Ennen Metsään mieleni -artikkelikokoelman arviointia lienee syytä kirjata ylös muutama sana teoksen ja sen sisarteosten Vesi vetää puoleensa (Maahenki 2002) ja Suo on kaunis (Maahenki 1999) historiasta. Teokset ovat syntyneet 1994 Kolilla alkunsa saaneen kansainvälien ympäristöestetiikan konferenssisarjan myötä: 1994 teemana oli maisema, 1996 metsä, 1998 suo ja 2000 vesi. Tänä vuonna sarja saa jatkoa, kun Lepaalla kokoonnutaan 5.-8. elokuuta pellon estettisten kysymysten ääreen. Kokoomateosten julkaisijana on kunnostautunut helsinkiläinen pienkustantamo Maahenki Oy, jonka Vesi vetää puoleensa palkittiin palkittiin vast’ikään vuoden parhaalle taidekirjalle myönnettävällä Eliel Aspelin -palkinnolla.

Koska teos ilmestyy vuosia konferenssin jälkeen, on tietenkin syytä kysyä onko se ajan tasalla. Vastaus on kyllä ja ei. Metsäkeskustelu on yhä mitä ajankohtaisin: tänään pöydällä ovat mm. Etelä-Suomen metsien suojeluohjelma Metso, vanhojen metsien hakkuut, suomalaisten metsäyritysten vastuukysymykset niiden operoidessa ulkomailla, alue-ekologisen suunnittelun problematiikka, kesähakkuut/pesähakkuut – eikä Natura-keskustelukaan ole lakannut pulppuamasta. Keskeiset kotimaiset ympäristöjärjestöt ovat juuri julkaisseet teoksen metsiensuojelun tavoitteista (Palaako elävä metsä, 2003), joten Metsään mieleni ilmestyy erittäin tärkeään aikaan ja tuo tarpeellisia käsitteitä ja näkökulmia metsien arvoista käytävään keskusteluun. Artikkelit ovat täysipainoisia, aikaa kestäviä (ja toki kirjoittajat ovat päivittäneet tekstinsä julkaisua varten) ja antavat välineitä myös muiden ympäristökysymysten kuin metsien ymmärtämiseen. Varsinkin Aldo Leopoldin maaetiikkaan viittaavien kirjoitusten luulisi laajemminkin inspiroivan maankäytön ja ympäristösuunnittelun kysymysten parissa askaroivia lukijoita. Mutta toisaalta, teoksessa riiputaan varsin pahasti normatiivisen ekologisen estetiikan koukussa, kun tällä hetkellä estetiikassa pohditaan jo enemmän sitä, kuinka ympäristökasvatuksen keinoin voidaan antaa eväitä eheän maailmankuvan omaehtoiseen rakentamiseen.

Mutta nyt teoksen sisältöön: kirjoittajakaartiin kuuluu sellaisia paljon julkaisseita kansainvälisiä ympäristöfilosofian huippunimiä kuin Arnold Berleant, Marcia Muelder Eaton, Pete A.Y. Gunter ja Holmes Rolston III – eikä pidä unohtaa konferenssisarjan luovaa voimaa ympäristöesteetikko Yrjö Sepänmaata, jonka pitkä ura soveltavan ympäristöestetiikan kehittäjänä tunnustetaan sekä Suomessa että ulkomailla. Metsätutkijoiden puheenvuoroja kuullaan niin politiikan, ekonomian kuin metsänhoidon ja maisema-arkkitehtuurinkin aloilta: Simon Bell, Paul H. Gobster, Max Krott, Hilkka Lehtonen, Airi Matila, Art McCormack, Thomas O’Leary, Markku Rauhalahti ja Olli Saastamoinen kukin vuorollaan esittelevät humanistis-yhteiskunnallista metsätutkimusta ja avaavat metsänhoidon käytäntöjen problematiikkaa. Tätä monitieteistä ja -taitoista keitosta täydentävät vielä kirjailijat, kirjallisuudentutkijat ja perinteentutkijat Seppo Knuuttila, Osmo Pekonen, Hannes Sihvo, Jyrki Siukonen ja havupuiden veli Heikki Turunen vieden meidät metsämyyttien ja -kokemusten maille. Näin monipuolisesti katetusta pöydästä jokainen löytää varmasti jotain itselleen mieluista, ja kattaus houkuttelee maistelemaan myös vieraammantuntuisia tarjouksia.

