hyvä ja aurinko paistoi kun kävelin levykaupan ovesta sisään ja ilmoitin haluavani yhden kappaleen Metallican, syvästi rakastamani yhtyeen, uutta levyä. Sain levyn ja pyysin että saisin kuunnella levyä vielä kaupassa, mihin pyyntöön auliisti suostuttiin. Lähti soimaan ”Enter Sandman”. Olin hieman yllättynyt kun soundit tulivat kuin äänieristeen takaa, mutta epäilin syyksi Hetfieldin ja Ulrichin jäynää, kohta kenties rävähtäisi. Ei rävähtänyt milloinkaan. Levy sisälsi muun muassa hirvittävän ”Nothing Else Mattersin”, balladinraakileen, missä Hetfield määkyi inhottavan kuuloisesti. ”The Unforgiven” oli vielä inhottavampi ja menetin siitä yöuneni. Pari kertaa yhtye yritti, esimerkiksi ”The God That Failed” oli toimivahko vaikka sekin oli kevyt. Levy ei ollut metallia vaan stadionrockia.

Levyn oli tuottanut Bob Rock, jonka ”meriitteihin” kuului muun muassa Bon Jovin tuottaminen. Ihmisethän levystä pitivät, suuri yleisö, mitä väliä kaikkien niiden, joille Metallica oli muutakin kuin autossa soitettavaa menomeininkiä. Mustaa albumia myytiin paljon ja Eglinton kuvaa nämä säälittävät tapahtumat tarkasti, kerrankin. Hän myös ripottelee hienoja anekdootteja selostukseensa, esimerkiksi sen, että Kerrang!-lehden lukijat valitsivat umpisurkean ”Enter Sandmanin” maailman metallikappaleista parhaimmaksi. Sama kuin äänestettäisiin että Stephen King on parempi kirjailija kuin Marcel Proust. Tuollaiset äänestykset, niin kuin kaikki äänestykset, ovat pyhäinhäväistystä.

Mustan albumin jälkeen monet jättivät Metallican niin kuin Eglinton mainitsee. Musta albumi oli kuin paha uni, mutta mitä ihminen mistään tietää, viisi vuotta myöhemmin oli kamalampaa tulossa kun Hetfield löysi sisäisen Garth Brooksinsa ja ryhtyi kantrille. Eglinton tekee erottelun Ulrichin ja Hetfieldin välille: ”Hänen [Hetfieldin] sydämensä oli etelävaltioissa, kun taas Ulrich oli kiinnostunut kultivoituneemmasta Euroopasta. Hetfieldin rakkaus kantriin löysi tiensä myös Metallican musiikkiin.” Seuraukset olivat katastrofaaliset. Hetfield tosiaan oli Metallican johtohahmo ja lopulta päätti missä mennään. Toisaalta hän myös vetäytyi, kun oli ikävä asia kyseessä. Näin tapahtui 2000-luvun alussa kun Metallica taisteli Napsteria vastaan, jolloin Ulrich sai roolin ahneena roistona, joka ei suostunut siihen että musiikkia ladattiin verkosta maksutta. Kuitenkin, niin kuin Eglinton kuvaa, Hetfield oli samaa mieltä kuin Ulrich, mutta pysytteli taustalla. Kultivoituneempi ja keskiluokkainen ja eurooppalainen Lars Ulrich otti vastuun sanoistaan ja tekemisistään, kun taas työväenluokasta ulos pullahtanut etelävaltiosydäminen James Hetfield perääntyi. Ei sitä Eglinton uskalla aivan suoraan sanoa, mitä tuollainen toiminta on: pelkuruutta. Asiaa voidaan selitellä ”alkoholismista toipumisella”, mutta jotakin tukea voisi ystävälle antaa.

Vuosina 1996 ja 1997 Metallica julkaisi albumit Load ja Reload. Ne ovat kantria. Niistä yleisö nautti. Eglinton pitää Loadin ensisingleä ”Until It Sleeps” hirveänä, mitä se toki on, mutta ei se ole lainkaan niin hirveä kun Loadin ja Reloadin kappaleet keskimäärin. Olen samaa mieltä Eglintonin kanssa siitä, että ihmisten kovasti ─ myös miespuolisten historianopiskelijoiden ─ rakastama ”Hero of the Day” ”oli myös niin löysä, että vaikutti todellakin maanneen jossain mätänemässä vuosikaudet.” Luullakseni tuo kappale soi helvetissäni. Reloadin aloitus ”Fuel” saattaa helvetissäni myös toisinaan soida ja ikävän oikeassa Eglinton on siinä ettei ”Fuel” edes ole Reloadin huonoin kappale. En ole kuunnellut näitä levyjä erityisen hyvin, sillä masokismillakin on rajansa, mutta ihailen tapaa jolla Eglinton jaksaa ja kykenee puhumaan näistä kärsimyksellisistä levyistä, joita ilman maailma olisi paljon parempi paikka.

