Arvo Tuominen on toimittaja ja dokumenttiohjaaja, joka on elokuvissaan liikkunut erityisesti Venäjän Karjalassa. Venäjällä ollaan myös hänen hiljattain ilmestyneessä kirjassaan, jonka nimi, Sankarikaupunki Pietari, saattaa ensi kuulemalta johtaa harhaan. Kyse ei nimittäin ole sankarikaupungista siinä mielessä kuin Oktjabrskaja-hotellin katolla loistavassa valomainoksessa (se muistuttaa Leningradin piirityksestä vuosina 1941–1943), vaan tarinan sankari on itse kaupunki, tuo suuruudenhullun hallitsijan suoperäiseen jokisuistoon perustama metropoli.

Kirja ei ole matkaopas perinteisessä mielessä: se ei varsinaisesti neuvo reittejä eikä ruoka- tai majoituspaikkoja (joskin teoksen lopussa on metrokartta ja pari karttaa, joihin on merkitty muutamia kirjassa esiteltyjä nähtävyyksiä). Pikemminkin se on kiertokävely, jonka aikana opas kertoo kohdalle osuviin kohteisiin liittyviä anekdootteja ja valottaa siinä sivussa kaupungin vaiheita ja sen asukkaiden elämää omaan persoonalliseen tyyliinsä.

Palatsista pelikasinoksi

Historia on yleensäkin kerroksellista, mutta Pietarissa kerroksia riittää keskimääräistä enemmän. Onhan kaupunki vaihtanut nimeäänkin useammin kuin kerran: tsaari Pietari Suuren 1700-luvun alussa perustamasta St. Petersburgista tuli vuonna 1914 tsaari Nikolai II:n mahtikäskyllä Petrograd, ja kymmenen vuotta myöhemmin, kun sekä tsaari että häneltä vallan kaapannut V. I. Lenin olivat jo siirtyneet tuonilmaisiin, Leningrad. Vuonna 1991, kun Venäjän valtiojärjestys taas kerran muuttui, se sai alkuperäisen nimensä takaisin; Venäjällä sitä kutsutaan myös Piteriksi.

Erinomainen esimerkki maailman muuttumisesta ja talojen käyttötarkoitusten vaihtumisesta on Nevski Prospektilla, Moika-joen rannalla, sijaitseva Pietari Suuren tyttären Elisabetin alulle panema Tšitšerinin talo (jota kutsutaan myös Jelisejevin palatsiksi). Aluksi siinä asui kyseinen keisarinna, sitten aatelisia ja rikkaita kauppiaita. Vallankumouksen jälkeen siitä tuli Taiteiden talo, jossa meno oli aikalaiskertomuksista päätellen melko riehakasta, ja sitten Marxismi-leninismin instituutti. Toisen maailmansodan aikana, kun kaupunkia piiritettiin, palatsissa sijaitsi Leningradin rintaman poliittinen osasto, jota johti sittemmin myös helsinkiläisessä hotelli Tornissa majaansa pitänyt Andrei Zdanov. Kalashnikovkapitalismin (Tuomisen termi 1990-luvulla Venäjällä vallinneesta yhteiskuntajärjestyksestä) aikana sinne tuli pelikasino ja lopulta luksushotelli.

Kenraaleja, ilotyttöjä ja nokikolareita

Tuomisen mukaan Pietari oli 1870-luvulla maailman suurin suomenkielinen kaupunki, koska siellä asui enemmän suomalaisia kuin silloisissa Helsingissä tai Turussa. Metropoliin muutettiin etenkin Karjalankannakselta mutta myös muualta suuriruhtinaskunnasta leveämmän leivän toivossa; suomalaiset olivat ajureita, palvelijoita ja ilotyttöjäkin (joista suomalaisia oli 5 %) mutta myös yrittäjiä, virkamiehiä ja upseereita – kenraaleiksi kohosi noin 400 suomalaista. Pari ammattia oli kuulemma huomattavan suosittuja suomalaisten keskuudessa: sosiaaliset venäläiset eivät pärjänneet kultaseppinä eivätkä nokikolareina kovin hyvin, koska kumpikin puuha vaati suurta keskittymistä ja etenkin nuohooja oli aina yksinään.

Tunnetuin Pietarin suomalaisasukas oli Gustaf Mannerheim, joka vietti aikaansa ratsuväkiopistossa ja chevalierkaartissa, huhujen mukaan myös lukuisten aatelisnaisten salongeissa ja budoaareissa. Hänen ystävänsä, ehkä jopa rakastajattarensa, kreivitär Betsy Shuvalovin palatsi on yksi noista monia muodonmuutoksia kokeneista rakennuksista: siinä on eri aikoina sijainnut niin Arkielämän museo kuin Leningradin insinöörien ja teknikoiden klubi. Se on palvellut Kansojen ystävyyden ja rauhan talonakin, ja monet vodkamaljat ovat suomalaisvieraatkin siellä kumonneet. Nyt talossa voi ihailla Fabergen kultasepänliikkeen tuotantoa, josta tosin vain pieni osa on säilynyt Pietarissa.

Tuominen pohtii kirjassaan, pitäisikö suomalaisten tuntea Leningradin piiritysajasta syyllisyyttä vai surua, ja muistuttaa että vaikka Mannerheimin vuonna 2016 paljastettu muistolaatta töhrittiin, saman kohtalon on kokenut muutama muukin muistomerkki.

Vodkaa kansankapakassa

Teoksessa näkyy toki myös kaupungin nykypäivä: valtakatujen ostosparatiisit, modernit ja perinteiset kahvilat mainitaan muutamalla rivillä, kun ne kohdalle osuvat. Kirjoittaja liikkuu notkeasti menneisyyden ja Venäjän tämänhetkisen arjen (joskus juhlankin) välillä heitellen tarinan mausteeksi tunnettuja ja tuntemattomia nimiä, jotka ovat Pietarissa joskus vaikuttaneet tai siitä jotain sattuvaa sanoneet. Henkilöt on koottu hakemistoon, josta löytyy muiden muassa Ansa Ikonen. Hän syntyi Pietarissa – kotitalo on edelleen pystyssä ja kirjassa on siitä kuva.

Kirjan valokuvat ovat pitkälti Tuomisen ottamia; dokumenttiohjaajana hän ei ole tyytynyt ikuistamaan vain arvorakennuksia, patsaita ja maisemia, vaan kuvissa on myös toreilla, kaduilla ja kapakoissa tavattuja kaupunkilaisia.

Kansallisjuoma vodka on läsnä erityisesti luvussa Halvan hutikan Pietari, jossa poiketaan rjumochnajassa, kivijalkakuppilassa, jossa Tuomisen mukaan tavoittaa parhaiten aidon venäläisen hengen. Näissä kansankapakoissa istuvat duunarit ja virkamiehet, kulttuuriväki ja bisneseliitti sulassa sovussa paikalle osuneiden turistien kanssa.

Tuomisen teksti on usein aika ironista, ja kuten kunnon kerrontaperinteeseen kuuluu, juttu polveilee ja vastuukin saattaa hetkittäin siirtyä kuulijalle. Pietari Suuren nimittäminen ADHD-tyypiksi ei taida täyttää tiukimpia historiankirjoituksen kriteerejä, enkä muutenkaan uskalla suositella teosta pilkunviilaajille. Venäläisiä paikkojen ja henkilöiden nimiä ei ole helppo kirjoittaa länsimaisin aakkosin ja joistakin historian käänteistä, syistä ja seurauksista on yhtä monta tulkintaa kuin tutkijaakin.

Mutta jos noudattaa kirjan lopussa neuvottua matkailumetodia – kuljeskelee ja lorvailee, antaa elämän viedä – tämä on sopivaa luettavaa.