Ja tarjolla on paljon kaikkea. Pahoittelen esitykseni luettelomaisuutta, mutta artikkelikokoelman sisällön täydellinen kuvailu veisi tässä yhteydessä aivan liikaa tilaa. Tarjolla on siis monipuolinen kokoelma metsäpolitiikan, metsien suojelun, hoidon ja käytön jännitteisiä kysymyksiä; ”metsäarkkitehtuurin” käytäntöjen kuvauksia; metsätalouden historiaa; ilmastomuutoksen mahdollisten metsävaikutusten pohdintaa; metsän elämyksellisyyttä; organistista filosofiaa; kestävän kehityksen tulkintoja; fiktion vaikutusten seurausten reflektointia; metsien kulttuuristen merkitysten myllertymisen ja metsäkäsitysten muutoksen tarkastelua; ekologian ja estetiikan suhteen katsauksia; kuvauksia metsistä taiteen innoittajana; pohdintoja puutarhan ja metsän suhteesta; urbaanin metsäsuhteen etsintää; näkemyksiä viherrakenteen merkityksestä kaupungin asukkaille ja kaupunkiluonnolle; maisemaestetiikan teorioiden uudistamista ja soveltamista; estetiikan politisoinnin pohdintaa sekä mietteitä metsistä ympäristökasvatuksellisena teemana. Painopiste on metsien kestävässä käytössä – ”viisaan käytön” tematiikastakin voitaisiin puhua, eikä itseisarvoisen suojelun puolustuspuheenvuoroja juurikaan ole haistettavissa. Tässä suhteessa hiven kirpeyttä olisi tuonut teokseen terää; nyt kirjoittajat ovat turhankin hillityn järkevillä linjoilla.

Toimituskunta on teemoitellut teoksen niin, että ensimmäisenä lukija kohtaa filosofisia estetiikan ja aksiologian kysymyksiä, ”eksyy” sitten (positiivisessa mielessä) taiteen, myyttien ja tarinoiden saloille ja palaa sieltä metsien käytön ja käsittelyn teille. Esteettisten arvostelmien jonkinasteiseen vaikuttavuuteen metsien suojelu/hoito/käyttökysymyksissä uskotaan, mutta estetiikan katsotaan kaipaavan hienoista ekologisointia. Esiin nousee tuttu teema, romantiikkaan pohjaavan maisemaestetiikan kritiikki; Paul H. Gobster nimittää kirjoituksessaan tuota perintöä ”näköalaestetiikaksi”. Näköalaestetiikka perustuu ympäristön pinnalliseen (yksioikoisen visuaaliseen) tulkintaan. Sen valossa ei siis arvioida niinkään luonnollista ympäristöä sinänsä kuin romanttiseen maisemamaalaukseen, pastoraalirunouteen ja maisema-arkkitehtuuriin pohjautuvaa naturalistista tulkintaa luonnonympäristöstä. Uutta tulkintaa haetaan nyt ekologiasta, etiikasta ja kokemuksen moniaistisuudesta ammentaen. Tällainen estetiikka on vaativampaa kuin välittömään tyydytykseen tähtäävä pinnan estetiikka, ja mielihyvä saattaa syntyä vasta työn ja vaivan kautta. Mutta sen katsotaan olevan sen arvoista, kestävämpää ja täydempää.