Uusi nousu(?)

Cover-levy Garage Inc.:n jälkeen Metallica levytti 1999 San Franciscon sinfoniaorkesterin kanssa. Tuplalevy on komea, sillä Bob Rock ei ole päässyt sörkkimään sitä saastaisilla sormillaan. Garage Inc. oli hard rockia sillä erotuksella, että hard rock on vivahteikasta niin kuin kaikki hyvä eikä kitaran repimistä hiukan alhaisemmilla äänenvoimakkuuksilla kuten Metallica näytti kuvittelevan. S&M:n hyvyydestä vastaa pitkälti San Franciscon sinfoniaorkesterin kapellimestari Michael Kamen. Eglinton sanoo yleisesti: ”Klassinen musiikki ja hevimetalli eivät ole niin kaukana toisistaan kuin aluksi saattaisi kuvitella, sillä monet klassiset säveltäjät olivat tavallaan oman genrensä ja aikakautensa hevareita.” Näinhän se on, vaikka kuvittelijoita ovat vain ne, jotka eivät musiikista mitään ymmärrä.

S&M:n komein hetki löytyy ensimmäiseltä levyltä, uudesta kappaleesta ”No Leaf Clover” ─ suomentajan mielestä ”No Leaf Cover”, mikä tuo aivan uusi merkityksiä nimeen. Eglintonkin pitää ”No Leaf Cloverista” ja kokonaisarviossaan levystä sanoo, että ”S&M:n suurin ongelma oli sen epätasaisuus: bändi oli aina joko toipumassa huonosta hetkestä tai syöksymässä suin päin seuraavaan.” En aivan allekirjoita tätä, sillä levyssä oli huonoa se, että siinä oli kappaleita Loadilta ja Reloadilta, eikä yhtään kappaletta Kill ’Em Allilta. Miten komeasti olisikaan soinut ”The Four Horsemen” Metallican ja San Franciscon sinfoniaorkesterin ankarassa käsittelyssä!

Sitten lähti Metallicasta Jason Newsted, Hetfield raitistui ja tuli entistä ärsyttävämmäksi. Some Kind of Monster -dokumentin mieleenpainuvimpia hetkiä olikin, kun Hetfield treenikämpällä vaikeroi ja Lars Ulrich tuli tämän luokse ilmoittamaan: ”Fuck you!” Sama lause oli monella katsojalla mielessä. Ulrich, taiteenkerääjä, ja työläisjuntti Hetfield eivät aina löytäneet niin sanotusti yhteistä säveltä, mutta ystävyys on silti säilynyt.

Koko metallimaailma odotti kauhulla Metallican seuraavaa levyä ja kesäkuussa 2003 ilmestyi St. Anger. Eglinton ei levystä pidä: ”Levy ei nimestään huolimatta ollut kovinkaan vihainen, tai edes murheellinen, vaan monien mielestä (minut mukaan lukien) ainoastaan hyvin keskinkertainen.” Mielestäni St. Anger on Metallican viidenneksi paras levy. Siinä on raivoa eikä yhtään kitarasooloa. Olen kyllästynyt Kirk Hammettin sieluttomiin tilutteluihin. Eglinton ei puolestaan pidä lainkaan St. Angerin rummuista, jotka toivat hänen mieleensä roskapönttöjen kannet. Niin rumpujen pitikin tehdä mutta Eglintonia se ärsyttää.

Vuonna 2008 ilmestyi Death Magnetic. En ole sitä kuunnellut, mutta saatan pian kuunnella sillä Eglintonin mukaan se on hyvä levy, … And Justice for Allin tasoa. Bob Rockille oli viimeinkin osoitettu ovea ja tuottamaan valittu Rick Rubin. Ehkä kaikki vielä muuttuu hyväksi? Siihen viittaa Eglintonin kirjan loppu. Metallica on pettänyt kannattajansa useammin kuin suotavaa, mutta toivonpilke siis on syttynyt. Tulevat vuodet osoittavat onko Metallicasta vielä muuhunkin kuin stadioneja täyttämään.