Metsästä metroradan varteen

Joel Lehtosen romaani Putkinotko samoin kuin Ilmari Kiannon Ryysyrannan Jooseppi ovat tunnetuimmat kaunokirjalliset esitykset maamme maaseudulla 1800–1900-lukujen taitteessa aina kansalaissotaan saakka vallinneista ankeista oloista köyhän kansan keskuudessa. Kaupungistuminen Suomessa tapahtui muita länsimaita myöhemmin ja nopeammin. Suomalaisuuden sanotaan elävän edelleen alkukodissaan metsässä. Sittemmin maaseutu on tyhjentynyt, ihmiset muuttaneet kaupunkeihin, lähiöihin, kontuloihin.

Lehtonen, Joel: Putkinotko : kertomus laiskasta viinatrokarista ja tuhmasta herrasta. Otava, 1989. 430 sivua. ISBN 951-1-10984-7.

Lehtosen teos Putkinotko julkaistiin kahdessa osassa vuosina 1919–20. Kirja kertoo yhdestä elokuisesta päivästä Juutas Käkriäisen monilapsisessa perheessä. Kirja on samalla kuvaus aikansa yhteiskunnasta, jossa hyvinvointiyhteiskunnan hellimiin sosiaalietuuksiin on vielä pitkä matka, kansalaissotakin oven takana. Joel Lehtonen kuvaa perheen isän ja huoltajan laiskaksi viinatrokariksi, jonka työtä vieroksuva asenne on suistanut perheen köyhyyden kurimukseen.

Heti kansalaissodan jälkeen ilmestyneessä Putkinotkossa torppari Juutas Käkriäinen perheineen vertautuu eläimiin ja intiaaneihin. Juutas itse on metsäihminen, poppamies, Juudas ja paholainen. Lehtonen kuvaa romaanissaan aikaa ennen kansalaissotaa mutta kirjoittaa tietoisena sodasta. Juutaksen groteski laiskuus ja herroihin kohdistuva salaviha päätyy kansalaissotaa enteilevään kuuluisaan laukaukseen Juutaksen pojan Ananiaksen ampuessa pimeässä kohti herran ja vuokraisännän huvilaa.

Vuokraisäntä Aapeli Muttinen on tehnyt sopimuksen Käkriäisten kanssa huvilansa ja puutarhansa hoidosta. Korvaukseksi Käkriäiset saavat asua Muttisen mailla torpassa, jota Juutas ei ole laiskuuttaan saanut korjatuksi. Koko perhe asustelee kesän saunassa. Ja sieltä saunasta venyttelee vuorotellen koko Käkriäisten katras anoppia myöten kesäiseen aamuun ja päivään, jonka moninaisia vaiheita Lehtonen käy kuvailemaan.

Elämä oli suistanut myös Juutaksen esikuvan, Lehtosen velipuolen Aleksander Muhosen perheineen, syrjään elämän pitkospuilta. Kirjan julkaisemisen jälkeen veljesten vihanpito johti välirikkoon. Muhonen loukkaantui joutuessaan tahtomattaan kirjalliseksi esikuvaksi teokseen, joka ei millään tavalla mairittele kohdettaan. Lehtosen Putkinotkon kuuluisassa kohtauksessa Käkriäinen pistäytyy pitäjänherra Könölinin ”hovissa” lainaamassa jauhoja. Käkriäinen istuu aikansa isäntää odottamassa salissa, jossa on avattavat ikkunat ja sohvat Pietarista. Käkriäinen istuu ja odottaa, itsetunto alhaalla, tukka silmillä ja hattu päässä. Herrasväki jututtaa originellia Juutasta ilmoista ja sodista. Juutas on ymmärtänyt, että häntä tarvittaisiin kaurahalmeeseen karanneita vatsavaivaisia lehmiä hoitamaan. Juutaksessa kun on luonnonparantajan vikaa. Mutta paikalle tulee oikea eläinlääkäri kaupungista. Juutakselle naureskellaan.

Mieli maassa ja lainattu jauhosäkki selässä Käkriäinen aloittaa kotimatkan, joka päättyy onnettomaan kuperkeikkaan. Jauhosäkki repeää. Juutas menettää itsehillintänsä ja juoksee kotipihaan ja lyö raivonpuuskassa ensi töikseen kanan hengiltä aidanseipääseen. Seuraavaksi hän ryntää sisään mökkeröönsä, jossa anoppi liekuttaa pienintä lasta kätkyessä. Juutas on vähällä heivauttaa kätkyen seinään. Mummokin on hengenvaarassa. Juutas teutaroi aikansa sisällä, saa hyllyltä naulalaatikon päähänsä, tulee sen verran järkiinsä, että ryntää ulos aidan päälle istumaan. Hän suunnittelee polttavansa koko mökin asukkaineen. Siinä aidan päällä istuessaan raivo muuttuu haikeudeksi. Surulliseksi ja väsyneeksi tuntee Käkriäinen itsensä. Katselee näkymiä ja alkaa haaveilla paremmasta elämästä.