Vaikka jotkut kirjoittajat, kuten Holmes Rolston III, puhuvatkin voimakkaasti luonnontieteellisen maailmankuvan paremmuuden ja normatiivisen ekoestetiikan puolesta, lienee myös synteettisemmälle katsantokannalle Marcia Muelder Eatonin tapaan tilaa. Muelder Eaton ei erottele esteettisiä ja muita intressejä toisistaan vaan katsoo niiden muodostavan kimpun, jossa aspektit vaihtelevat. Näin myös muille kuin luonnontieteellisille kertomuksille ja luovalle mielikuvituksen käytölle sallitaan tilaa. Eiköhän liene niin, että ekofasistisella käskyttämisellä ympäristöasenteet tuskin mielekkäällä tapaa muuttuvat, ja katse onkin syytä kääntää oppimisprosessin puoleen. Ympäristöesteetikko voi ehdottaa uusia tapoja tarkastella ympäristöä, tai osoittaa piintyneiden mutta nykytietämyksen valossa virheellisten ajatusmallien tai muoti-ilmiöiden heikkouksia, kuten Gobster tekee. Oppaana toimiville ympäristökriitikoille on tilausta!

Teoksen toimitustyöstä sanottakoon, että se on pääosin varsin onnistunutta ja huolellista. Käännökset ovat sujuvia; tosin muutamat Nuopposen käyttämät termit, kuten ”restoration” (”entistäminen”, p.o. ennallistaminen) eivät noudata vakiintuneita käännöksiä. Teoksen ulkoasu noudattelee samaa muotoa kuin muutkin konferenssisarjan teokset, ja on myönnettävä, että sarjan visuaalinen ilme on vaikuttava. Ritva Kovalaisen luoma linja saa viipymään pitkään kirjojen parissa. Erityiskiitoksen ansaitsevat valittu muoto sekä paperi, jota on miellyttävä koskettaa. Kriittisemmin suhtautuisin kuvavalintoihin, jotka myötäilevät liikaa maisema- ja luontokuvauksen kliseitä. Kuvat ovat kyllä nautittavia, mutta ne eivät ole kovinkaan puhuttelevia. Itse suosisin rohkeampaa otetta ympäristövalokuvaukseen. Erityisen häiritsevältä tuntuu ihmisten lähes täydellinen rajaaminen kuvista pois, myös niistä kuvista, joissa ihmistoimien jälkiä esitellään esimerkiksi hakkuuraiskioiden muodossa. Monet teoksen kirjoittajista kritisoivat romanttissävytteistä maisemaestetiikkaa ja painottavat, että ihminen on osa luontoa, mutta valokuvaajat tuntuvat olevan kiinnostuneempia tuottamaan yhä uudelleen ja uudelleen joko myytin koskemattomasta luonnosta tai näkemään ihmisen vain pyörremyrskyn kaltaisena tuhoavana voimana, joka vain vierailee maisemassa ja on taas poissa. Ja, jos ihmistä onkin vaivauduttu kuvaamaan osana luontoa, on rooliksi annettu ainoastaan rauhaisa mietiskelijä tai leikkivä lapsi. Näin kuvat ovat ristiriidassa tekstien kanssa.

Metsään mieleni on siitä kiitollinen arvioitava, että sitä voi hyvällä omallatunnolla suositella jotakuinkin kaikille metsistä ja niiden kestävästä käytöstä hitusenkaan kiinnostuneille. Erityisesti teoksesta lienevät kiinnostuneita ”metsäarkkitehtuurin” kanssa tekemisissä olevat ympäristön suunnittelun ja hoidon ammattilaiset sekä metsien moninaiskäytöstä kiinnostuneet tahot. Tarpeellinen se on myös kuusien kuiskauksena betonikorvessa asuville nykymetsänomistajille: vastuuta metsien hyvinvoinnista ei voi siirtää yksin metsäyhtiöille puukaupan myötä, vaan vastuu kuuluu yhteisvastuullisesti jokamiehelle.