Mutta ei Juutas pitkään ennätä elämän surkeutta taivastella. Lapset ovat löytäneet mäyrän pesän. Lapsenomainen Juutas rientää avuksi. Valtavilla voimillaan hän nostaa pesän päältä kiven, joka on niin suuri, ettei syliin mahdu. Käkriäinen ojentautuu, huohottaa vähän, katselee sitten ympärilleen iloisesti välkähtävin silmin ja hiukan ivallinen hymy kaarevilla huulillaan. Ja hän lausahtaa lapsilleen:

Siinähän se nyt on, potatti. Mitä nyt tuollainen…miehen käsissä..

Per-r-kele! Juutas kun…, ihailee isäänsä sorakielinen Topi.

Juutaksella ei ole tapoja. Erilaisissa sosiaalisissa tilanteissa hänellä on vaikeuksia. Hän tunnistaa kummallisuutensa ja outoutensa vieraassa seurassa. Heikko itsetunto vaivaa. Itsehillintä pettää usein ja helposti. Moraalin kanssakin on välillä niin ja näin.

Juutas on esimerkki ja ihailun kohde lapsilleen. Lapset rakastavat häntä ja Juutas rakastaa lapsiaan ja hän myös osoittaa sen omaperäisellä tavallaan. Toimintatavat ja tapa ajatella seuraavat mallioppimisen kautta matkaansa sukupolvilta toisille. Lapsi ihailee vanhempiaan ja alkaa käyttäytyä kuten vanhempansa. Aggressiivinen käyttäytyminen, huutaminen ja uhkailu, voi olla perheessä esimerkiksi ainoa tapa saada äänensä kuuluviin.

Kirjan tapahtumapaikka on Säämingin pitäjä Etelä-Savossa. Suomi on vielä osa valtavaa Venäjän maata, sen hallintokulttuuri on ruotsalainen, ihmiset, nuo taivaan papanat, suomalaisia, jotka vuosisadan vaihteen naturalismi kuvaa aivan toisessa hengessä kuin Runebergin ajoista saakka oli totuttu. Saarijärven tolkusta Paavosta sukeutuu idealististen Suomi-ystävien mieliharmiksi nuoren kirjailijakaartin käsittelyssä Käkriäisen ja Ryysyjoosepin kaltaisia pussipolvisia kummajaisia. Monessa kansallisesta julkikuvasta huolta kantaneessa pappilassa ja puustellissa lienee siunailtu ja kiitelty Suomen luonnon metsäisyyttä ja sen asukkaiden ylle langettamaa pitkää kaiken kätkevää varjoa. Kummajaiset lähtivät kuitenkin liikkeelle. Määränpäänä kaupunki. ”Käkriäisen katraan” vaiheet ovat luonnollisesti ehostuneet ja siistiytyneet vuosikymmenien myötä. Sosiaalisia kontakteja on lisännyt ja metsäsuomalaisen karheaa pintaa hionut jo neljänkymmenen vuoden ajan kaupunkiasuminen.

Suomalaisten on sanottu kaipaavan jollakin tasolla yksinkertaista yhteiskuntaa, jossa kaikille on työtä ja kohtuullisesti turvaa. Onko tilanne maassamme muuttunut? Jos 1990-luvulta alkunsa saanut tietotekniikka- ja tietoliikennealan johtama henki ruokkii menestymisen odotuksia, kuinka vastaa siihen metroradan varteen pesänsä rakentanut nykyjuutas. Kalle Kontulalainen on taatusti heikoilla, jos nykyihminen nähdään itseensä luottavana ja riskeihin varautuvana omaa pätevyyttään hyödyntävänä ihmisenä. Jos uusi moraalitalous pyrkii tekemään yksilöt näkyviksi, tarkkailtaviksi, luokiteltaviksi ja tilivelvollisiksi – kontulalainen ”eastendiläisenä” löytänee itsensä eri kategorioista kuin ”westendiläinen.” Jos ihmisten kohtalo katsotaan heidän omaksi ansiokseen tai viakseen, onko kohtuullista odottaa aikamme juutaskäkriäisiltä lojaaliutta yhteiskuntaa kohtaan? Kovassa maailmassa selviytymiseen juutaskäkriäisillä on tutut kolmen neljän sukupolven takaa tulevat keinonsa. Silloin kana ja vähän muutakin saa kyytiä.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *